Wikiaineisto fiwikisource https://fi.wikisource.org/wiki/Etusivu MediaWiki 1.48.0-wmf.1 first-letter Media Toiminnot Keskustelu Käyttäjä Keskustelu käyttäjästä Wikiaineisto Keskustelu Wikiaineistosta Tiedosto Keskustelu tiedostosta Järjestelmäviesti Keskustelu järjestelmäviestistä Malline Keskustelu mallineesta Ohje Keskustelu ohjeesta Luokka Keskustelu luokasta Sivu Keskustelu sivusta Hakemisto Keskustelu hakemistosta TimedText TimedText talk Moduuli Keskustelu moduulista Event Event talk 0 26438 131253 2026-10-30T09:21:50Z Mik@el 6813 Ak: Uusi sivu: {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista |alaotsikko= Turku 1893 |tekijä=Pietari Päivärinta |huomiot= }} = I. Ennustaja.= Oli wuoden 1867 talwi noin puoliwälissä. Ankara talwi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin wiikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tawasta tuli taiwaan täydeltä myr... 131253 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista |alaotsikko= Turku 1893 |tekijä=Pietari Päivärinta |huomiot= }} = I. Ennustaja.= Oli wuoden 1867 talwi noin puoliwälissä. Ankara talwi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin wiikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tawasta tuli taiwaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin ajoin itätuuli tuulla uilotti parisen wiikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheisiin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin wuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hewoset eiwät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hewoset mähkiwät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli wähänkään päästä liikkumaan. Jos tällä tawalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna oliwat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin woitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät oliwat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tawallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet wainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän wuoksi tuliwat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi. Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensiwät onnellisemmat naapurit awuksi, luomaan kinoksia owein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen nawettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Waikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tuliwat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kaswoihin, erittäinkin nenään ja korwiin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteiwät ne paikalla jäätyisi kowiksi kuin jääkynttilä. Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Niitä täytyi loimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä wärisiwät wilusta. — Ei ollut elämä silloin leikin tekoa. <center> — — — — </center> Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päiwänä astui tupaan wanha mies, sauwa kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt käwelikö hän selkä edellä wai päinwastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois waatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumiwihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karwalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttujensa poimuihin, että se tuntui olewan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kowin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä. „Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että wähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kowin wilustuneelta”, kehoitin häntä. Ukko rupesi napuloimaan taktikuluaan auki, mutta kädet oliwat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä. „Woi, woi”, sanoi ukko ja köntti peremmäksi lawitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna waipui sauwansa nojalle kumaraan. „Mistäs tää wanhus on kotoisin?” kysäsin häneltä. „Tuoltahan, tuota, olen H—n pitäjästä”, sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta. „Kuinkas te olette näin kauwas sortunut?” kysyin taasenkin. „'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen wanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tawalla eteenpäin wiedä, waikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elämän mieli, wielä haudan partaallakin'”, tuumaili ukko. Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistäwässä niemimaassa. Waikka jonkunmoisia katowuosia oli ollut jo wuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla. „Mutta eikös teidän pitäjään waiwaishoito pidä huolta wanhoista ja waiwaisista, kun owat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?” sanoin melkein wirallisesti. „Kyllä kaiketi, waan mistäs ihmiset auttawat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?” sanoi ukko ja katsoa wilautti minua nuhtelewasti silmiin. „Mutta eihän nyt niin kowia katowuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi”, wäittelin wastaan. „Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietäwän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi. ... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen wuoteen paljon mitään. Siksi tänne kääntywät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantawaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'”, selitti ukko. „Taitaapa niin olla”, sanoin wähän häpeissäni. Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla. „Milloin olette wiimeksi saanut ruokaa?” kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt. „Eilen iltapäiwällä”, sanoi hän. „Hywänen aika, ja nyt on jo siwu puolenpäiwän!” sanoin kauhistuksissani. „Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, wanhalle ja waiwaiselle palan suuhun pistäisiwät. ... Te näytte olewan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan. ... Kiitos suuri ruoasta!” sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen. „Kun saisin wähän lewätä, sillä tuntuu niin raukaisewan, eikä tuo kylmäkään tunnu wanhasta ruumiista erkanewan”, jatkoi hän sitten. Osotettiin hänelle wuode, jossa hän saisi lewätä. Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä. „Jospa nämät kowat ajat loppuisiwat tähän, mutta pahimmat ja kowimmat owat edessä”, sanoi ukko pitkällensä päästyään. „Mistä sen tietää?” sanoin, ikäänkuin säpsähtäen. „Kaikki merkit wiittaawat siihen”, sanoi ukko. „Minkäläiset merkit?” „Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset”. „Mutta olen kuullut sanottawan, että kun on talwi kylmä, niin tulee lämmin kesä”, wäittelin ukkoa wastaan. „'Karhulla on karhun pojatkin'”, sanoi waan ukko. „No mitä muita merkkejä teillä sitten wielä on?” kysyin. „Nuot aidatkinhan owat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näy ja hanget owat niin laajat aitojen wierteillä, että näyttää siltä kuin ne olisiwat warta warten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen wälillä”, selitti ukko. „Ettäkö sekin on köyhän wuoden merkki, kun aitojen ja hangen wälillä ei ole mitään koloa?” „Niinpä se on”. „Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitowiertenkin täyttyä”, inttelin. „Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talwina aitowieret sillä lailla täyty lumella, waikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysywät waan kinokset ja erillään aidoista — ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hywä merkki”, selitteli ukko. „Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että wanhat 'profeetat owat kuolleet ja nuoria ei uskota'”, sanoin siihen wastaukseksi. „Jospa se niin olisikin, olisin warsin hywilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen wanha mies ja elämässäni olen ottanut waaria kaikellaisista asioista ja olen hawainnut yhtä ja toista. Te olette wielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietäwät. Jospa olisin tilaisuudessa tulewana syksynä teille muistuttawana näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä woimani heikkenewät päiwä päiwältä ja minä tunnen selwästi, ettei minun tarwitse olla kokemassa tulewan kesän seurauksia”, puheli ukko surullisen raskasmielisenä. Sitten hän waipui lewolliseen uneen. Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen. Käskimme hänet jäämään yöksi. „Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hywästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kowin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin”, puheli ukko, samassa köytellen takkiaan kiinni. „Kiitos waan awustanne, kun autitte ruoka-aterialla wanhaa, waiwasta, tuntematonta ukkoa”, tuumaili hän. Kädestä pitäen jätteli hän hywästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauwansa nojalla alkoi käwellä kalkutella owea kohden. Owessa mennessään kuulin hänen sanowan: „Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kowat ajat owat edessämme”. Sitten tunkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauwan katselimme ukon jälkeen ja wanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luowimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin waaratta pääsi ihmisten ilmoihin. <center> — — — — </center> Seuraawa kewät tuli tawattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä wielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päiwänä lähdin wiidentoista penikulman pituiselle matkalle hewosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K—a jokea ylöspäin niin hywällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket oliwat tawallisina talwina olleet aina sulina, mutta nyt ne oliwat wahwassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kowimpinakaan talwina. Saman kuun seitsemäntenätoista päiwänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hywä kuin mennessäkin. Kotitarpeen wiinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Wanhan tapansa mukaan kokiwat jotkut siweellisesti wajonneet ihmiset korwen loukeroissa keittää wielä tuota mielijuomaansa. Eräs salawiinan keittäjä oli yöllä Erkinpäiwää wasten kantamassa wiinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Wälillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki warpaat liukesiwat jalwoista irti. Kahdeksantena päiwänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja saman kuun kymmenentenä päiwänä wetiwät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla. Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruweta kylwön tekoon. Kowat yöpakkaset wallitsiwat waan katkeamatta, niin että maa oli aamuisin niin kowassa roudassa, että se oikein halki paukahteli. Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touwon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tawattoman kolkon ja pitkän kewäimen olewan, aloin miettiä kylwämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puoliwälissä sulasi pelto sen werran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttiin peltotöihin ja alettiin siementä kylwää. Mutta muut eiwät niin tehneet; he sanoiwat minun pakkaawan Jumalan edelle ja koettawan wäkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylwiwät wasta juhannuksen aatto-päiwinä ja juhannuksen jälkeenkin. Neljänä juhannuksen edellisenä päiwänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kaswamaan niinkuin taikawoimalla. Niin lämpymään maahan kylwetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa wuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten oliwatkin. Ei niittyaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei warsinaista hallaa tullut, waikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kaswoiwat nuo myöhään lämpymään maahan tehdyt touwot rehewänä ja mustanpuhuwana wiileässä ilmassa. Sitä wastaan meidän touwot kaswoiwat matalampana ja kellastuneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa iwaa ja pilkkaa Jumalaan turwaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen wälisistä suhteista. „'Alku työn kaunistaa, waan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä wielä tiedä, kuka meistä lopulta woittaa”, sanoin minä. „Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä”, intteliwät he. „Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten käwisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika”, puolustelin periaatteitani. Semmoiset jaahinat päättyiwät tawallisesti siihen, että he lähtiwät pois, ilwehymy huulillansa! Elokuun loppupäiwinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-wihlowan kylmästi tuulla wiuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä wäkeä pellolleni; hywä olikin wäen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarwinnut; erittäinkin waimowäki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliwäliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkin hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina waan Jumalalta wäkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskusteliwat ja wälistä kuului iso naurun rähäys joukosta; kai joku oli arwannut sanoa jonkun erinomaisen hywän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme iwaa tekemään. „Etteköhän luulleet wuodentuloksenne laareihinne mahtuwan, jos olisitte antaneet laihonne täys'ikäiseksi kaswaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?” sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-woittoisessa hymyssä. „Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalia, sillä minä tein kylwöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on werissään ja osaksi on jo walmiita päitäkin. Jos seassa on wielä walmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itäwät jywät. Eikä sitä wielä tiedä, kenen laarit tulewat täyteen ja kenen jääwät waille”, koin puolustella itseäni ja työtäni. „Niin, waan paljon ne olisiwat wielä paranneet ja kaswaneet; sirppihallaa tulee, se on wissi se”, sanoi mies wähän masentuneena ja lähti pois. Kylmän ja kolkon näköisiä karapilwi-tönkäleitä kiiti taiwaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taiwaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että waikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tuliwat kädet kuitenkin konttaan. Tämän tähden hommasi eukko kahwia ja laitti minut sitä leikkuuwäelle pellolle wiemään. Minun tieni kulki niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eiwät huomanneet siis tuloani. Eräs waimo oli paapattamassa, että: „Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epäuskoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka wäkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?” Samassa huomasiwat he minut, kun yhä käwellessäni sänki rapisi jaloissani. Wähän häpeissään kääntyiwät he kaikin minuun päin. „Ei niin pidä tehdä kuin hywä tulee, waan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahwia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi wiluiseen sydämeemme”, sanoin minä kehottawaisesti ja pian oli wäki härppimässä kuumaa kahwia. Seuraawana yönä ei wielä tullut pakkasta, waikka oli niin hirweän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taiwaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraawankin päiwän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, waan joka sai wiimeisen palansa niellyksi, törmäsi pellolle; wäki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesiwat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; wieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hywän päiwäpalkan. Lauwantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. — 'Pianhan se lyhyt wirsi on weisattu'. Jo iltapäiwällä alkoi tuuli heiketä ja taiwas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haawan lehti wärähtänyt. Taiwas oli niin selkeä, että tähdet näkyiwät taiwaalla niinkuin talwisydännä ja kuu paistaa kajotti niin kirkkaasti, että oikein warjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää. Aamulla oli surkea näky nähtäwänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaiwolla olemissa astioissa ja muissa mataloissa wesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilwenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taiwaalle, ettei aurinko woinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun läwitse woinut walaista eikä lämmittää; huumottihan waan niinkuin walju kuu olisi noussut taiwaalle ohuen härmäpilwen läpi waalottamaan. Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut wäräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kaswit seisoa töröttiwät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Wahwat perunan warsikot oliwat lupsauttaneet lehtensä pitkin wahwaa wartta ja warsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukehuttawa raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karwastelewan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa. Kun ankara kuura ja jää wihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistämässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla. Halla oli wienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tawallisina wuosina. Wiime talwisen ennustaja-ukon ennustukset oliwat toteentuneet! — — — Kowat ajat oliwat tosiaankin edessä. = II. Köyhän kiitos. = Tuon kamalan halla-yön seuraukset tuliwat pian näkywiin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeutua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hewosella ja toisia reslakelkkaa perässään wetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti weti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja wanhimmat tallusteliwat jäljessä. Ei harwoinkaan tapahtunut, että jalan kulkewat perheet oliwat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hewosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteiwät wälille paleltuisi. Luultawasti oli noilla näljän kanssa taistelewilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi wuodentulos nytkin kuin muualla. Siinä oliwat he kuitenkin wäärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei woi wäittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset wähemmät katowuodet eiwät olleet täällä meren niemessä niin tuntuwat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli wäestö hywin säästäwäistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman wuotista wiljaa ja waikka kato weikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kowin rasittawalta, sillä olihan hywät kulkuneuwot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui. Näinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulwan edessä. Täytyi ruweta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokiwat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin waaterepaletta alastomampain suojaksi; kokiwatpa muutamat antaa ewään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa wiemään. Ei woinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, waan woimat eiwät riittäneet. Tämä kulkianten tulwa oli niin jokapäiwäistä, etteiwät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai waatetta. Wiimein tuo kaikki käwi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin. Mutta kuitenkin tuossa tulwiwan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja wankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Waiwaloisesti ja hitaasti wetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään reslakelkkaa; kelkassa näytti olewan jotakin ryysyjen peitossa, kerättyjä ruokawarojako wai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyiwät meille. Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun hawaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hywää päiwääkään, loi waan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan. „Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä”, sanoin waimolleni. Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he wieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he oliwatkin jo porstuassa tulossa. Nyt he juuri astuiwat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tuliwat omin neuwoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoiwat niitä perässänsä wetää laahata. Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri huonetta, erittäinkin minuun ja waimooni. Siihen he lumisina seisahtuiwat owipieleen, eiwättä näyttäneet uskaltawan siitä liikahtaa. „Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois waateriepuja, että lämpenisiwät”, kehoitti waimoni. Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltawan liikkua. Lienewätkö minua peljänneet. Wasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoiwat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selwästi, että waimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruumiinsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä werhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa. Waimoni oli hywäsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hywän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihawelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kunkin kupista wähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita warten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Wellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin. „Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa”, sanoi waimoni kehoittawasti. Mutta siihen sijaan, että he olisiwat menneet syömään, pillahti waimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtewää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuwan lapsiinkin, niin että hekin rupesiwat itkemään. „Älkää nyt itkekö — mitä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun welli on wielä lämmintä”, koki waimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut. Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hywinkin sitä kesti puoli tuntia. Wähitellen tyyntyiwät he äänekkäästä itkusta, mutta kauwan se wielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämen pohjasta. Wihdoin he tyyntyiwät sen werran, että woiwat ruweta syömään ja kerran wertyneenä, söiwätkin he hywällä halulla. Waimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sowelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Wasta sitten kuin he oliwat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä. „Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauwan sydämen pohjasta itkitte?” kysyi waimoni, samassa läheten tuota surullista waimoa. „Kun minua niin kowin paljon haukuttiin”, sanoi waimo lyhyesti. „Missä teitä haukuttiin?” kysyi taasenkin waimoni. „Tuossa likimmäisessä, isossa talossa”, selitti waimo. „Ja senkötähden te itkitte?” kysyi waimoni. „Ei, en minä sen wuoksi itkenyt, minun sydämeni waan murtui; se murtui niin etten woinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja wapisi niinkuin haawan lehti ja wiimeinenkin woiman hitunen tuntui luopuwan jäsenistäni; en ollut woida päästä tänne teille, niin heikoksi käwin”, selitti waimo. „Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkunne syynä”, muistutti waimoni. „Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystäwällisiä olitte turwattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo wäkisinkin pakkasi itku pääsemään waltaan, mutta kuitenkin jaksoin sen wielä niellä. Mutta sitten kuin laitoitte wielä niin awullisen ateriankin ja kehoititte ystäwällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kowuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliwäisyys kurjaa, puutosta kärsiwää, turwatonta perhettä kohtaan mylleröihtiwät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. — Se oli siis teidän hywyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien wuoksi”, selitteli waimo. „Onko teillä miestä?” kysyi waimoni arastellen. „On minulla ollut mies — kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on — mutta hän kuoli wiime marraskuussa ja jätti tämmöisen turwattoman joukon jälkeensä näin kowana aikana. Ei ollut muuta neuwoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kowa tehtäwä oli se, mutta muuta neuwoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tawalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä waikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan wielä tarwinneet turwata armoleipään. — Monta wuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä”, puheli hän. „Mitenkä he teitä haukkuiwat tuolla talossa?” utasi waimoni. „Sanoiwat, että laiskuuksillani kerjään, kun en wiitsi tehdä työtä. Hywä Jumala! — Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska woisi tehdä, warsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä waikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin wielä, kun waan olisi työtä ja woimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy waan turwata mieroon, niin katkerata kuin se wielä onkin, sillä en woi nähdä lapsieni nälkään kuolewan. — Sitten he sanoiwat wielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten wastuksiksi niin paljon, että aiwan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kowimmalta solwaukselta, sillä tuntui siltä, etteiwät lapset ole omassa ottamisessaan, waan ne owat Herran lahjat”, puheli waimo. Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan warakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja wielä mokomampi määrä lainassa. Moniwuotista wiljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hywästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Wellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katowuodesta ja kowasta ajasta niin mitään. „Antoiwatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?” kysyi eukkoni. „Antoiwathan nuot hywän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin wastaanottanut kirouksen palan”, sanoi waimo ja purskahti taasenkin itkemään. Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraawan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani: <poem> Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntywäinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taiwahan. Rikas kyllä awun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle. Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisiwat, Nöyryydestä tulisiwat. Ne oil — murtuneen. Tuli köyhä kulkewainen, Itkuansa sulkewainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Waikka wähemmän. Kyynel silloin wuosi kanssa, Kuihtuneita kaswojansa, Alas waluen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oil kiitoksen. </poem> <center> — — — — </center> = III. Ryöwäri.= Asiat kiertyiwät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtawa Pohjanmaan wirta. Wuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Waikka toinen wuosi oli tullut, oli kuitenkin wiimeisen kowan katowuoden hirweät seuraukset parhaallaan kärsittäwinä. Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntywän näköisiä, horjuwia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotakin suuhun pantawaa, hiukiawan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä wäliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen awaraan pytinki-rustinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötäwää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hywästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eiwät olleet taloissakaan sen paremmasti, käwi se aiwan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötäwänä ja eihän sitä parempaa woinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokiwat ihmiset wiedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokiwat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen werran oli hätäaputoimikunnalta saatu selwää wiljaa, että toisinaan woitiin niistä welliä keittää. Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume — tuo tawallinen ankara seurakumppani — yhtynyt täydentämään tuota häwityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat oliwatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka oliwat terween muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saiwat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarwittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottawa hautakaan, joka oli heille wiimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksawan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, waan jonkunmoiselta kanawalta. Wäristen seisoi kalwistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraawana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparwi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turwansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin woi tapahtua pitäjässä, jossa wäkiluku ei ollut kuin wähän päälle wiiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia wirka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: „ei ole wielä ketään nälkään kuollut”. <center> — — — — </center> Waikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin — sadottain päiwässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kaswanut ja wasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoiwat he hywäksi tuttawuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin wuoksi, kun kuuliwat meillä olewan selwää leipää. Waimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulwiminen käwi niin ankaraksi wihdoin, että jos wähänkään kullekin olisi antanut, olisiwat wähät wiljawaramme loppuneet parissa päiwässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltäyntyä kaikille antamasta. Eräänä päiwänä tuli eräs noin kolmentoista wuoden ikäinen poika huoneesen. Selwästi huomasi hänen olewan nälkä-pöhössä. „Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötäwää!” sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa. „Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anowalle antaa, ellei tässä tahdo jo aiwan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon”, sanoi waimoni lempeästi kehoitellen. „Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisiwat”, sanoi poika ja istui alakuloisena penkille. Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa. Waimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei woi tätä hätää poistaa ja tarwitsewaisia auttaa. Samassa tuokiossa syöksähtää wanhin lapsistamme kamariin hätäyneen näköisenä. „Se poika sieppasi leiwän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos”, sanoi hän. Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa wasten painaen höyryäwää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leiwät uunissa eiwät olleet ehtineet wielä oikein kuoriakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä wälttyi, sieppasi hän likimäisen leiwän uunin suusta, waikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa. „Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöwäämisellä”, sanoin ja kyyneleet nousiwat silmiini; waimoltani pääsi sywä huokaus. Kahden wuorokauden perästä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme. <center> — — — — </center> i323i4mwyz9yp6uk6xfx5g250wv6bxe 131254 131253 2026-10-30T09:40:08Z Mik@el 6813 131254 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista |alaotsikko= Turku 1893 |tekijä=Pietari Päivärinta |huomiot= }} = I. Ennustaja.= Oli wuoden 1867 talwi noin puoliwälissä. Ankara talwi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin wiikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tawasta tuli taiwaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin ajoin itätuuli tuulla uilotti parisen wiikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheisiin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin wuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hewoset eiwät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hewoset mähkiwät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli wähänkään päästä liikkumaan. Jos tällä tawalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna oliwat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin woitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät oliwat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tawallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet wainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän wuoksi tuliwat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi. Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensiwät onnellisemmat naapurit awuksi, luomaan kinoksia owein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen nawettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Waikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tuliwat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kaswoihin, erittäinkin nenään ja korwiin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteiwät ne paikalla jäätyisi kowiksi kuin jääkynttilä. Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Niitä täytyi loimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä wärisiwät wilusta. — Ei ollut elämä silloin leikin tekoa. <center> — — — — </center> Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päiwänä astui tupaan wanha mies, sauwa kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt käwelikö hän selkä edellä wai päinwastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois waatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumiwihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karwalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttujensa poimuihin, että se tuntui olewan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kowin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä. „Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että wähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kowin wilustuneelta”, kehoitin häntä. Ukko rupesi napuloimaan taktikuluaan auki, mutta kädet oliwat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä. „Woi, woi”, sanoi ukko ja köntti peremmäksi lawitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna waipui sauwansa nojalle kumaraan. „Mistäs tää wanhus on kotoisin?” kysäsin häneltä. „Tuoltahan, tuota, olen H—n pitäjästä”, sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta. „Kuinkas te olette näin kauwas sortunut?” kysyin taasenkin. „'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen wanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tawalla eteenpäin wiedä, waikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elämän mieli, wielä haudan partaallakin'”, tuumaili ukko. Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistäwässä niemimaassa. Waikka jonkunmoisia katowuosia oli ollut jo wuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla. „Mutta eikös teidän pitäjään waiwaishoito pidä huolta wanhoista ja waiwaisista, kun owat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?” sanoin melkein wirallisesti. „Kyllä kaiketi, waan mistäs ihmiset auttawat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?” sanoi ukko ja katsoa wilautti minua nuhtelewasti silmiin. „Mutta eihän nyt niin kowia katowuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi”, wäittelin wastaan. „Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietäwän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi. ... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen wuoteen paljon mitään. Siksi tänne kääntywät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantawaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'”, selitti ukko. „Taitaapa niin olla”, sanoin wähän häpeissäni. Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla. „Milloin olette wiimeksi saanut ruokaa?” kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt. „Eilen iltapäiwällä”, sanoi hän. „Hywänen aika, ja nyt on jo siwu puolenpäiwän!” sanoin kauhistuksissani. „Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, wanhalle ja waiwaiselle palan suuhun pistäisiwät. ... Te näytte olewan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan. ... Kiitos suuri ruoasta!” sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen. „Kun saisin wähän lewätä, sillä tuntuu niin raukaisewan, eikä tuo kylmäkään tunnu wanhasta ruumiista erkanewan”, jatkoi hän sitten. Osotettiin hänelle wuode, jossa hän saisi lewätä. Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä. „Jospa nämät kowat ajat loppuisiwat tähän, mutta pahimmat ja kowimmat owat edessä”, sanoi ukko pitkällensä päästyään. „Mistä sen tietää?” sanoin, ikäänkuin säpsähtäen. „Kaikki merkit wiittaawat siihen”, sanoi ukko. „Minkäläiset merkit?” „Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset”. „Mutta olen kuullut sanottawan, että kun on talwi kylmä, niin tulee lämmin kesä”, wäittelin ukkoa wastaan. „'Karhulla on karhun pojatkin'”, sanoi waan ukko. „No mitä muita merkkejä teillä sitten wielä on?” kysyin. „Nuot aidatkinhan owat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näy ja hanget owat niin laajat aitojen wierteillä, että näyttää siltä kuin ne olisiwat warta warten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen wälillä”, selitti ukko. „Ettäkö sekin on köyhän wuoden merkki, kun aitojen ja hangen wälillä ei ole mitään koloa?” „Niinpä se on”. „Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitowiertenkin täyttyä”, inttelin. „Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talwina aitowieret sillä lailla täyty lumella, waikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysywät waan kinokset ja erillään aidoista — ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hywä merkki”, selitteli ukko. „Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että wanhat 'profeetat owat kuolleet ja nuoria ei uskota'”, sanoin siihen wastaukseksi. „Jospa se niin olisikin, olisin warsin hywilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen wanha mies ja elämässäni olen ottanut waaria kaikellaisista asioista ja olen hawainnut yhtä ja toista. Te olette wielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietäwät. Jospa olisin tilaisuudessa tulewana syksynä teille muistuttawana näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä woimani heikkenewät päiwä päiwältä ja minä tunnen selwästi, ettei minun tarwitse olla kokemassa tulewan kesän seurauksia”, puheli ukko surullisen raskasmielisenä. Sitten hän waipui lewolliseen uneen. Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen. Käskimme hänet jäämään yöksi. „Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hywästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kowin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin”, puheli ukko, samassa köytellen takkiaan kiinni. „Kiitos waan awustanne, kun autitte ruoka-aterialla wanhaa, waiwasta, tuntematonta ukkoa”, tuumaili hän. Kädestä pitäen jätteli hän hywästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauwansa nojalla alkoi käwellä kalkutella owea kohden. Owessa mennessään kuulin hänen sanowan: „Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kowat ajat owat edessämme”. Sitten tunkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauwan katselimme ukon jälkeen ja wanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luowimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin waaratta pääsi ihmisten ilmoihin. <center> — — — — </center> Seuraawa kewät tuli tawattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä wielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päiwänä lähdin wiidentoista penikulman pituiselle matkalle hewosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K—a jokea ylöspäin niin hywällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket oliwat tawallisina talwina olleet aina sulina, mutta nyt ne oliwat wahwassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kowimpinakaan talwina. Saman kuun seitsemäntenätoista päiwänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hywä kuin mennessäkin. Kotitarpeen wiinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Wanhan tapansa mukaan kokiwat jotkut siweellisesti wajonneet ihmiset korwen loukeroissa keittää wielä tuota mielijuomaansa. Eräs salawiinan keittäjä oli yöllä Erkinpäiwää wasten kantamassa wiinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Wälillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki warpaat liukesiwat jalwoista irti. Kahdeksantena päiwänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja saman kuun kymmenentenä päiwänä wetiwät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla. Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruweta kylwön tekoon. Kowat yöpakkaset wallitsiwat waan katkeamatta, niin että maa oli aamuisin niin kowassa roudassa, että se oikein halki paukahteli. Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touwon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tawattoman kolkon ja pitkän kewäimen olewan, aloin miettiä kylwämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puoliwälissä sulasi pelto sen werran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttiin peltotöihin ja alettiin siementä kylwää. Mutta muut eiwät niin tehneet; he sanoiwat minun pakkaawan Jumalan edelle ja koettawan wäkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylwiwät wasta juhannuksen aatto-päiwinä ja juhannuksen jälkeenkin. Neljänä juhannuksen edellisenä päiwänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kaswamaan niinkuin taikawoimalla. Niin lämpymään maahan kylwetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa wuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten oliwatkin. Ei niittyaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei warsinaista hallaa tullut, waikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kaswoiwat nuo myöhään lämpymään maahan tehdyt touwot rehewänä ja mustanpuhuwana wiileässä ilmassa. Sitä wastaan meidän touwot kaswoiwat matalampana ja kellastuneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa iwaa ja pilkkaa Jumalaan turwaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen wälisistä suhteista. „'Alku työn kaunistaa, waan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä wielä tiedä, kuka meistä lopulta woittaa”, sanoin minä. „Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä”, intteliwät he. „Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten käwisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika”, puolustelin periaatteitani. Semmoiset jaahinat päättyiwät tawallisesti siihen, että he lähtiwät pois, ilwehymy huulillansa! Elokuun loppupäiwinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-wihlowan kylmästi tuulla wiuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä wäkeä pellolleni; hywä olikin wäen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarwinnut; erittäinkin waimowäki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliwäliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkin hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina waan Jumalalta wäkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskusteliwat ja wälistä kuului iso naurun rähäys joukosta; kai joku oli arwannut sanoa jonkun erinomaisen hywän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme iwaa tekemään. „Etteköhän luulleet wuodentuloksenne laareihinne mahtuwan, jos olisitte antaneet laihonne täys'ikäiseksi kaswaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?” sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-woittoisessa hymyssä. „Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalia, sillä minä tein kylwöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on werissään ja osaksi on jo walmiita päitäkin. Jos seassa on wielä walmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itäwät jywät. Eikä sitä wielä tiedä, kenen laarit tulewat täyteen ja kenen jääwät waille”, koin puolustella itseäni ja työtäni. „Niin, waan paljon ne olisiwat wielä paranneet ja kaswaneet; sirppihallaa tulee, se on wissi se”, sanoi mies wähän masentuneena ja lähti pois. Kylmän ja kolkon näköisiä karapilwi-tönkäleitä kiiti taiwaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taiwaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että waikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tuliwat kädet kuitenkin konttaan. Tämän tähden hommasi eukko kahwia ja laitti minut sitä leikkuuwäelle pellolle wiemään. Minun tieni kulki niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eiwät huomanneet siis tuloani. Eräs waimo oli paapattamassa, että: „Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epäuskoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka wäkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?” Samassa huomasiwat he minut, kun yhä käwellessäni sänki rapisi jaloissani. Wähän häpeissään kääntyiwät he kaikin minuun päin. „Ei niin pidä tehdä kuin hywä tulee, waan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahwia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi wiluiseen sydämeemme”, sanoin minä kehottawaisesti ja pian oli wäki härppimässä kuumaa kahwia. Seuraawana yönä ei wielä tullut pakkasta, waikka oli niin hirweän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taiwaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraawankin päiwän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, waan joka sai wiimeisen palansa niellyksi, törmäsi pellolle; wäki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesiwat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; wieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hywän päiwäpalkan. Lauwantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. — 'Pianhan se lyhyt wirsi on weisattu'. Jo iltapäiwällä alkoi tuuli heiketä ja taiwas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haawan lehti wärähtänyt. Taiwas oli niin selkeä, että tähdet näkyiwät taiwaalla niinkuin talwisydännä ja kuu paistaa kajotti niin kirkkaasti, että oikein warjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää. Aamulla oli surkea näky nähtäwänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaiwolla olemissa astioissa ja muissa mataloissa wesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilwenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taiwaalle, ettei aurinko woinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun läwitse woinut walaista eikä lämmittää; huumottihan waan niinkuin walju kuu olisi noussut taiwaalle ohuen härmäpilwen läpi waalottamaan. Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut wäräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kaswit seisoa töröttiwät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Wahwat perunan warsikot oliwat lupsauttaneet lehtensä pitkin wahwaa wartta ja warsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukehuttawa raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karwastelewan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa. Kun ankara kuura ja jää wihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistämässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla. Halla oli wienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tawallisina wuosina. Wiime talwisen ennustaja-ukon ennustukset oliwat toteentuneet! — — — Kowat ajat oliwat tosiaankin edessä. = II. Köyhän kiitos. = Tuon kamalan halla-yön seuraukset tuliwat pian näkywiin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeutua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hewosella ja toisia reslakelkkaa perässään wetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti weti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja wanhimmat tallusteliwat jäljessä. Ei harwoinkaan tapahtunut, että jalan kulkewat perheet oliwat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hewosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteiwät wälille paleltuisi. Luultawasti oli noilla näljän kanssa taistelewilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi wuodentulos nytkin kuin muualla. Siinä oliwat he kuitenkin wäärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei woi wäittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset wähemmät katowuodet eiwät olleet täällä meren niemessä niin tuntuwat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli wäestö hywin säästäwäistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman wuotista wiljaa ja waikka kato weikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kowin rasittawalta, sillä olihan hywät kulkuneuwot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui. Näinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulwan edessä. Täytyi ruweta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokiwat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin waaterepaletta alastomampain suojaksi; kokiwatpa muutamat antaa ewään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa wiemään. Ei woinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, waan woimat eiwät riittäneet. Tämä kulkianten tulwa oli niin jokapäiwäistä, etteiwät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai waatetta. Wiimein tuo kaikki käwi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin. Mutta kuitenkin tuossa tulwiwan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja wankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Waiwaloisesti ja hitaasti wetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään reslakelkkaa; kelkassa näytti olewan jotakin ryysyjen peitossa, kerättyjä ruokawarojako wai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyiwät meille. Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun hawaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hywää päiwääkään, loi waan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan. „Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä”, sanoin waimolleni. Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he wieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he oliwatkin jo porstuassa tulossa. Nyt he juuri astuiwat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tuliwat omin neuwoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoiwat niitä perässänsä wetää laahata. Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri huonetta, erittäinkin minuun ja waimooni. Siihen he lumisina seisahtuiwat owipieleen, eiwättä näyttäneet uskaltawan siitä liikahtaa. „Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois waateriepuja, että lämpenisiwät”, kehoitti waimoni. Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltawan liikkua. Lienewätkö minua peljänneet. Wasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoiwat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selwästi, että waimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruumiinsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä werhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa. Waimoni oli hywäsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hywän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihawelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kunkin kupista wähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita warten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Wellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin. „Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa”, sanoi waimoni kehoittawasti. Mutta siihen sijaan, että he olisiwat menneet syömään, pillahti waimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtewää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuwan lapsiinkin, niin että hekin rupesiwat itkemään. „Älkää nyt itkekö — mitä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun welli on wielä lämmintä”, koki waimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut. Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hywinkin sitä kesti puoli tuntia. Wähitellen tyyntyiwät he äänekkäästä itkusta, mutta kauwan se wielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämen pohjasta. Wihdoin he tyyntyiwät sen werran, että woiwat ruweta syömään ja kerran wertyneenä, söiwätkin he hywällä halulla. Waimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sowelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Wasta sitten kuin he oliwat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä. „Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauwan sydämen pohjasta itkitte?” kysyi waimoni, samassa läheten tuota surullista waimoa. „Kun minua niin kowin paljon haukuttiin”, sanoi waimo lyhyesti. „Missä teitä haukuttiin?” kysyi taasenkin waimoni. „Tuossa likimmäisessä, isossa talossa”, selitti waimo. „Ja senkötähden te itkitte?” kysyi waimoni. „Ei, en minä sen wuoksi itkenyt, minun sydämeni waan murtui; se murtui niin etten woinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja wapisi niinkuin haawan lehti ja wiimeinenkin woiman hitunen tuntui luopuwan jäsenistäni; en ollut woida päästä tänne teille, niin heikoksi käwin”, selitti waimo. „Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkunne syynä”, muistutti waimoni. „Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystäwällisiä olitte turwattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo wäkisinkin pakkasi itku pääsemään waltaan, mutta kuitenkin jaksoin sen wielä niellä. Mutta sitten kuin laitoitte wielä niin awullisen ateriankin ja kehoititte ystäwällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kowuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliwäisyys kurjaa, puutosta kärsiwää, turwatonta perhettä kohtaan mylleröihtiwät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. — Se oli siis teidän hywyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien wuoksi”, selitteli waimo. „Onko teillä miestä?” kysyi waimoni arastellen. „On minulla ollut mies — kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on — mutta hän kuoli wiime marraskuussa ja jätti tämmöisen turwattoman joukon jälkeensä näin kowana aikana. Ei ollut muuta neuwoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kowa tehtäwä oli se, mutta muuta neuwoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tawalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä waikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan wielä tarwinneet turwata armoleipään. — Monta wuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä”, puheli hän. „Mitenkä he teitä haukkuiwat tuolla talossa?” utasi waimoni. „Sanoiwat, että laiskuuksillani kerjään, kun en wiitsi tehdä työtä. Hywä Jumala! — Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska woisi tehdä, warsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä waikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin wielä, kun waan olisi työtä ja woimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy waan turwata mieroon, niin katkerata kuin se wielä onkin, sillä en woi nähdä lapsieni nälkään kuolewan. — Sitten he sanoiwat wielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten wastuksiksi niin paljon, että aiwan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kowimmalta solwaukselta, sillä tuntui siltä, etteiwät lapset ole omassa ottamisessaan, waan ne owat Herran lahjat”, puheli waimo. Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan warakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja wielä mokomampi määrä lainassa. Moniwuotista wiljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hywästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Wellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katowuodesta ja kowasta ajasta niin mitään. „Antoiwatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?” kysyi eukkoni. „Antoiwathan nuot hywän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin wastaanottanut kirouksen palan”, sanoi waimo ja purskahti taasenkin itkemään. Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraawan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani: <poem> Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntywäinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taiwahan. Rikas kyllä awun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle. Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisiwat, Nöyryydestä tulisiwat. Ne oil — murtuneen. Tuli köyhä kulkewainen, Itkuansa sulkewainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Waikka wähemmän. Kyynel silloin wuosi kanssa, Kuihtuneita kaswojansa, Alas waluen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oil kiitoksen. </poem> <center> — — — — </center> = III. Ryöwäri.= Asiat kiertyiwät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtawa Pohjanmaan wirta. Wuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Waikka toinen wuosi oli tullut, oli kuitenkin wiimeisen kowan katowuoden hirweät seuraukset parhaallaan kärsittäwinä. Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntywän näköisiä, horjuwia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotakin suuhun pantawaa, hiukiawan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä wäliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen awaraan pytinki-rustinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötäwää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hywästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eiwät olleet taloissakaan sen paremmasti, käwi se aiwan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötäwänä ja eihän sitä parempaa woinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokiwat ihmiset wiedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokiwat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen werran oli hätäaputoimikunnalta saatu selwää wiljaa, että toisinaan woitiin niistä welliä keittää. Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume — tuo tawallinen ankara seurakumppani — yhtynyt täydentämään tuota häwityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat oliwatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka oliwat terween muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saiwat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarwittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottawa hautakaan, joka oli heille wiimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksawan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, waan jonkunmoiselta kanawalta. Wäristen seisoi kalwistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraawana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparwi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turwansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin woi tapahtua pitäjässä, jossa wäkiluku ei ollut kuin wähän päälle wiiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia wirka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: „ei ole wielä ketään nälkään kuollut”. <center> — — — — </center> Waikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin — sadottain päiwässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kaswanut ja wasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoiwat he hywäksi tuttawuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin wuoksi, kun kuuliwat meillä olewan selwää leipää. Waimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulwiminen käwi niin ankaraksi wihdoin, että jos wähänkään kullekin olisi antanut, olisiwat wähät wiljawaramme loppuneet parissa päiwässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päiwänä tuli eräs noin kolmentoista wuoden ikäinen poika huoneesen. Selwästi huomasi hänen olewan nälkä-pöhössä. „Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötäwää!” sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa. „Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anowalle antaa, ellei tässä tahdo jo aiwan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon”, sanoi waimoni lempeästi kehoitellen. „Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisiwat”, sanoi poika ja istui alakuloisena penkille. Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa. Waimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei woi tätä hätää poistaa ja tarwitsewaisia auttaa. Samassa tuokiossa syöksähtää wanhin lapsistamme kamariin hätäyneen näköisenä. „Se poika sieppasi leiwän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos”, sanoi hän. Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa wasten painaen höyryäwää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leiwät uunissa eiwät olleet ehtineet wielä oikein kuoriakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä wälttyi, sieppasi hän likimäisen leiwän uunin suusta, waikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa. „Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöwäämisellä”, sanoin ja kyyneleet nousiwat silmiini; waimoltani pääsi sywä huokaus. Kahden wuorokauden perästä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme. <center> — — — — </center> =IV. Talon wanhus.= En ollut niin kauwan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka oliwat jo aikaisia lähtiessäni. Eräänä päiwänä tuli eräs tuttawa talon wanhus luokseni. Hän oli jo wanha mies, kun lähdin kotipitäjästä wieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä wälin oli hän niin wanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arwossa ja kunniassa pitäneet. Warakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siiwoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kaswattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäwäistä wäkeä ja he kunnioittiwat ja rakastiwat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin wanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittiwat ja rakastiwat wanhaa isää. Monet edelliset katowuodet oliwat tyhjentäneet hänenkin talonsa warat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottawana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme witsaus oli ukon niin pikaan wanhentanut ja woimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauwa kädessä, jolla hän tuki horjuwaa, kuihtunutta ruumistansa. „Hywää päiwää”, sanoi hän, läähättäen owen suussa sauwansa nojalla seisoen. Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hywän päiwän toiwottaja olisi, samalla wastaten hänen toiwotukseensa. Silloin huomasin, että wanhus wapisi niin kowin, ettei ollut pysyä sauwansa nojalla pystyssä. „Kah! P—n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan”, sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauwansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisäänpäin wetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen watsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi. Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta towiin aikaan ei hän woinut läähätyksensä tähden mitään wastata. Wihdoin sanoi hän katkonaisesti: „Su---suonta mi---minä lyöt---lyöttäisin”. Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja werettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytywän werta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan weren wiat waiwaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos hänestä wiimeisetkin weripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana enää lääkäritkään hywäksy suonen awaamista. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?” kysyin ukolta sitten. „Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää . . . mutta eipä se tunnu rawitsewan enään näin wanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme wiikkoa, kun olen selwää leipää nähnytkään”, arweli ukko. Annoin waimolleni wiittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa. Sillä wälin kysyin ukolta: „kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkaisin tulla kylälle?” sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa. „Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia”, sanoi hän. „Kun ette ottanut hewosta”, arwelin minä. „Olihan niitä ennen useitakin hewosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katowuotten aikana on täytynyt tehdä welkaa ja niistä weloista owat he ryöstäneet talon aiwan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoawaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja welka ei lyhennyt sanottawaa, sillä melkein kaikki meniwät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisiwat wielä, mutta armoa ei tullut, waikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulewat, jotka kalusta jotakin antaisiwat”, kertoi ukko. Sillä wälin oli waimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan. Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kowemmin wapisemaan. „Mitäs nyt. . . . En minä sitä warten . . . Eihän niitä tänä aikana woi kaikkia ruokkia. Wuowasin waan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olewan mitään saatawana — — kun pääsisin waan täältä kotiin. — Te olette liiankin hywiä. Enhän minä toki teiltä . . .”, esteli ukko hajamielisesti. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin wapisi hän niin kowin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksinäistä rauhaa, että hän olisi paremmin woinut syödä, sillä hän näytti häpeäwän wapisemistaan. Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa. „Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä . . .; tuntuu niin raukasewan”, sanoi hän. Toimitin hänet wuoteesen maata ja pian waipui hän raukeaan uneen. Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös. „Kun jaksaisin nyt waan kotiin”, sanoi hän ylös päästyänsä. Minua kowin kummastutti, kun ukko ei wawissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kowin raukealta ja uupuneelta. Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin wähäisille woimille kuin ukolla oli ja kun wielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan waljastaa hewosen ja wiedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä wierähtäwän hänen silmistään, jotka ryppyisten kaswojen, kenties kurjuuden uurtamia wakoja myöden wierähtiwät alas. Niin hän meni. <center> — — — — </center> Minua kowin kummastutti se seikka, miksi ukko wapisi niin kowasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään wawissut ensinkään. Koetin saada selwille syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukewaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen waikuttanut, waan ei sekään tuntunut ratkaisewalta tuon kysymyksen selwittämiseksi. Mutta huomennapa asia selwisikin. Siinä aiwan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen werran kuin hänen wähät waransa myönsiwät. Niitä hän sitten naulottain ja leiwisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta. Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan welaksi jauhoja edes jonkunkaan wellin suuruksiksi. „Wai welaksi! Sinulla on entistäkin welkaa kymmenen markkaa ja nyt wielä welaksi. Millä luulet entisen welkasikaan maksawasi? Ei tippaakaan enää lisäksi”, tokelsi tuo yhteiskunnan hywäntekijä. „Kunhan Jumala wielä auttaisi, niin kyllähän . . .” „Jumala auttaisi!” matki kauppias. „Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa — hym! Wiides katowuosi jo peräkkäin ja yhä ne waan paranewat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista”, pauhasi kauppias. „Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta”, sanoi ukko murtuneena. „Se ei ole minun asiani”, sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni. Murtuneena istui ukko tuwan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toiwotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalwaawalta, hiukasewalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten warman nälkäkuoleman olewan edessänsä ja eikä aiwan kaukanakaan ja kuitenkin . . . Hätäisesti lenteliwät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt. Yksinään hän noita siinä leipomatuwan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa. Kauppiaalla oli selwä leipä — kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan wielä wiljakauppiaskin. Talossa oli leiwottu ja leipiä oli syrjällänsä seinäwierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuwoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poweensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauwan aprikoimaan; hän sieppasi leiwän ja pisti sen takkikulunsa poween ja alkoi könttiä ulos. Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan häwinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harawa ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti wastaan tuotuja tawaroita ja ulos antoi, mitä ulos annettiin, punnitsi ne ja toi sitten waan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tawarat tai peri maksun annetuista. Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauwansa nojassa mennä könttyröiwän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä waan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon powen olewan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kowakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paisun kiinnipitimiä, wyörähti leipä powesta pihalle. „Ahaa, wanha junkkari! Wai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olewinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta wieraastansa pitää”, säyhysi kätyri. Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä wapisi hän niinkuin kahila wirrassa. Kätyri sieppasi leiwän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata wapisewaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin. „Älkää wiekö minua sinne, säästäkää minua”, pyyteli wanhus. „Wai wielä säästää . . . ei ajattelemistakaan . . . wai warasta säästää”, tiuskasi kätyri ja wei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen. „Tämmöisiä wieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuwasta leiwän poweensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin hawaitsemaan hänet, sieppasin leiwän pois ja toin sekä leiwän että sen warastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi”, selitteli kätyri ihastuksissaan. „Kah pirua . . . tekikö niin? Semmoisia ne owat . . . mutta mitä me nyt tuolle warkaalle teemme?” sanoi kauppias. Sitten käweli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: „Miksi warastit minulta leiwän?” Ukko ei hämminkinsä tähden woinut wastata mitään, katsoa tuijotti waan wawisten eteensä lattialle. „Ei sille sen parempaa tarwita, annetaan ryökäleelle hywästi selkään, wähemmän wasta tekee mieli warastamaan”, ehdotteli tuo uskollinen kauppapalwelija. „Se tuollaisille konnille on parasta . . . no, aina sinä arwaat, waan missä me antaisimme hänelle toimeen?” tuumi kauppias iloissaan. „Ei sen parempaa . . . wiedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki”, ehdotteli kätyri. „No sinne . . . sehän on sopiwa paikka”, myönsi kauppias heti. Nyt he lähtiwät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin woimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, waan siipenä ne laahasiwat jäljessä, kun he häntä wiedä rymyyttiwät talliin. Siellä he paiskasiwat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia häntä wahwalla ruoskan warrella selkään. Ukko oli niin woimaton, ettei hän woinut kiemurrella eikä ääntä päästää. „Kah, pirua! kun on wielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi”, kehoitti kauppias. Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi woinut sitä tehdä, waikka he olisiwat hänet kuoliaaksi pyntänneet. Kun he oliwat kylläkseen ukko-raiskaa hosuneet, sanoi kauppias wihdoin: „Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos wielä pitkitämme”. Sitten he lakkasiwat ja meniwät nauraa hihittäen pois. Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eiwätkä nuot oikeudentunnon palwelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen werran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti wapisi. Monta wiikkoa makasi ukko wuoteen hywinä tuon siweellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylwyn takia. <center> — — — — </center> Waikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää wielä warakkaana, kunnioitettuna, tuiki wanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen wanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä wähänkään on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia wuosia ollut — ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän wielä. <center> — — — — </center> =V. Rouhu.= Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, waan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, waan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halweksumista tarkoittawassa mielessä; oli tarkoitettu waan nimi senmukainen, että se olisi soweltunut kuwaamaan miehen luonnetta ja toimintaa. Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä warsin sattuwasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli wahwaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin wiisi. Pienen torppansa wiljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan waraseipään tekemättömälle maalle woinut pistää. Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle woinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei woinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiwäläiseksi hän ei mielellään ruwennut, waan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä wai ei. Kun hän waan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hullutteliwat muut, kun hän heidän mielestään niin halwalla otti waikeita urakoita tehdäkseen, waan siitä huoli Rouhu wiisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raiwaamassa. Oliko hänellä työpaikka kiwikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtäwä, lenteliwät hywää wauhtia semmoiset kiwet läjihin, joita pari tawallista miestä sai punoa hywän aikaa. Hän oli werraton salwumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt wertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruwennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raiwosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu. Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja wäkewä woimansa ei soweltunut pieneen ja keweään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arwostelemaan, kuinka ja minkä werran joku heikko kohta kesti, särkyiwät ne tawallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtäwä kalu oli walmiinakaan. Kun oli hywät wuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hywässä kunnossa ja kaswoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti wuorowiljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa wäsyisi yhtä lajia kaswaissaan. Niinpä hän wiljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kaswia, ja kun kylän poika-wiikarit rupesiwat warkaissa käymään hänen naurismaallaan, wiritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saiwat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eiwät pojat enää uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tawoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään. Päälliseksi oli Rouhu wielä oiwallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saiwat jotkut ilwekset, ahmat ja rewot tehdä tuttawuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen waarallisemmassa tilassa oliwat jänikset, metsot ja teeret. Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän läksi metsälle ja sitä ei woinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, waan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saawutti sen aiwan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harwa Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päiwän pitkään niin paljon jäniksiä, ettei hän woinut niitä kantamalla kotiinsa saada, waan hänen täytyi ottaa hewonen jäniksiä kyyditsemään. Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparwen, ei hän ensinkään wuowannut hiipimällä päästä niitä likelle, käwellä tallusteli waan julkisesti parwea kohti. Ja kun linnut leuhahtiwat lentoon, wälitti hän siitä wiisi. Hän käweli waan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensiwät ja pian hän ne saawutti. Jo puolenpäiwän rinnassa kesyttuiwat linnut niin Rouhuun, etteiwät ne hänestä wälittäneet juuri mitään, nälästyneitä kun oliwat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuwille, tipahti taiwaasta yksi ja toinen teeri puun juurelle. Iltapäiwällä tuliwat linnut niin kesyiksi, etteiwät ne wiitsineet lähteä edes lentoonkaan, waikka niitä aina joku luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso wiikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettawana kotiin mennessään. Harwoin hän teki mitään lahtia talwen waraksi, sillä hän luotti wakawaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun waan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palwattiin suuret joukot talwen waraksi. <center> — — — — </center> Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tawallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katowuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kaswit wei ankara halla kaikki tyyni. Torpan wuodentulosta ei ollut mitään turwaa ja kowan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kowa hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turwaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin nälästyneen perheensä rawinnoksi. Koko päiwän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli waan kowanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päiwänä käwi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina waan turhaan. Silloin wasta huomasi hän, että witsowa käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni wahwan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytywissä, waikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelwollista kalua olisi ollut myötäwänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa. Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli awonisin ja kolmas ummessa. Karwaalta tuntui Rouhusta ja hänen waimostansa, waan muuta neuwoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa olewa lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tawoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauwaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä. Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiwiskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautiwuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt. Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara wieras. Waimo ja lapset kaatuiwat järkiään wuoteelle. Rouhu itse waan jäi terweeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi. Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa wiimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtäwää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Wiimeiseksi kuoli waimokin. Nyt murtui wahwa mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa wiimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty. Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalwaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokaansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäwäksi antamista. Ne wähät hätäapuwarat, mitä oli kuntaan saapunut, oliwat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turwaamista. Köyhäinhuoneeseen, tuohon ihmisten syöjäsijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän woinut alentua kerjäämään. Eräänä päiwänä istui Rouhu tien wieressä woimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella. „Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen werran waroja, että pääsisin K—n, siellä kuuluu olewan olkijauhoja ja wähän suuruksiakin kaupan”, puheli Rouhu siwukulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korwille, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut. Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oiwallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he oliwat ikäänkuin yhteen kaswaneet. Rouhu tunsi kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarwis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunsi wasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettawa. Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuwoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarwinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt. Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K—n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olewan hiukan wiljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaawan ja kalwaawan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K—ssa oliwat käytännöllistä wäkeä, kauppatoimiin kun oliwat pitkistä ajoista tottuneita. He kokiwat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötäwänä. Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötäwänä. „Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni”, sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-warastoon, kouraisten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän wierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis wawahteli. Jäsenet alkoiwat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen niwel käwi linkkuun. Kauwan ei wiipynyt, ennenkuin hän walahti pitkää pituuttansa seinän wierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt. <center> — — — — </center> =VI. Kampsu-Mikko.= Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei wartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, waan owat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tawallisesti syöwät kuin kaksi, mutta tekewät työtä kuin wiisi. Suolanen ja jauhoinen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan wertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei waan wiitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikkoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päiwätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi wieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän wiisi; pääasia oli waan se, kun hän sai kuokkia. Tiheässä kylässä oli soitten raiwaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauwas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työaikana. Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina wuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talwet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja woirasioineen; mutta siitä hän piti warsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittäwän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hywäksi pohjusteli silakoilla ja pisteli puuroa tarpeeksensa ja sitten lewähdettyään wielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käweli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leiwän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leweässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisesta kädestään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aiwan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa warrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen warsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korwen laitaan, silloin ei ollut wankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla wyöteli wankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauwan wiipynyt, ennenkuin lujassa, wuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti weisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten wyörytti hän puun keskelle sarkaa ja wälipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin lewyihin. Hän ei kaiwannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän waan yksin työpaikallaan, käyden waan tawasta noutamassa ewästä. Piippua hän ei wiljellyt ensinkään, waan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aiwan wähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsiwarren wahwuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen wenäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leweässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, waikka hän pistikin tuon mällin wasempaan poskeensa; oli waan niinkuin mälli olisi sukeltanut johonkin wuoren onkaloon. Kokonaisen wuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruwettuaan wäänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa. <center> — — — — </center> Tuli sitten tuo kamala nälkäwuosi ja Mikollemme oli se yhtä kowa, kenties kowempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi waatinut häntä tuonne korwen laitaan wallottamaan ikimetsältä alaa wiljelykselle. Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintawa watsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko woinut sen welkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuwoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin watsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin watsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon welkowa watsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se waan muistutti Mikolle, etteiwät asiat ole hywin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä wanhaa wiljaa, sai hän tawasta tuon ankaran welkojansa suun tukituksi. Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Wanha tuttawa kun hän oli, menin heti häntä terwehtimään. „Hywä Jumala, aiwanhan te olette jo kaikki!“ sanoin terwehtiessäni. „Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläiseen rawitsewaa ruokaa“, sanoi hän melkein iloisesti. „Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!“ kysyin häneltä, ikäänkuin wanhaa uulaa. „Mitäs . . . kumpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siitäpä tässä hätä kapuileekin“, sanoi Mikko. „Teidän kaswonne näyttäwät olewan pöhötyksissä“, muistutin häntä. „Niinhän ne owat ja onhan koko ruumiinkin pöhötyksissä“, myönteli Mikko. Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaawinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tawallisesti oli nälkäkuoleman enteenä. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?“ kysyin häneltä melkein huomaamattani. „Tuolla Jylyssä sain minä menneellä wiikolla syödä oikein wankasti. Siinä oli wanhaa, selwää leipää kyllitellen, silakkalahturi wieressä ja wankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista wiikkoa wastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläisensä syödä“, selitteli hän. „Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?“ kysyin häneltä. „Kyllä, kyllä . . . mitäs, eihän sitä yhdellä hywälläkään aterialla kauwas päästä; sainhan minä tuolla Kiwistössäkin menneellä wiikolla syödä watsani täyteen“, sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja. „Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa“, sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläiseen syödä. „Ei, ei . . . älkää sitä tehkö, minä en nyt tarwitse“, sanoi hän. „No miksi ette, eihän teillä liene niin lihawat ajat“, sanoin melkein hämmästyksissäni. „Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarwitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraawana päiwänä antaa, niin se on aiwan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harwain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna woin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos waan tarjoamastanne . . . kyllä sitä eteenkinpäin tarwitaan“, sanoi ukko. Minulla ei ollut mitään wastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli wiime yönä kuollut istuwalleen naapurin saunan penkille. <center> — — — — </center> lr7qps43p47p6tk0vwdlvqc39o7ttu4 131255 131254 2026-10-30T09:53:55Z Mik@el 6813 131255 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista |alaotsikko= Turku 1893 |tekijä=Pietari Päivärinta |huomiot= }} = I. Ennustaja.= Oli wuoden 1867 talwi noin puoliwälissä. Ankara talwi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin wiikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tawasta tuli taiwaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin ajoin itätuuli tuulla uilotti parisen wiikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheisiin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin wuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hewoset eiwät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hewoset mähkiwät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli wähänkään päästä liikkumaan. Jos tällä tawalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna oliwat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin woitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät oliwat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tawallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet wainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän wuoksi tuliwat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi. Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensiwät onnellisemmat naapurit awuksi, luomaan kinoksia owein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen nawettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Waikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tuliwat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kaswoihin, erittäinkin nenään ja korwiin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteiwät ne paikalla jäätyisi kowiksi kuin jääkynttilä. Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Niitä täytyi loimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä wärisiwät wilusta. — Ei ollut elämä silloin leikin tekoa. <center> — — — — </center> Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päiwänä astui tupaan wanha mies, sauwa kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt käwelikö hän selkä edellä wai päinwastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois waatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumiwihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karwalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttujensa poimuihin, että se tuntui olewan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kowin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä. „Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että wähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kowin wilustuneelta”, kehoitin häntä. Ukko rupesi napuloimaan taktikuluaan auki, mutta kädet oliwat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä. „Woi, woi”, sanoi ukko ja köntti peremmäksi lawitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna waipui sauwansa nojalle kumaraan. „Mistäs tää wanhus on kotoisin?” kysäsin häneltä. „Tuoltahan, tuota, olen H—n pitäjästä”, sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta. „Kuinkas te olette näin kauwas sortunut?” kysyin taasenkin. „'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen wanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tawalla eteenpäin wiedä, waikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elämän mieli, wielä haudan partaallakin'”, tuumaili ukko. Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistäwässä niemimaassa. Waikka jonkunmoisia katowuosia oli ollut jo wuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla. „Mutta eikös teidän pitäjään waiwaishoito pidä huolta wanhoista ja waiwaisista, kun owat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?” sanoin melkein wirallisesti. „Kyllä kaiketi, waan mistäs ihmiset auttawat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?” sanoi ukko ja katsoa wilautti minua nuhtelewasti silmiin. „Mutta eihän nyt niin kowia katowuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi”, wäittelin wastaan. „Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietäwän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi. ... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen wuoteen paljon mitään. Siksi tänne kääntywät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantawaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'”, selitti ukko. „Taitaapa niin olla”, sanoin wähän häpeissäni. Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla. „Milloin olette wiimeksi saanut ruokaa?” kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt. „Eilen iltapäiwällä”, sanoi hän. „Hywänen aika, ja nyt on jo siwu puolenpäiwän!” sanoin kauhistuksissani. „Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, wanhalle ja waiwaiselle palan suuhun pistäisiwät. ... Te näytte olewan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan. ... Kiitos suuri ruoasta!” sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen. „Kun saisin wähän lewätä, sillä tuntuu niin raukaisewan, eikä tuo kylmäkään tunnu wanhasta ruumiista erkanewan”, jatkoi hän sitten. Osotettiin hänelle wuode, jossa hän saisi lewätä. Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä. „Jospa nämät kowat ajat loppuisiwat tähän, mutta pahimmat ja kowimmat owat edessä”, sanoi ukko pitkällensä päästyään. „Mistä sen tietää?” sanoin, ikäänkuin säpsähtäen. „Kaikki merkit wiittaawat siihen”, sanoi ukko. „Minkäläiset merkit?” „Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset”. „Mutta olen kuullut sanottawan, että kun on talwi kylmä, niin tulee lämmin kesä”, wäittelin ukkoa wastaan. „'Karhulla on karhun pojatkin'”, sanoi waan ukko. „No mitä muita merkkejä teillä sitten wielä on?” kysyin. „Nuot aidatkinhan owat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näy ja hanget owat niin laajat aitojen wierteillä, että näyttää siltä kuin ne olisiwat warta warten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen wälillä”, selitti ukko. „Ettäkö sekin on köyhän wuoden merkki, kun aitojen ja hangen wälillä ei ole mitään koloa?” „Niinpä se on”. „Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitowiertenkin täyttyä”, inttelin. „Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talwina aitowieret sillä lailla täyty lumella, waikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysywät waan kinokset ja erillään aidoista — ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hywä merkki”, selitteli ukko. „Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että wanhat 'profeetat owat kuolleet ja nuoria ei uskota'”, sanoin siihen wastaukseksi. „Jospa se niin olisikin, olisin warsin hywilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen wanha mies ja elämässäni olen ottanut waaria kaikellaisista asioista ja olen hawainnut yhtä ja toista. Te olette wielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietäwät. Jospa olisin tilaisuudessa tulewana syksynä teille muistuttawana näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä woimani heikkenewät päiwä päiwältä ja minä tunnen selwästi, ettei minun tarwitse olla kokemassa tulewan kesän seurauksia”, puheli ukko surullisen raskasmielisenä. Sitten hän waipui lewolliseen uneen. Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen. Käskimme hänet jäämään yöksi. „Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hywästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kowin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin”, puheli ukko, samassa köytellen takkiaan kiinni. „Kiitos waan awustanne, kun autitte ruoka-aterialla wanhaa, waiwasta, tuntematonta ukkoa”, tuumaili hän. Kädestä pitäen jätteli hän hywästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauwansa nojalla alkoi käwellä kalkutella owea kohden. Owessa mennessään kuulin hänen sanowan: „Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kowat ajat owat edessämme”. Sitten tunkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauwan katselimme ukon jälkeen ja wanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luowimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin waaratta pääsi ihmisten ilmoihin. <center> — — — — </center> Seuraawa kewät tuli tawattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä wielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päiwänä lähdin wiidentoista penikulman pituiselle matkalle hewosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K—a jokea ylöspäin niin hywällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket oliwat tawallisina talwina olleet aina sulina, mutta nyt ne oliwat wahwassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kowimpinakaan talwina. Saman kuun seitsemäntenätoista päiwänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hywä kuin mennessäkin. Kotitarpeen wiinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Wanhan tapansa mukaan kokiwat jotkut siweellisesti wajonneet ihmiset korwen loukeroissa keittää wielä tuota mielijuomaansa. Eräs salawiinan keittäjä oli yöllä Erkinpäiwää wasten kantamassa wiinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Wälillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki warpaat liukesiwat jalwoista irti. Kahdeksantena päiwänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja saman kuun kymmenentenä päiwänä wetiwät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla. Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruweta kylwön tekoon. Kowat yöpakkaset wallitsiwat waan katkeamatta, niin että maa oli aamuisin niin kowassa roudassa, että se oikein halki paukahteli. Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touwon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tawattoman kolkon ja pitkän kewäimen olewan, aloin miettiä kylwämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puoliwälissä sulasi pelto sen werran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttiin peltotöihin ja alettiin siementä kylwää. Mutta muut eiwät niin tehneet; he sanoiwat minun pakkaawan Jumalan edelle ja koettawan wäkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylwiwät wasta juhannuksen aatto-päiwinä ja juhannuksen jälkeenkin. Neljänä juhannuksen edellisenä päiwänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kaswamaan niinkuin taikawoimalla. Niin lämpymään maahan kylwetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa wuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten oliwatkin. Ei niittyaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei warsinaista hallaa tullut, waikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kaswoiwat nuo myöhään lämpymään maahan tehdyt touwot rehewänä ja mustanpuhuwana wiileässä ilmassa. Sitä wastaan meidän touwot kaswoiwat matalampana ja kellastuneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa iwaa ja pilkkaa Jumalaan turwaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen wälisistä suhteista. „'Alku työn kaunistaa, waan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä wielä tiedä, kuka meistä lopulta woittaa”, sanoin minä. „Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä”, intteliwät he. „Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten käwisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika”, puolustelin periaatteitani. Semmoiset jaahinat päättyiwät tawallisesti siihen, että he lähtiwät pois, ilwehymy huulillansa! Elokuun loppupäiwinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-wihlowan kylmästi tuulla wiuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä wäkeä pellolleni; hywä olikin wäen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarwinnut; erittäinkin waimowäki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliwäliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkin hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina waan Jumalalta wäkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskusteliwat ja wälistä kuului iso naurun rähäys joukosta; kai joku oli arwannut sanoa jonkun erinomaisen hywän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme iwaa tekemään. „Etteköhän luulleet wuodentuloksenne laareihinne mahtuwan, jos olisitte antaneet laihonne täys'ikäiseksi kaswaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?” sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-woittoisessa hymyssä. „Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalia, sillä minä tein kylwöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on werissään ja osaksi on jo walmiita päitäkin. Jos seassa on wielä walmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itäwät jywät. Eikä sitä wielä tiedä, kenen laarit tulewat täyteen ja kenen jääwät waille”, koin puolustella itseäni ja työtäni. „Niin, waan paljon ne olisiwat wielä paranneet ja kaswaneet; sirppihallaa tulee, se on wissi se”, sanoi mies wähän masentuneena ja lähti pois. Kylmän ja kolkon näköisiä karapilwi-tönkäleitä kiiti taiwaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taiwaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että waikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tuliwat kädet kuitenkin konttaan. Tämän tähden hommasi eukko kahwia ja laitti minut sitä leikkuuwäelle pellolle wiemään. Minun tieni kulki niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eiwät huomanneet siis tuloani. Eräs waimo oli paapattamassa, että: „Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epäuskoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka wäkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?” Samassa huomasiwat he minut, kun yhä käwellessäni sänki rapisi jaloissani. Wähän häpeissään kääntyiwät he kaikin minuun päin. „Ei niin pidä tehdä kuin hywä tulee, waan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahwia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi wiluiseen sydämeemme”, sanoin minä kehottawaisesti ja pian oli wäki härppimässä kuumaa kahwia. Seuraawana yönä ei wielä tullut pakkasta, waikka oli niin hirweän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taiwaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraawankin päiwän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, waan joka sai wiimeisen palansa niellyksi, törmäsi pellolle; wäki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesiwat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; wieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hywän päiwäpalkan. Lauwantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. — 'Pianhan se lyhyt wirsi on weisattu'. Jo iltapäiwällä alkoi tuuli heiketä ja taiwas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haawan lehti wärähtänyt. Taiwas oli niin selkeä, että tähdet näkyiwät taiwaalla niinkuin talwisydännä ja kuu paistaa kajotti niin kirkkaasti, että oikein warjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää. Aamulla oli surkea näky nähtäwänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaiwolla olemissa astioissa ja muissa mataloissa wesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilwenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taiwaalle, ettei aurinko woinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun läwitse woinut walaista eikä lämmittää; huumottihan waan niinkuin walju kuu olisi noussut taiwaalle ohuen härmäpilwen läpi waalottamaan. Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut wäräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kaswit seisoa töröttiwät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Wahwat perunan warsikot oliwat lupsauttaneet lehtensä pitkin wahwaa wartta ja warsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukehuttawa raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karwastelewan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa. Kun ankara kuura ja jää wihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistämässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla. Halla oli wienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tawallisina wuosina. Wiime talwisen ennustaja-ukon ennustukset oliwat toteentuneet! — — — Kowat ajat oliwat tosiaankin edessä. = II. Köyhän kiitos. = Tuon kamalan halla-yön seuraukset tuliwat pian näkywiin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeutua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hewosella ja toisia reslakelkkaa perässään wetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti weti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja wanhimmat tallusteliwat jäljessä. Ei harwoinkaan tapahtunut, että jalan kulkewat perheet oliwat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hewosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteiwät wälille paleltuisi. Luultawasti oli noilla näljän kanssa taistelewilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi wuodentulos nytkin kuin muualla. Siinä oliwat he kuitenkin wäärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei woi wäittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset wähemmät katowuodet eiwät olleet täällä meren niemessä niin tuntuwat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli wäestö hywin säästäwäistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman wuotista wiljaa ja waikka kato weikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kowin rasittawalta, sillä olihan hywät kulkuneuwot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui. Näinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulwan edessä. Täytyi ruweta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokiwat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin waaterepaletta alastomampain suojaksi; kokiwatpa muutamat antaa ewään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa wiemään. Ei woinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, waan woimat eiwät riittäneet. Tämä kulkianten tulwa oli niin jokapäiwäistä, etteiwät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai waatetta. Wiimein tuo kaikki käwi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin. Mutta kuitenkin tuossa tulwiwan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja wankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Waiwaloisesti ja hitaasti wetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään reslakelkkaa; kelkassa näytti olewan jotakin ryysyjen peitossa, kerättyjä ruokawarojako wai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyiwät meille. Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun hawaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hywää päiwääkään, loi waan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan. „Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä”, sanoin waimolleni. Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he wieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he oliwatkin jo porstuassa tulossa. Nyt he juuri astuiwat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tuliwat omin neuwoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoiwat niitä perässänsä wetää laahata. Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri huonetta, erittäinkin minuun ja waimooni. Siihen he lumisina seisahtuiwat owipieleen, eiwättä näyttäneet uskaltawan siitä liikahtaa. „Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois waateriepuja, että lämpenisiwät”, kehoitti waimoni. Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltawan liikkua. Lienewätkö minua peljänneet. Wasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoiwat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selwästi, että waimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruumiinsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä werhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa. Waimoni oli hywäsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hywän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihawelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kunkin kupista wähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita warten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Wellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin. „Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa”, sanoi waimoni kehoittawasti. Mutta siihen sijaan, että he olisiwat menneet syömään, pillahti waimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtewää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuwan lapsiinkin, niin että hekin rupesiwat itkemään. „Älkää nyt itkekö — mitä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun welli on wielä lämmintä”, koki waimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut. Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hywinkin sitä kesti puoli tuntia. Wähitellen tyyntyiwät he äänekkäästä itkusta, mutta kauwan se wielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämen pohjasta. Wihdoin he tyyntyiwät sen werran, että woiwat ruweta syömään ja kerran wertyneenä, söiwätkin he hywällä halulla. Waimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sowelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Wasta sitten kuin he oliwat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä. „Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauwan sydämen pohjasta itkitte?” kysyi waimoni, samassa läheten tuota surullista waimoa. „Kun minua niin kowin paljon haukuttiin”, sanoi waimo lyhyesti. „Missä teitä haukuttiin?” kysyi taasenkin waimoni. „Tuossa likimmäisessä, isossa talossa”, selitti waimo. „Ja senkötähden te itkitte?” kysyi waimoni. „Ei, en minä sen wuoksi itkenyt, minun sydämeni waan murtui; se murtui niin etten woinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja wapisi niinkuin haawan lehti ja wiimeinenkin woiman hitunen tuntui luopuwan jäsenistäni; en ollut woida päästä tänne teille, niin heikoksi käwin”, selitti waimo. „Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkunne syynä”, muistutti waimoni. „Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystäwällisiä olitte turwattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo wäkisinkin pakkasi itku pääsemään waltaan, mutta kuitenkin jaksoin sen wielä niellä. Mutta sitten kuin laitoitte wielä niin awullisen ateriankin ja kehoititte ystäwällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kowuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliwäisyys kurjaa, puutosta kärsiwää, turwatonta perhettä kohtaan mylleröihtiwät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. — Se oli siis teidän hywyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien wuoksi”, selitteli waimo. „Onko teillä miestä?” kysyi waimoni arastellen. „On minulla ollut mies — kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on — mutta hän kuoli wiime marraskuussa ja jätti tämmöisen turwattoman joukon jälkeensä näin kowana aikana. Ei ollut muuta neuwoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kowa tehtäwä oli se, mutta muuta neuwoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tawalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä waikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan wielä tarwinneet turwata armoleipään. — Monta wuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä”, puheli hän. „Mitenkä he teitä haukkuiwat tuolla talossa?” utasi waimoni. „Sanoiwat, että laiskuuksillani kerjään, kun en wiitsi tehdä työtä. Hywä Jumala! — Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska woisi tehdä, warsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä waikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin wielä, kun waan olisi työtä ja woimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy waan turwata mieroon, niin katkerata kuin se wielä onkin, sillä en woi nähdä lapsieni nälkään kuolewan. — Sitten he sanoiwat wielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten wastuksiksi niin paljon, että aiwan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kowimmalta solwaukselta, sillä tuntui siltä, etteiwät lapset ole omassa ottamisessaan, waan ne owat Herran lahjat”, puheli waimo. Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan warakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja wielä mokomampi määrä lainassa. Moniwuotista wiljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hywästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Wellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katowuodesta ja kowasta ajasta niin mitään. „Antoiwatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?” kysyi eukkoni. „Antoiwathan nuot hywän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin wastaanottanut kirouksen palan”, sanoi waimo ja purskahti taasenkin itkemään. Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraawan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani: <poem> Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntywäinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taiwahan. Rikas kyllä awun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle. Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisiwat, Nöyryydestä tulisiwat. Ne oil — murtuneen. Tuli köyhä kulkewainen, Itkuansa sulkewainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Waikka wähemmän. Kyynel silloin wuosi kanssa, Kuihtuneita kaswojansa, Alas waluen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oil kiitoksen. </poem> <center> — — — — </center> = III. Ryöwäri.= Asiat kiertyiwät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtawa Pohjanmaan wirta. Wuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Waikka toinen wuosi oli tullut, oli kuitenkin wiimeisen kowan katowuoden hirweät seuraukset parhaallaan kärsittäwinä. Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntywän näköisiä, horjuwia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotakin suuhun pantawaa, hiukiawan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä wäliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen awaraan pytinki-rustinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötäwää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hywästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eiwät olleet taloissakaan sen paremmasti, käwi se aiwan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötäwänä ja eihän sitä parempaa woinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokiwat ihmiset wiedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokiwat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen werran oli hätäaputoimikunnalta saatu selwää wiljaa, että toisinaan woitiin niistä welliä keittää. Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume — tuo tawallinen ankara seurakumppani — yhtynyt täydentämään tuota häwityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat oliwatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka oliwat terween muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saiwat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarwittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottawa hautakaan, joka oli heille wiimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksawan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, waan jonkunmoiselta kanawalta. Wäristen seisoi kalwistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraawana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparwi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turwansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin woi tapahtua pitäjässä, jossa wäkiluku ei ollut kuin wähän päälle wiiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia wirka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: „ei ole wielä ketään nälkään kuollut”. <center> — — — — </center> Waikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin — sadottain päiwässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kaswanut ja wasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoiwat he hywäksi tuttawuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin wuoksi, kun kuuliwat meillä olewan selwää leipää. Waimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulwiminen käwi niin ankaraksi wihdoin, että jos wähänkään kullekin olisi antanut, olisiwat wähät wiljawaramme loppuneet parissa päiwässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päiwänä tuli eräs noin kolmentoista wuoden ikäinen poika huoneesen. Selwästi huomasi hänen olewan nälkä-pöhössä. „Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötäwää!” sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa. „Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anowalle antaa, ellei tässä tahdo jo aiwan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon”, sanoi waimoni lempeästi kehoitellen. „Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisiwat”, sanoi poika ja istui alakuloisena penkille. Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa. Waimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei woi tätä hätää poistaa ja tarwitsewaisia auttaa. Samassa tuokiossa syöksähtää wanhin lapsistamme kamariin hätäyneen näköisenä. „Se poika sieppasi leiwän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos”, sanoi hän. Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa wasten painaen höyryäwää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leiwät uunissa eiwät olleet ehtineet wielä oikein kuoriakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä wälttyi, sieppasi hän likimäisen leiwän uunin suusta, waikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa. „Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöwäämisellä”, sanoin ja kyyneleet nousiwat silmiini; waimoltani pääsi sywä huokaus. Kahden wuorokauden perästä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme. <center> — — — — </center> =IV. Talon wanhus.= En ollut niin kauwan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka oliwat jo aikaisia lähtiessäni. Eräänä päiwänä tuli eräs tuttawa talon wanhus luokseni. Hän oli jo wanha mies, kun lähdin kotipitäjästä wieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä wälin oli hän niin wanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arwossa ja kunniassa pitäneet. Warakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siiwoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kaswattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäwäistä wäkeä ja he kunnioittiwat ja rakastiwat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin wanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittiwat ja rakastiwat wanhaa isää. Monet edelliset katowuodet oliwat tyhjentäneet hänenkin talonsa warat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottawana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme witsaus oli ukon niin pikaan wanhentanut ja woimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauwa kädessä, jolla hän tuki horjuwaa, kuihtunutta ruumistansa. „Hywää päiwää”, sanoi hän, läähättäen owen suussa sauwansa nojalla seisoen. Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hywän päiwän toiwottaja olisi, samalla wastaten hänen toiwotukseensa. Silloin huomasin, että wanhus wapisi niin kowin, ettei ollut pysyä sauwansa nojalla pystyssä. „Kah! P—n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan”, sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauwansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisäänpäin wetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen watsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi. Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta towiin aikaan ei hän woinut läähätyksensä tähden mitään wastata. Wihdoin sanoi hän katkonaisesti: „Su---suonta mi---minä lyöt---lyöttäisin”. Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja werettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytywän werta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan weren wiat waiwaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos hänestä wiimeisetkin weripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana enää lääkäritkään hywäksy suonen awaamista. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?” kysyin ukolta sitten. „Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää . . . mutta eipä se tunnu rawitsewan enään näin wanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme wiikkoa, kun olen selwää leipää nähnytkään”, arweli ukko. Annoin waimolleni wiittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa. Sillä wälin kysyin ukolta: „kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkaisin tulla kylälle?” sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa. „Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia”, sanoi hän. „Kun ette ottanut hewosta”, arwelin minä. „Olihan niitä ennen useitakin hewosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katowuotten aikana on täytynyt tehdä welkaa ja niistä weloista owat he ryöstäneet talon aiwan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoawaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja welka ei lyhennyt sanottawaa, sillä melkein kaikki meniwät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisiwat wielä, mutta armoa ei tullut, waikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulewat, jotka kalusta jotakin antaisiwat”, kertoi ukko. Sillä wälin oli waimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan. Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kowemmin wapisemaan. „Mitäs nyt. . . . En minä sitä warten . . . Eihän niitä tänä aikana woi kaikkia ruokkia. Wuowasin waan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olewan mitään saatawana — — kun pääsisin waan täältä kotiin. — Te olette liiankin hywiä. Enhän minä toki teiltä . . .”, esteli ukko hajamielisesti. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin wapisi hän niin kowin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksinäistä rauhaa, että hän olisi paremmin woinut syödä, sillä hän näytti häpeäwän wapisemistaan. Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa. „Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä . . .; tuntuu niin raukasewan”, sanoi hän. Toimitin hänet wuoteesen maata ja pian waipui hän raukeaan uneen. Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös. „Kun jaksaisin nyt waan kotiin”, sanoi hän ylös päästyänsä. Minua kowin kummastutti, kun ukko ei wawissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kowin raukealta ja uupuneelta. Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin wähäisille woimille kuin ukolla oli ja kun wielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan waljastaa hewosen ja wiedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä wierähtäwän hänen silmistään, jotka ryppyisten kaswojen, kenties kurjuuden uurtamia wakoja myöden wierähtiwät alas. Niin hän meni. <center> — — — — </center> Minua kowin kummastutti se seikka, miksi ukko wapisi niin kowasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään wawissut ensinkään. Koetin saada selwille syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukewaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen waikuttanut, waan ei sekään tuntunut ratkaisewalta tuon kysymyksen selwittämiseksi. Mutta huomennapa asia selwisikin. Siinä aiwan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen werran kuin hänen wähät waransa myönsiwät. Niitä hän sitten naulottain ja leiwisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta. Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan welaksi jauhoja edes jonkunkaan wellin suuruksiksi. „Wai welaksi! Sinulla on entistäkin welkaa kymmenen markkaa ja nyt wielä welaksi. Millä luulet entisen welkasikaan maksawasi? Ei tippaakaan enää lisäksi”, tokelsi tuo yhteiskunnan hywäntekijä. „Kunhan Jumala wielä auttaisi, niin kyllähän . . .” „Jumala auttaisi!” matki kauppias. „Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa — hym! Wiides katowuosi jo peräkkäin ja yhä ne waan paranewat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista”, pauhasi kauppias. „Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta”, sanoi ukko murtuneena. „Se ei ole minun asiani”, sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni. Murtuneena istui ukko tuwan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toiwotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalwaawalta, hiukasewalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten warman nälkäkuoleman olewan edessänsä ja eikä aiwan kaukanakaan ja kuitenkin . . . Hätäisesti lenteliwät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt. Yksinään hän noita siinä leipomatuwan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa. Kauppiaalla oli selwä leipä — kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan wielä wiljakauppiaskin. Talossa oli leiwottu ja leipiä oli syrjällänsä seinäwierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuwoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poweensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauwan aprikoimaan; hän sieppasi leiwän ja pisti sen takkikulunsa poween ja alkoi könttiä ulos. Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan häwinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harawa ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti wastaan tuotuja tawaroita ja ulos antoi, mitä ulos annettiin, punnitsi ne ja toi sitten waan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tawarat tai peri maksun annetuista. Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauwansa nojassa mennä könttyröiwän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä waan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon powen olewan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kowakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paisun kiinnipitimiä, wyörähti leipä powesta pihalle. „Ahaa, wanha junkkari! Wai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olewinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta wieraastansa pitää”, säyhysi kätyri. Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä wapisi hän niinkuin kahila wirrassa. Kätyri sieppasi leiwän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata wapisewaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin. „Älkää wiekö minua sinne, säästäkää minua”, pyyteli wanhus. „Wai wielä säästää . . . ei ajattelemistakaan . . . wai warasta säästää”, tiuskasi kätyri ja wei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen. „Tämmöisiä wieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuwasta leiwän poweensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin hawaitsemaan hänet, sieppasin leiwän pois ja toin sekä leiwän että sen warastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi”, selitteli kätyri ihastuksissaan. „Kah pirua . . . tekikö niin? Semmoisia ne owat . . . mutta mitä me nyt tuolle warkaalle teemme?” sanoi kauppias. Sitten käweli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: „Miksi warastit minulta leiwän?” Ukko ei hämminkinsä tähden woinut wastata mitään, katsoa tuijotti waan wawisten eteensä lattialle. „Ei sille sen parempaa tarwita, annetaan ryökäleelle hywästi selkään, wähemmän wasta tekee mieli warastamaan”, ehdotteli tuo uskollinen kauppapalwelija. „Se tuollaisille konnille on parasta . . . no, aina sinä arwaat, waan missä me antaisimme hänelle toimeen?” tuumi kauppias iloissaan. „Ei sen parempaa . . . wiedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki”, ehdotteli kätyri. „No sinne . . . sehän on sopiwa paikka”, myönsi kauppias heti. Nyt he lähtiwät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin woimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, waan siipenä ne laahasiwat jäljessä, kun he häntä wiedä rymyyttiwät talliin. Siellä he paiskasiwat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia häntä wahwalla ruoskan warrella selkään. Ukko oli niin woimaton, ettei hän woinut kiemurrella eikä ääntä päästää. „Kah, pirua! kun on wielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi”, kehoitti kauppias. Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi woinut sitä tehdä, waikka he olisiwat hänet kuoliaaksi pyntänneet. Kun he oliwat kylläkseen ukko-raiskaa hosuneet, sanoi kauppias wihdoin: „Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos wielä pitkitämme”. Sitten he lakkasiwat ja meniwät nauraa hihittäen pois. Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eiwätkä nuot oikeudentunnon palwelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen werran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti wapisi. Monta wiikkoa makasi ukko wuoteen hywinä tuon siweellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylwyn takia. <center> — — — — </center> Waikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää wielä warakkaana, kunnioitettuna, tuiki wanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen wanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä wähänkään on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia wuosia ollut — ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän wielä. <center> — — — — </center> =V. Rouhu.= Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, waan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, waan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halweksumista tarkoittawassa mielessä; oli tarkoitettu waan nimi senmukainen, että se olisi soweltunut kuwaamaan miehen luonnetta ja toimintaa. Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä warsin sattuwasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli wahwaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin wiisi. Pienen torppansa wiljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan waraseipään tekemättömälle maalle woinut pistää. Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle woinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei woinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiwäläiseksi hän ei mielellään ruwennut, waan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä wai ei. Kun hän waan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hullutteliwat muut, kun hän heidän mielestään niin halwalla otti waikeita urakoita tehdäkseen, waan siitä huoli Rouhu wiisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raiwaamassa. Oliko hänellä työpaikka kiwikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtäwä, lenteliwät hywää wauhtia semmoiset kiwet läjihin, joita pari tawallista miestä sai punoa hywän aikaa. Hän oli werraton salwumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt wertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruwennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raiwosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu. Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja wäkewä woimansa ei soweltunut pieneen ja keweään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arwostelemaan, kuinka ja minkä werran joku heikko kohta kesti, särkyiwät ne tawallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtäwä kalu oli walmiinakaan. Kun oli hywät wuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hywässä kunnossa ja kaswoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti wuorowiljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa wäsyisi yhtä lajia kaswaissaan. Niinpä hän wiljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kaswia, ja kun kylän poika-wiikarit rupesiwat warkaissa käymään hänen naurismaallaan, wiritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saiwat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eiwät pojat enää uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tawoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään. Päälliseksi oli Rouhu wielä oiwallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saiwat jotkut ilwekset, ahmat ja rewot tehdä tuttawuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen waarallisemmassa tilassa oliwat jänikset, metsot ja teeret. Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän läksi metsälle ja sitä ei woinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, waan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saawutti sen aiwan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harwa Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päiwän pitkään niin paljon jäniksiä, ettei hän woinut niitä kantamalla kotiinsa saada, waan hänen täytyi ottaa hewonen jäniksiä kyyditsemään. Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparwen, ei hän ensinkään wuowannut hiipimällä päästä niitä likelle, käwellä tallusteli waan julkisesti parwea kohti. Ja kun linnut leuhahtiwat lentoon, wälitti hän siitä wiisi. Hän käweli waan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensiwät ja pian hän ne saawutti. Jo puolenpäiwän rinnassa kesyttuiwat linnut niin Rouhuun, etteiwät ne hänestä wälittäneet juuri mitään, nälästyneitä kun oliwat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuwille, tipahti taiwaasta yksi ja toinen teeri puun juurelle. Iltapäiwällä tuliwat linnut niin kesyiksi, etteiwät ne wiitsineet lähteä edes lentoonkaan, waikka niitä aina joku luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso wiikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettawana kotiin mennessään. Harwoin hän teki mitään lahtia talwen waraksi, sillä hän luotti wakawaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun waan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palwattiin suuret joukot talwen waraksi. <center> — — — — </center> Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tawallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katowuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kaswit wei ankara halla kaikki tyyni. Torpan wuodentulosta ei ollut mitään turwaa ja kowan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kowa hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turwaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin nälästyneen perheensä rawinnoksi. Koko päiwän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli waan kowanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päiwänä käwi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina waan turhaan. Silloin wasta huomasi hän, että witsowa käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni wahwan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytywissä, waikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelwollista kalua olisi ollut myötäwänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa. Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli awonisin ja kolmas ummessa. Karwaalta tuntui Rouhusta ja hänen waimostansa, waan muuta neuwoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa olewa lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tawoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauwaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä. Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiwiskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautiwuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt. Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara wieras. Waimo ja lapset kaatuiwat järkiään wuoteelle. Rouhu itse waan jäi terweeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi. Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa wiimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtäwää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Wiimeiseksi kuoli waimokin. Nyt murtui wahwa mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa wiimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty. Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalwaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokaansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäwäksi antamista. Ne wähät hätäapuwarat, mitä oli kuntaan saapunut, oliwat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turwaamista. Köyhäinhuoneeseen, tuohon ihmisten syöjäsijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän woinut alentua kerjäämään. Eräänä päiwänä istui Rouhu tien wieressä woimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella. „Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen werran waroja, että pääsisin K—n, siellä kuuluu olewan olkijauhoja ja wähän suuruksiakin kaupan”, puheli Rouhu siwukulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korwille, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut. Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oiwallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he oliwat ikäänkuin yhteen kaswaneet. Rouhu tunsi kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarwis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunsi wasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettawa. Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuwoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarwinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt. Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K—n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olewan hiukan wiljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaawan ja kalwaawan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K—ssa oliwat käytännöllistä wäkeä, kauppatoimiin kun oliwat pitkistä ajoista tottuneita. He kokiwat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötäwänä. Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötäwänä. „Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni”, sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-warastoon, kouraisten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän wierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis wawahteli. Jäsenet alkoiwat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen niwel käwi linkkuun. Kauwan ei wiipynyt, ennenkuin hän walahti pitkää pituuttansa seinän wierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt. <center> — — — — </center> =VI. Kampsu-Mikko.= Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei wartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, waan owat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tawallisesti syöwät kuin kaksi, mutta tekewät työtä kuin wiisi. Suolanen ja jauhoinen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan wertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei waan wiitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikkoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päiwätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi wieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän wiisi; pääasia oli waan se, kun hän sai kuokkia. Tiheässä kylässä oli soitten raiwaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauwas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työaikana. Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina wuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talwet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja woirasioineen; mutta siitä hän piti warsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittäwän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hywäksi pohjusteli silakoilla ja pisteli puuroa tarpeeksensa ja sitten lewähdettyään wielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käweli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leiwän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leweässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisesta kädestään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aiwan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa warrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen warsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korwen laitaan, silloin ei ollut wankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla wyöteli wankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauwan wiipynyt, ennenkuin lujassa, wuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti weisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten wyörytti hän puun keskelle sarkaa ja wälipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin lewyihin. Hän ei kaiwannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän waan yksin työpaikallaan, käyden waan tawasta noutamassa ewästä. Piippua hän ei wiljellyt ensinkään, waan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aiwan wähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsiwarren wahwuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen wenäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leweässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, waikka hän pistikin tuon mällin wasempaan poskeensa; oli waan niinkuin mälli olisi sukeltanut johonkin wuoren onkaloon. Kokonaisen wuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruwettuaan wäänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa. <center> — — — — </center> Tuli sitten tuo kamala nälkäwuosi ja Mikollemme oli se yhtä kowa, kenties kowempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi waatinut häntä tuonne korwen laitaan wallottamaan ikimetsältä alaa wiljelykselle. Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintawa watsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko woinut sen welkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuwoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin watsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin watsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon welkowa watsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se waan muistutti Mikolle, etteiwät asiat ole hywin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä wanhaa wiljaa, sai hän tawasta tuon ankaran welkojansa suun tukituksi. Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Wanha tuttawa kun hän oli, menin heti häntä terwehtimään. „Hywä Jumala, aiwanhan te olette jo kaikki!“ sanoin terwehtiessäni. „Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläiseen rawitsewaa ruokaa“, sanoi hän melkein iloisesti. „Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!“ kysyin häneltä, ikäänkuin wanhaa uulaa. „Mitäs . . . kumpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siitäpä tässä hätä kapuileekin“, sanoi Mikko. „Teidän kaswonne näyttäwät olewan pöhötyksissä“, muistutin häntä. „Niinhän ne owat ja onhan koko ruumiinkin pöhötyksissä“, myönteli Mikko. Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaawinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tawallisesti oli nälkäkuoleman enteenä. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?“ kysyin häneltä melkein huomaamattani. „Tuolla Jylyssä sain minä menneellä wiikolla syödä oikein wankasti. Siinä oli wanhaa, selwää leipää kyllitellen, silakkalahturi wieressä ja wankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista wiikkoa wastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä“, selitteli hän. „Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?“ kysyin häneltä. „Kyllä, kyllä . . . mitäs, eihän sitä yhdellä hywälläkään aterialla kauwas päästä; sainhan minä tuolla Kiwistössäkin menneellä wiikolla syödä watsani täyteen“, sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja. „Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa“, sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläiseen syödä. „Ei, ei . . . älkää sitä tehkö, minä en nyt tarwitse“, sanoi hän. „No miksi ette, eihän teillä liene niin lihawat ajat“, sanoin melkein hämmästyksissäni. „Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarwitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraawana päiwänä antaa, niin se on aiwan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harwain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna woin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos waan tarjoamastanne . . . kyllä sitä eteenkinpäin tarwitaan“, sanoi ukko. Minulla ei ollut mitään wastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli wiime yönä kuollut istuwalleen naapurin saunan penkille. <center> — — — — </center> =VII. Talon pyhäaamu-eine.= Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli käwi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin wähällä waiwalla woi tuonen tuwille saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli wielä ankarampi. Watsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä rawintoansa. Semmoinen luonnoton rawintoaine pakeltui waan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tawallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saiwat kauhean polton. Meillä oli lawemangiruisku. Koetin sen awulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä wuoden 1868 kewäällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kewät oli jo siksi kulunut, että wedet oliwat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hewoskyydistä. Lauwantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttäwälle taipaleelle. Paljoin waiwojen ja ponnistusten perästä pääsimme wihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulwillaan olewain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäwäni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin wäsyksissä ja uuwuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani lewäyttämään. Aamu oli jo, sillä päiwä alkoi jo jotenkin waloisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon wäki oli ylhäällä ja iloinen takkawalkea paloi takassa. Wanha isäntä ja emäntä istui takkawalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskeliwät ulompana; oli niinkuin olisiwat he pyhästä kunnioituksesta wanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla. Pystywalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä wanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuwan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olewan aiwan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruwennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selwän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne oliwat suolaheinän siemeniä, joita usein hywinkin runsaasti kaswaa uutissuowiljelyksillä, kun ne ensikertaa owat jätetyt heinän kaswuun. Wanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotakin maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen wanhaa, kuihtunutta ruumistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arwokkaisuudella kuin entisinä hywinä aikoina, jolloin hän jotakin lihawaa liharuokaa hämmenteli. Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytywäisinä odotteliwat aikaiset lapset, niinkuin wanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä wäkeänsä syömään. Itse hän käweli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasiwat muut. Kaikki paniwat he kätensä ristiin ja siunasiwat ruokansa. Pian oliwatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötäwä oli loppunut, paniwat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittiwät he kaikki siitä hywästä, mitä he oliwat saaneet nauttia. Kun he pääsiwät syömästä, pantiin taasen pystywalkea roihuamaan. Wäki näytti olewan niin tyytywäisenä, kuin he olisiwat syöneet lihawimman aterian, mitä eläissään oliwat koskaan syöneet. Roihuawa pystywalkea walaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla wallitsi semmoinen puhtaus, että waikkei mitään oltu maalattu, oliwat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttiwät ikäänkuin läpikuultawilta. Wäki oli paitahihasillaan ja nekin näyttiwät silmissäni puhtauden perikuwilta. Järkiään kokoontui perhe takkawalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita oliwat he, mutta itsekussakin näytti heissä olewan tyytywäisyys nykyisiin oloihin ja tulewaisuuden parempi toiwo kajasti heidän kaswoistansa. Tuo kuwa painui sywästi mieleeni ja minä lähdin pois, ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, wanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; walkeihin nenäliinoihin käärityt wirsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytywäistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuiwat he wirsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisiwat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hywän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti. <center> — — — — </center> =VIII. Yösijan etsijä.= Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikäwuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, waan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kowina aikoina. Waikka kyllä karwaalta tuntui, täytyi wanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä waan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Näillä paikoilla kiersi poika, ikäänkuin luowien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Wäliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista wiittauksista huoli hän wiisi. Hän waan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja wettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hewosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin woi tehdä. Sitten wetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, wieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötäwää. Waikka talot oliwat pitäjän wankimpia, käwiwät kuitenkin näinä kowina aikoina liiat elätit rasittawiksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa. Waikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tawallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiwäiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen terwaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauwoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden sijapaikka ja siellä käwi hän niitä tawan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, waikka olisi lehmän saanut. Niukan ja huonon rawinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja woimattomaksi; oikein hän näytti horjuwan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihawat päiwät. „Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä wähemmin woi wieraita henkilöitä ruokkia”, sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle. Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut oman kuoleman tuomionsa. Waikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan lihawat päiwät ollut ja waikkei häntä kaikesti juuri niin hywillä silmillä katseltu, eikä hywästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin waikea luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena ja nöyränä kärsiä kaikki wastahakoisuudet ja näyttää olewansa aina hywällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän wakawan häätämissanan, huomasi hän, että sitä on wälttämättömästi toteltawa. Heti rupesi hän waatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan. Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentäwänä, oli noin puoli penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta ollut minkäänlaista hewostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset tarpeesen. Waikka emäntä oli aamupäiwällä tuon häätämispäätöksensä julistanut, lähti poika wasta myöhään illalla tuolle wälttämättömälle, tiettömälle taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista ihmisistä, jotka oliwat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet. Päiwäkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja wäliin nähtiin hänen silmistänsä kyynelten tippuwan. Talon wäen käwi sääliksi tuo murheellinen majanmuuttaja ja he kokiwat antaa hänelle ruokaa, mitä heillä annettawissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen heitä kaikesta hywästä. Sitten lähti hän. Kowa talwi-ilma oli. Arwattawahan on, että pojalla oli sangen huonot ja repalaiset werhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon toimeentulon ohessa. Hänen waateriepunsa oliwat niin iki-kuluja, että niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki wilkahteli paljas iho sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni pukimessa kuin alkuperäinen waate pysyy. Kirkas talwi-illan täysikuu walaisi kolmenkymmenen wiiden asteen kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä warjo. Hänen matkallansa oli iso waltawa joki ja sen toisella puolella oli tuon toisen puhtokunnan laajat peltowainiot. Kowasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunutta poikaraiskaa. Kaikista irwistäwistä paikkojen lomista tunki wiimansekainen ankara pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään. Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti. Kuitenkin ponnisteli hän, minkä woi, sillä onhan henki kaikille niin kallis. <center> — — — — </center> Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa wuoksi suksilla kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltowainioita kulkiessaan huomaamaan kiiluwalla hangella jonkun mielestänsä oudon myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olewan uupuneen poikasen. Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama poika, joka niin kauwan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä ja alkoi kiireesti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä, hawaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan sydän tuntui heikosti tykyttäwän, waan muutoin näytti hän aiwan kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt. Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella ja kylmällä wedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, alkoi poika aukoa silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olewia ja hääriwiä ihmisiä. Kaikki ympärillä olewat ihmiset oliwat hywillään, kun poika toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt yksinomaan tuohon wieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut. Hän tunsi hänet heti wanhaksi tuttawaksi. Pojan huulet näyttiwät liikkuwan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua jotakin, waan ääntä ei tahtonut tulla. „En minä jaksanutkaan tätä taiwalta kulkea, minä uuwuin wälillä”, sanoi hän wihdoin kalkkewasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä wälttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä tässä maailmassa tehtäwää olikin. Se oli hänen wiimeinen lauselmansa, sillä kohta sen perästä weti hän wiimeisen hengähdyksensä ja meni sinne, missä ei enään wilu eikä nälkä waiwaa. Hämmästyneinä seisoiwat ihmiset kauwan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet walahteliwat kaikkein silmistä. <center> — — — — </center> =IX. Ilmarin Juuse.= Nämät kertomukset owat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelewain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuwauksia. Ja kuitenkaan ei woi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korwin kuullut. Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turwetta, waikkapa huonompaakin. Senpä wuoksi Ilmarin tilukset oliwatkin karuja maita, rämekköjä, hietikoita ja kiwiperäisiä kankaita. Muut, ennen asuttuneet talot oliwat parhaat maat jo ennen wallanneet allensa ja senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eiwät muille kelwanneet. Yli puolen wuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa, kärsitty puutosta ja toiwottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan toimeentulewaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja hallakin oli paljon useimmin wieraana Ilmarissa kuin muilla onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa. Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli. <center> — — — — </center> Kylässä oli wahwa, rotewa, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja häwinnyt tuossa elämän kowassa taistelussa. Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi tultuansa, alkoi hän wäistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut niihin ensinkään. Tästä oli waan se seurauksena, että häntä ruwettiin oikein kruunun woimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen wuotta uskollisesti rippikoulussa, sillä warsin wastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Wihdoin päästi papisto hänet ripille, waikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan tullut entistä paremmaksi. Siiwo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi ja hiki päästä walui. Näin warttui Juuse wankaksi, leweäharteiseksi mieheksi. Jo kymmenwuotiaasta saakka ansaitsi hän wieraan työssä elatuksensa. Ahkera, siiwo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies. Hänelle maksettiin hywiä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli se paha tapa kuin monella muullakin, että partawero oli suurempi kuin wuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelwollisia nuorenmiehen waatteita yllään. Mutta ihmisen ei ole yksinään hywää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikäwuodellansa. Hän walitsi elämänsä kumppaniksi erään rotewan piikatytön, jonka kanssa pian liitto solmittiin. Ei ollut sillä hywä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt waati saada wähänkään omaa turwetta ja oma katto päänsä päälle. Sukurakkaus tuohon entiseen kowaan kotiinsa pakotti hänet menemään Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen. Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut wielä wuoden wertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä. Siinä he sitten raiwasiwat karua torpan tilaansa ja kaswattiwat lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Wiimeiseltä saiwatkin he tiluksensa siihen woimaan, että hywinä wuosina tultiin jotenkuten omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään, sillä kun hän oli hywä työmies, oli hänellä aina työtä saatawissa. Waikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään siwistynyt, osasi hän kuitenkin waimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja wastarakkautta sai hän myös perheeltään palkinnoksi hywyydestänsä. Kaiken wäkensä ja woimansa uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi. Tuli sitten tuo kamala wuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruweta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauwan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja wilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin woi, mutta eipä sekään tyhjin käsin woinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän liewentämiseksi. Jonkun naulan selwää wiljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa. „Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toiwoa elää, sillä ainahan maa kesällä karwanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisiwat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet”, kuultiin Juusen usein sanowan 1868 wuoden talwella. Niin koetettiin elää kesää odotellen toiwossa, niinkuin ainakin parempia ja lihawempia aikoja odottaessa. Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin. „Ei, hywä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin rawintoa saawat. Koeta sinä itse waimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte”, sanoi köyhäin hoidon esimies. Katkeralta tuntui tämä neuwo, waan parempaa ei ollut saatawissa. Kyynel silmissä weiwät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen. Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin wanhempain hoteisiin. Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä welliä köyhäin hoitolaisille. Horjuwia haamuja työntäytyi keittiön owelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä owelle. Wahwemmat työnsiwät syrjälle wanhimmat, nuorimmat ja waiwaisimmat wellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta woinut eroittaa eikä kukaan woinut saada welliä kuppiinsa. Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, wahwin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa wellinjakajalle. „Mitä, tuommoinen wankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olewista”, sanoi wellinjakaja. „En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta, joiden edustajana minulla on oikeus olla”, wastusti Juuse. Ei tuo melu hälwennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se lopetti kiistan Juusen ja wellinjakajan kesken ja hän käski täyttää Juusenkin maljan wellillä. Tämän hän kantoi lastensa eteen ja kehoitti heitä syömään. Lapset kääreentyiwät maljan ympärille ja alkoiwat ahnaasti jäkäläleiwän kanssa pistellä welliä poskeensa. „Syökää tekin, isä ja äiti”, sanoiwat lapset melkein yhteen ääneen, kuin he oliwat jonkun kerran welliä suuhunsa pistäneet? „Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt waan, lapsiraukkani”, sanoi Juuse ja wesikarpaleet nousiwat hänen karheisiin silmiinsä. Pian lipittiwät lapset tuon wellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea juhla-ateria, sillä olihan welli keitetty selwästä wiljasta ja olipa siinä lihan makuakin seassa. Esimies toimitti niin, että Juuse ja waimokin saiwat welliä. Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse oliwat aiwan woimattomat ja wähäwäkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi tehdä parastansa. — — — — Pari wiikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuiwat hoidokkaat tuohon ankaraan tautiin ja kuolon ankara wiikatemies alkoi niittää runsaan saaliin heidän seassaan. Tawan takaa käwi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuwiin haamuihin ja ankarasti kuolewan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois köyhäinhuoneesta. Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirwittäwän suuren kuolewaisuuden tähden, mikä raiwosi siellä. Juusen lapsista ei ollut wielä yksikään sairaana ja sentähden toiwoi hän wälttäwänsä lapsensa pois wiemällä silmin nähtäwästä kuolemasta. Oli kulunut lähes wiikon päiwät siitä, kun lapset kotiin tuliwat. Wanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa kipeöiksi; parin wuorokauden kuluttua oli hän wuoteen hywänä, ankarassa kuumeessa, houraillen yhtenään. Juuse ei woinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli heihin jo tarttunut. Kun tauti tällä tawalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei. Kyllä sen arwaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päiwät seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista, ei ruokaa itselläänkään sitä wähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista, tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse weden ja suolan kanssa keittää ja waluttaa tuota suolaista keittosinukkaa sairasten suuhun, etteiwät he peräti hiukeaisi; itse hän kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi wettä päälle. Kahden wiikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja wei aittaan laudalle; parin päiwän kuluttua kuoli äiti. Kowin murtui wahwan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne, mutta mitään reikää minkään awun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan wielä elossa olewia lapsiaan. Kun kolmas wiikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut eläwien joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta waiwasta niin woimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan maahan laittamaan, waan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtäwä toimittaa. Niinpä eräänä päiwänä ajoi pihalle kaksi hewosta, joiden kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät oliwat köyhäinhuoneen työhön kykenewäin hoitolaisten käsitöitä. Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin ajaa kirkolle päin. Juuse ei woinut sen wertaa nousta wuoteeltaan ylös, että hän olisi mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän wuoteessa itsekseen hiljaillensa. Siinä oli nyt Juusen hywäin toiwoin loppu; ei päästykään kesään eikä tautia woitu estää perheesen pääsemästä. Waikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin näljän ja murheen kalwaamana wuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan missään eikä toimimaan mitään. Sen werran kykeni hän liikkua kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuwilla itselläänkään ollut mitään syötäwää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tawasta maitotilkka ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin woimaton, ettei hän kyennyt sitäkään maitosinukaksi keittämään, waan koki siten saada niistä rawintoansa, että kaasi wettä maitotilkkaan monin werroin enemmän kuin maitoa oli ja pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi tuota suolawettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä, mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin poisanteen waraa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut minkäänlaista syötäwää. Nälkä kalwoi ja jäyti yhtenään hänen heikontuneita woimiaan. Pari lähimmän torpan waimoa käwi häntä tawasta katsomassa ja jotakin apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään ollut waraa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin oliwat eukot siinä onnellisessa tilassa, että he kykeniwät wähin liikkumaan ja jotakin toimimaan. „Eikö teillä ole hywin nälkäkin?” kysyi Juuselta eräänä kertana toinen eukoista. „Mikäpäs se lienee, waan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin syödä, kun olisi syömistä”, sanoi Juuse. „Eikö se tunnu hywin hakalalta, kun on kowa nälkä?” kysyi taasen muija. „Eihän tuosta niinkään kowin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja kun joskuskin saa jotakin sydämeensä —; tuntuu tuo waan eläminen ja oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta tuo murhe ja muu woimattomuus ...” sanoi Juuse uupuneen näköisenä. Eräänä kertana könttyröiwät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli nyt mukanaan maitotilkka ja pala surwoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötäwää. Hän kiitteli ja kosteli muijia hywäntahtoisuudestaan. „Mutta jos kuolema tulisi”, arweli toinen muijista. „Tulkoon waan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kowin murrettu ja kalwattu mies”, sanoi Juuse yhtäkaikkisesti. „Mutta mihinkäs luulisitte joutuwanne, jos kuolema tulisi?” sanoi eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja wiitaten pitämään siitä huolta. „Minä en ole mitään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olewan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitäwät — ... Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää — minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä woi wälittää mistään mitään”, sanoi Juuse uupuneena. Kauhistuen lähtiwät eukot pois. Kolmen päiwän perästä tuliwat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoiwat hywänpäiwän, mutta Juuse ei wastannutkaan. He silmäsiwät wuoteen wieressä olewalle tuolille, johon he oliwat laskeneet wiimmestuomansa maitotilkan ja surwoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuiwat sängyn luo ja silloin huomasiwat he, ettei Juuse enään olekaan eläwien joukossa. Hänen silmänsä kiiluiwat kuin lasinapit sywälle painuneista silmäkuopista. Wasemmassa kourassaan näytti hän puristawan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot wäänsiwät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultawasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenewan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli awonainen talon ainoa wirsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painawan rintaansa wasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestywän, haki hän tuon wirsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan. Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan wiime kamppauksessa ollut aiwan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa. <center> — — — — </center> 8uqptu0hytkc5ngrog929hcfm9t8a0o 131256 131255 2026-10-30T10:47:37Z Mik@el 6813 131256 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista |alaotsikko= Turku 1893 |tekijä=Pietari Päivärinta |huomiot= }} =I. Ennustaja.= Oli wuoden 1867 talwi noin puoliwälissä. Ankara talwi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin wiikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tawasta tuli taiwaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin ajoin itätuuli tuulla uilotti parisen wiikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheisiin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin wuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hewoset eiwät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hewoset mähkiwät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli wähänkään päästä liikkumaan. Jos tällä tawalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna oliwat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin woitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät oliwat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tawallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet wainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän wuoksi tuliwat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi. Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensiwät onnellisemmat naapurit awuksi, luomaan kinoksia owein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen nawettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Waikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tuliwat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kaswoihin, erittäinkin nenään ja korwiin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteiwät ne paikalla jäätyisi kowiksi kuin jääkynttilä. Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Niitä täytyi loimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä wärisiwät wilusta. — Ei ollut elämä silloin leikin tekoa. <center> — — — — </center> Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päiwänä astui tupaan wanha mies, sauwa kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt käwelikö hän selkä edellä wai päinwastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois waatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumiwihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karwalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttujensa poimuihin, että se tuntui olewan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kowin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä. „Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että wähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kowin wilustuneelta”, kehoitin häntä. Ukko rupesi napuloimaan taktikuluaan auki, mutta kädet oliwat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä. „Woi, woi”, sanoi ukko ja köntti peremmäksi lawitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna waipui sauwansa nojalle kumaraan. „Mistäs tää wanhus on kotoisin?” kysäsin häneltä. „Tuoltahan, tuota, olen H—n pitäjästä”, sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta. „Kuinkas te olette näin kauwas sortunut?” kysyin taasenkin. „'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen wanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tawalla eteenpäin wiedä, waikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elämän mieli, wielä haudan partaallakin'”, tuumaili ukko. Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistäwässä niemimaassa. Waikka jonkunmoisia katowuosia oli ollut jo wuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla. „Mutta eikös teidän pitäjään waiwaishoito pidä huolta wanhoista ja waiwaisista, kun owat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?” sanoin melkein wirallisesti. „Kyllä kaiketi, waan mistäs ihmiset auttawat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?” sanoi ukko ja katsoa wilautti minua nuhtelewasti silmiin. „Mutta eihän nyt niin kowia katowuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi”, wäittelin wastaan. „Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietäwän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi. ... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen wuoteen paljon mitään. Siksi tänne kääntywät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantawaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'”, selitti ukko. „Taitaapa niin olla”, sanoin wähän häpeissäni. Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla. „Milloin olette wiimeksi saanut ruokaa?” kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt. „Eilen iltapäiwällä”, sanoi hän. „Hywänen aika, ja nyt on jo siwu puolenpäiwän!” sanoin kauhistuksissani. „Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, wanhalle ja waiwaiselle palan suuhun pistäisiwät. ... Te näytte olewan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan. ... Kiitos suuri ruoasta!” sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen. „Kun saisin wähän lewätä, sillä tuntuu niin raukaisewan, eikä tuo kylmäkään tunnu wanhasta ruumiista erkanewan”, jatkoi hän sitten. Osotettiin hänelle wuode, jossa hän saisi lewätä. Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä. „Jospa nämät kowat ajat loppuisiwat tähän, mutta pahimmat ja kowimmat owat edessä”, sanoi ukko pitkällensä päästyään. „Mistä sen tietää?” sanoin, ikäänkuin säpsähtäen. „Kaikki merkit wiittaawat siihen”, sanoi ukko. „Minkäläiset merkit?” „Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset”. „Mutta olen kuullut sanottawan, että kun on talwi kylmä, niin tulee lämmin kesä”, wäittelin ukkoa wastaan. „'Karhulla on karhun pojatkin'”, sanoi waan ukko. „No mitä muita merkkejä teillä sitten wielä on?” kysyin. „Nuot aidatkinhan owat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näy ja hanget owat niin laajat aitojen wierteillä, että näyttää siltä kuin ne olisiwat warta warten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen wälillä”, selitti ukko. „Ettäkö sekin on köyhän wuoden merkki, kun aitojen ja hangen wälillä ei ole mitään koloa?” „Niinpä se on”. „Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitowiertenkin täyttyä”, inttelin. „Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talwina aitowieret sillä lailla täyty lumella, waikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysywät waan kinokset ja erillään aidoista — ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hywä merkki”, selitteli ukko. „Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että wanhat 'profeetat owat kuolleet ja nuoria ei uskota'”, sanoin siihen wastaukseksi. „Jospa se niin olisikin, olisin warsin hywilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen wanha mies ja elämässäni olen ottanut waaria kaikellaisista asioista ja olen hawainnut yhtä ja toista. Te olette wielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietäwät. Jospa olisin tilaisuudessa tulewana syksynä teille muistuttawana näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä woimani heikkenewät päiwä päiwältä ja minä tunnen selwästi, ettei minun tarwitse olla kokemassa tulewan kesän seurauksia”, puheli ukko surullisen raskasmielisenä. Sitten hän waipui lewolliseen uneen. Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen. Käskimme hänet jäämään yöksi. „Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hywästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kowin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin”, puheli ukko, samassa köytellen takkiaan kiinni. „Kiitos waan awustanne, kun autitte ruoka-aterialla wanhaa, waiwasta, tuntematonta ukkoa”, tuumaili hän. Kädestä pitäen jätteli hän hywästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauwansa nojalla alkoi käwellä kalkutella owea kohden. Owessa mennessään kuulin hänen sanowan: „Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kowat ajat owat edessämme”. Sitten tunkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauwan katselimme ukon jälkeen ja wanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luowimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin waaratta pääsi ihmisten ilmoihin. <center> — — — — </center> Seuraawa kewät tuli tawattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä wielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päiwänä lähdin wiidentoista penikulman pituiselle matkalle hewosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K—a jokea ylöspäin niin hywällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket oliwat tawallisina talwina olleet aina sulina, mutta nyt ne oliwat wahwassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kowimpinakaan talwina. Saman kuun seitsemäntenätoista päiwänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hywä kuin mennessäkin. Kotitarpeen wiinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Wanhan tapansa mukaan kokiwat jotkut siweellisesti wajonneet ihmiset korwen loukeroissa keittää wielä tuota mielijuomaansa. Eräs salawiinan keittäjä oli yöllä Erkinpäiwää wasten kantamassa wiinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Wälillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki warpaat liukesiwat jalwoista irti. Kahdeksantena päiwänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja saman kuun kymmenentenä päiwänä wetiwät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla. Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruweta kylwön tekoon. Kowat yöpakkaset wallitsiwat waan katkeamatta, niin että maa oli aamuisin niin kowassa roudassa, että se oikein halki paukahteli. Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touwon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tawattoman kolkon ja pitkän kewäimen olewan, aloin miettiä kylwämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puoliwälissä sulasi pelto sen werran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttiin peltotöihin ja alettiin siementä kylwää. Mutta muut eiwät niin tehneet; he sanoiwat minun pakkaawan Jumalan edelle ja koettawan wäkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylwiwät wasta juhannuksen aatto-päiwinä ja juhannuksen jälkeenkin. Neljänä juhannuksen edellisenä päiwänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kaswamaan niinkuin taikawoimalla. Niin lämpymään maahan kylwetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa wuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten oliwatkin. Ei niittyaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei warsinaista hallaa tullut, waikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kaswoiwat nuo myöhään lämpymään maahan tehdyt touwot rehewänä ja mustanpuhuwana wiileässä ilmassa. Sitä wastaan meidän touwot kaswoiwat matalampana ja kellastuneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa iwaa ja pilkkaa Jumalaan turwaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen wälisistä suhteista. „'Alku työn kaunistaa, waan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä wielä tiedä, kuka meistä lopulta woittaa”, sanoin minä. „Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä”, intteliwät he. „Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten käwisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika”, puolustelin periaatteitani. Semmoiset jaahinat päättyiwät tawallisesti siihen, että he lähtiwät pois, ilwehymy huulillansa! Elokuun loppupäiwinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-wihlowan kylmästi tuulla wiuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä wäkeä pellolleni; hywä olikin wäen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarwinnut; erittäinkin waimowäki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliwäliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkin hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina waan Jumalalta wäkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskusteliwat ja wälistä kuului iso naurun rähäys joukosta; kai joku oli arwannut sanoa jonkun erinomaisen hywän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme iwaa tekemään. „Etteköhän luulleet wuodentuloksenne laareihinne mahtuwan, jos olisitte antaneet laihonne täys'ikäiseksi kaswaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?” sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-woittoisessa hymyssä. „Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalia, sillä minä tein kylwöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on werissään ja osaksi on jo walmiita päitäkin. Jos seassa on wielä walmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itäwät jywät. Eikä sitä wielä tiedä, kenen laarit tulewat täyteen ja kenen jääwät waille”, koin puolustella itseäni ja työtäni. „Niin, waan paljon ne olisiwat wielä paranneet ja kaswaneet; sirppihallaa tulee, se on wissi se”, sanoi mies wähän masentuneena ja lähti pois. Kylmän ja kolkon näköisiä karapilwi-tönkäleitä kiiti taiwaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taiwaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että waikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tuliwat kädet kuitenkin konttaan. Tämän tähden hommasi eukko kahwia ja laitti minut sitä leikkuuwäelle pellolle wiemään. Minun tieni kulki niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eiwät huomanneet siis tuloani. Eräs waimo oli paapattamassa, että: „Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epäuskoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka wäkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?” Samassa huomasiwat he minut, kun yhä käwellessäni sänki rapisi jaloissani. Wähän häpeissään kääntyiwät he kaikin minuun päin. „Ei niin pidä tehdä kuin hywä tulee, waan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahwia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi wiluiseen sydämeemme”, sanoin minä kehottawaisesti ja pian oli wäki härppimässä kuumaa kahwia. Seuraawana yönä ei wielä tullut pakkasta, waikka oli niin hirweän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taiwaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraawankin päiwän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, waan joka sai wiimeisen palansa niellyksi, törmäsi pellolle; wäki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesiwat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; wieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hywän päiwäpalkan. Lauwantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. — 'Pianhan se lyhyt wirsi on weisattu'. Jo iltapäiwällä alkoi tuuli heiketä ja taiwas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haawan lehti wärähtänyt. Taiwas oli niin selkeä, että tähdet näkyiwät taiwaalla niinkuin talwisydännä ja kuu paistaa kajotti niin kirkkaasti, että oikein warjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää. Aamulla oli surkea näky nähtäwänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaiwolla olemissa astioissa ja muissa mataloissa wesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilwenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taiwaalle, ettei aurinko woinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun läwitse woinut walaista eikä lämmittää; huumottihan waan niinkuin walju kuu olisi noussut taiwaalle ohuen härmäpilwen läpi waalottamaan. Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut wäräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kaswit seisoa töröttiwät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Wahwat perunan warsikot oliwat lupsauttaneet lehtensä pitkin wahwaa wartta ja warsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukehuttawa raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karwastelewan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa. Kun ankara kuura ja jää wihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistämässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla. Halla oli wienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tawallisina wuosina. Wiime talwisen ennustaja-ukon ennustukset oliwat toteentuneet! — — — Kowat ajat oliwat tosiaankin edessä. =II. Köyhän kiitos.= Tuon kamalan halla-yön seuraukset tuliwat pian näkywiin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeutua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hewosella ja toisia reslakelkkaa perässään wetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti weti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja wanhimmat tallusteliwat jäljessä. Ei harwoinkaan tapahtunut, että jalan kulkewat perheet oliwat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hewosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteiwät wälille paleltuisi. Luultawasti oli noilla näljän kanssa taistelewilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi wuodentulos nytkin kuin muualla. Siinä oliwat he kuitenkin wäärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei woi wäittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset wähemmät katowuodet eiwät olleet täällä meren niemessä niin tuntuwat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli wäestö hywin säästäwäistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman wuotista wiljaa ja waikka kato weikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kowin rasittawalta, sillä olihan hywät kulkuneuwot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui. Näinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulwan edessä. Täytyi ruweta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokiwat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin waaterepaletta alastomampain suojaksi; kokiwatpa muutamat antaa ewään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa wiemään. Ei woinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, waan woimat eiwät riittäneet. Tämä kulkianten tulwa oli niin jokapäiwäistä, etteiwät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai waatetta. Wiimein tuo kaikki käwi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin. Mutta kuitenkin tuossa tulwiwan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja wankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Waiwaloisesti ja hitaasti wetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään reslakelkkaa; kelkassa näytti olewan jotakin ryysyjen peitossa, kerättyjä ruokawarojako wai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyiwät meille. Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun hawaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hywää päiwääkään, loi waan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan. „Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä”, sanoin waimolleni. Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he wieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he oliwatkin jo porstuassa tulossa. Nyt he juuri astuiwat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tuliwat omin neuwoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoiwat niitä perässänsä wetää laahata. Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri huonetta, erittäinkin minuun ja waimooni. Siihen he lumisina seisahtuiwat owipieleen, eiwättä näyttäneet uskaltawan siitä liikahtaa. „Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois waateriepuja, että lämpenisiwät”, kehoitti waimoni. Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltawan liikkua. Lienewätkö minua peljänneet. Wasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoiwat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selwästi, että waimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruumiinsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä werhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa. Waimoni oli hywäsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hywän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihawelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kunkin kupista wähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita warten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Wellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin. „Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa”, sanoi waimoni kehoittawasti. Mutta siihen sijaan, että he olisiwat menneet syömään, pillahti waimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtewää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuwan lapsiinkin, niin että hekin rupesiwat itkemään. „Älkää nyt itkekö — mitä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun welli on wielä lämmintä”, koki waimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut. Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hywinkin sitä kesti puoli tuntia. Wähitellen tyyntyiwät he äänekkäästä itkusta, mutta kauwan se wielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämen pohjasta. Wihdoin he tyyntyiwät sen werran, että woiwat ruweta syömään ja kerran wertyneenä, söiwätkin he hywällä halulla. Waimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sowelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Wasta sitten kuin he oliwat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä. „Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauwan sydämen pohjasta itkitte?” kysyi waimoni, samassa läheten tuota surullista waimoa. „Kun minua niin kowin paljon haukuttiin”, sanoi waimo lyhyesti. „Missä teitä haukuttiin?” kysyi taasenkin waimoni. „Tuossa likimmäisessä, isossa talossa”, selitti waimo. „Ja senkötähden te itkitte?” kysyi waimoni. „Ei, en minä sen wuoksi itkenyt, minun sydämeni waan murtui; se murtui niin etten woinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja wapisi niinkuin haawan lehti ja wiimeinenkin woiman hitunen tuntui luopuwan jäsenistäni; en ollut woida päästä tänne teille, niin heikoksi käwin”, selitti waimo. „Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkunne syynä”, muistutti waimoni. „Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystäwällisiä olitte turwattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo wäkisinkin pakkasi itku pääsemään waltaan, mutta kuitenkin jaksoin sen wielä niellä. Mutta sitten kuin laitoitte wielä niin awullisen ateriankin ja kehoititte ystäwällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kowuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliwäisyys kurjaa, puutosta kärsiwää, turwatonta perhettä kohtaan mylleröihtiwät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. — Se oli siis teidän hywyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien wuoksi”, selitteli waimo. „Onko teillä miestä?” kysyi waimoni arastellen. „On minulla ollut mies — kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on — mutta hän kuoli wiime marraskuussa ja jätti tämmöisen turwattoman joukon jälkeensä näin kowana aikana. Ei ollut muuta neuwoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kowa tehtäwä oli se, mutta muuta neuwoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tawalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä waikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan wielä tarwinneet turwata armoleipään. — Monta wuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä”, puheli hän. „Mitenkä he teitä haukkuiwat tuolla talossa?” utasi waimoni. „Sanoiwat, että laiskuuksillani kerjään, kun en wiitsi tehdä työtä. Hywä Jumala! — Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska woisi tehdä, warsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä waikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin wielä, kun waan olisi työtä ja woimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy waan turwata mieroon, niin katkerata kuin se wielä onkin, sillä en woi nähdä lapsieni nälkään kuolewan. — Sitten he sanoiwat wielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten wastuksiksi niin paljon, että aiwan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kowimmalta solwaukselta, sillä tuntui siltä, etteiwät lapset ole omassa ottamisessaan, waan ne owat Herran lahjat”, puheli waimo. Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan warakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja wielä mokomampi määrä lainassa. Moniwuotista wiljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hywästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Wellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katowuodesta ja kowasta ajasta niin mitään. „Antoiwatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?” kysyi eukkoni. „Antoiwathan nuot hywän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin wastaanottanut kirouksen palan”, sanoi waimo ja purskahti taasenkin itkemään. Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraawan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani: <poem> Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntywäinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taiwahan. Rikas kyllä awun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle. Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisiwat, Nöyryydestä tulisiwat. Ne oil — murtuneen. Tuli köyhä kulkewainen, Itkuansa sulkewainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Waikka wähemmän. Kyynel silloin wuosi kanssa, Kuihtuneita kaswojansa, Alas waluen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oil kiitoksen. </poem> <center> — — — — </center> =III. Ryöwäri.= Asiat kiertyiwät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtawa Pohjanmaan wirta. Wuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Waikka toinen wuosi oli tullut, oli kuitenkin wiimeisen kowan katowuoden hirweät seuraukset parhaallaan kärsittäwinä. Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntywän näköisiä, horjuwia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotakin suuhun pantawaa, hiukiawan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä wäliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen awaraan pytinki-rustinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötäwää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hywästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eiwät olleet taloissakaan sen paremmasti, käwi se aiwan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötäwänä ja eihän sitä parempaa woinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokiwat ihmiset wiedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokiwat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen werran oli hätäaputoimikunnalta saatu selwää wiljaa, että toisinaan woitiin niistä welliä keittää. Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume — tuo tawallinen ankara seurakumppani — yhtynyt täydentämään tuota häwityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat oliwatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka oliwat terween muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saiwat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarwittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottawa hautakaan, joka oli heille wiimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksawan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, waan jonkunmoiselta kanawalta. Wäristen seisoi kalwistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraawana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparwi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turwansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin woi tapahtua pitäjässä, jossa wäkiluku ei ollut kuin wähän päälle wiiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia wirka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: „ei ole wielä ketään nälkään kuollut”. <center> — — — — </center> Waikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin — sadottain päiwässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kaswanut ja wasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoiwat he hywäksi tuttawuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin wuoksi, kun kuuliwat meillä olewan selwää leipää. Waimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulwiminen käwi niin ankaraksi wihdoin, että jos wähänkään kullekin olisi antanut, olisiwat wähät wiljawaramme loppuneet parissa päiwässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päiwänä tuli eräs noin kolmentoista wuoden ikäinen poika huoneesen. Selwästi huomasi hänen olewan nälkä-pöhössä. „Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötäwää!” sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa. „Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anowalle antaa, ellei tässä tahdo jo aiwan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon”, sanoi waimoni lempeästi kehoitellen. „Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisiwat”, sanoi poika ja istui alakuloisena penkille. Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa. Waimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei woi tätä hätää poistaa ja tarwitsewaisia auttaa. Samassa tuokiossa syöksähtää wanhin lapsistamme kamariin hätäyneen näköisenä. „Se poika sieppasi leiwän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos”, sanoi hän. Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa wasten painaen höyryäwää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leiwät uunissa eiwät olleet ehtineet wielä oikein kuoriakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä wälttyi, sieppasi hän likimäisen leiwän uunin suusta, waikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa. „Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöwäämisellä”, sanoin ja kyyneleet nousiwat silmiini; waimoltani pääsi sywä huokaus. Kahden wuorokauden perästä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme. <center> — — — — </center> =IV. Talon wanhus.= En ollut niin kauwan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka oliwat jo aikaisia lähtiessäni. Eräänä päiwänä tuli eräs tuttawa talon wanhus luokseni. Hän oli jo wanha mies, kun lähdin kotipitäjästä wieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä wälin oli hän niin wanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arwossa ja kunniassa pitäneet. Warakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siiwoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kaswattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäwäistä wäkeä ja he kunnioittiwat ja rakastiwat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin wanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittiwat ja rakastiwat wanhaa isää. Monet edelliset katowuodet oliwat tyhjentäneet hänenkin talonsa warat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottawana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme witsaus oli ukon niin pikaan wanhentanut ja woimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauwa kädessä, jolla hän tuki horjuwaa, kuihtunutta ruumistansa. „Hywää päiwää”, sanoi hän, läähättäen owen suussa sauwansa nojalla seisoen. Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hywän päiwän toiwottaja olisi, samalla wastaten hänen toiwotukseensa. Silloin huomasin, että wanhus wapisi niin kowin, ettei ollut pysyä sauwansa nojalla pystyssä. „Kah! P—n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan”, sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauwansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisäänpäin wetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen watsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi. Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta towiin aikaan ei hän woinut läähätyksensä tähden mitään wastata. Wihdoin sanoi hän katkonaisesti: „Su---suonta mi---minä lyöt---lyöttäisin”. Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja werettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytywän werta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan weren wiat waiwaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos hänestä wiimeisetkin weripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana enää lääkäritkään hywäksy suonen awaamista. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?” kysyin ukolta sitten. „Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää . . . mutta eipä se tunnu rawitsewan enään näin wanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme wiikkoa, kun olen selwää leipää nähnytkään”, arweli ukko. Annoin waimolleni wiittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa. Sillä wälin kysyin ukolta: „kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkaisin tulla kylälle?” sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa. „Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia”, sanoi hän. „Kun ette ottanut hewosta”, arwelin minä. „Olihan niitä ennen useitakin hewosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katowuotten aikana on täytynyt tehdä welkaa ja niistä weloista owat he ryöstäneet talon aiwan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoawaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja welka ei lyhennyt sanottawaa, sillä melkein kaikki meniwät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisiwat wielä, mutta armoa ei tullut, waikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulewat, jotka kalusta jotakin antaisiwat”, kertoi ukko. Sillä wälin oli waimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan. Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kowemmin wapisemaan. „Mitäs nyt. . . . En minä sitä warten . . . Eihän niitä tänä aikana woi kaikkia ruokkia. Wuowasin waan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olewan mitään saatawana — — kun pääsisin waan täältä kotiin. — Te olette liiankin hywiä. Enhän minä toki teiltä . . .”, esteli ukko hajamielisesti. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin wapisi hän niin kowin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksinäistä rauhaa, että hän olisi paremmin woinut syödä, sillä hän näytti häpeäwän wapisemistaan. Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa. „Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä . . .; tuntuu niin raukasewan”, sanoi hän. Toimitin hänet wuoteesen maata ja pian waipui hän raukeaan uneen. Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös. „Kun jaksaisin nyt waan kotiin”, sanoi hän ylös päästyänsä. Minua kowin kummastutti, kun ukko ei wawissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kowin raukealta ja uupuneelta. Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin wähäisille woimille kuin ukolla oli ja kun wielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan waljastaa hewosen ja wiedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä wierähtäwän hänen silmistään, jotka ryppyisten kaswojen, kenties kurjuuden uurtamia wakoja myöden wierähtiwät alas. Niin hän meni. <center> — — — — </center> Minua kowin kummastutti se seikka, miksi ukko wapisi niin kowasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään wawissut ensinkään. Koetin saada selwille syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukewaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen waikuttanut, waan ei sekään tuntunut ratkaisewalta tuon kysymyksen selwittämiseksi. Mutta huomennapa asia selwisikin. Siinä aiwan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen werran kuin hänen wähät waransa myönsiwät. Niitä hän sitten naulottain ja leiwisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta. Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan welaksi jauhoja edes jonkunkaan wellin suuruksiksi. „Wai welaksi! Sinulla on entistäkin welkaa kymmenen markkaa ja nyt wielä welaksi. Millä luulet entisen welkasikaan maksawasi? Ei tippaakaan enää lisäksi”, tokelsi tuo yhteiskunnan hywäntekijä. „Kunhan Jumala wielä auttaisi, niin kyllähän . . .” „Jumala auttaisi!” matki kauppias. „Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa — hym! Wiides katowuosi jo peräkkäin ja yhä ne waan paranewat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista”, pauhasi kauppias. „Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta”, sanoi ukko murtuneena. „Se ei ole minun asiani”, sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni. Murtuneena istui ukko tuwan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toiwotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalwaawalta, hiukasewalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten warman nälkäkuoleman olewan edessänsä ja eikä aiwan kaukanakaan ja kuitenkin . . . Hätäisesti lenteliwät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt. Yksinään hän noita siinä leipomatuwan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa. Kauppiaalla oli selwä leipä — kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan wielä wiljakauppiaskin. Talossa oli leiwottu ja leipiä oli syrjällänsä seinäwierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuwoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poweensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauwan aprikoimaan; hän sieppasi leiwän ja pisti sen takkikulunsa poween ja alkoi könttiä ulos. Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan häwinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harawa ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti wastaan tuotuja tawaroita ja ulos antoi, mitä ulos annettiin, punnitsi ne ja toi sitten waan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tawarat tai peri maksun annetuista. Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauwansa nojassa mennä könttyröiwän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä waan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon powen olewan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kowakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paisun kiinnipitimiä, wyörähti leipä powesta pihalle. „Ahaa, wanha junkkari! Wai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olewinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta wieraastansa pitää”, säyhysi kätyri. Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä wapisi hän niinkuin kahila wirrassa. Kätyri sieppasi leiwän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata wapisewaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin. „Älkää wiekö minua sinne, säästäkää minua”, pyyteli wanhus. „Wai wielä säästää . . . ei ajattelemistakaan . . . wai warasta säästää”, tiuskasi kätyri ja wei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen. „Tämmöisiä wieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuwasta leiwän poweensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin hawaitsemaan hänet, sieppasin leiwän pois ja toin sekä leiwän että sen warastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi”, selitteli kätyri ihastuksissaan. „Kah pirua . . . tekikö niin? Semmoisia ne owat . . . mutta mitä me nyt tuolle warkaalle teemme?” sanoi kauppias. Sitten käweli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: „Miksi warastit minulta leiwän?” Ukko ei hämminkinsä tähden woinut wastata mitään, katsoa tuijotti waan wawisten eteensä lattialle. „Ei sille sen parempaa tarwita, annetaan ryökäleelle hywästi selkään, wähemmän wasta tekee mieli warastamaan”, ehdotteli tuo uskollinen kauppapalwelija. „Se tuollaisille konnille on parasta . . . no, aina sinä arwaat, waan missä me antaisimme hänelle toimeen?” tuumi kauppias iloissaan. „Ei sen parempaa . . . wiedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki”, ehdotteli kätyri. „No sinne . . . sehän on sopiwa paikka”, myönsi kauppias heti. Nyt he lähtiwät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin woimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, waan siipenä ne laahasiwat jäljessä, kun he häntä wiedä rymyyttiwät talliin. Siellä he paiskasiwat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia häntä wahwalla ruoskan warrella selkään. Ukko oli niin woimaton, ettei hän woinut kiemurrella eikä ääntä päästää. „Kah, pirua! kun on wielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi”, kehoitti kauppias. Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi woinut sitä tehdä, waikka he olisiwat hänet kuoliaaksi pyntänneet. Kun he oliwat kylläkseen ukko-raiskaa hosuneet, sanoi kauppias wihdoin: „Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos wielä pitkitämme”. Sitten he lakkasiwat ja meniwät nauraa hihittäen pois. Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eiwätkä nuot oikeudentunnon palwelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen werran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti wapisi. Monta wiikkoa makasi ukko wuoteen hywinä tuon siweellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylwyn takia. <center> — — — — </center> Waikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää wielä warakkaana, kunnioitettuna, tuiki wanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen wanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä wähänkään on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia wuosia ollut — ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän wielä. <center> — — — — </center> =V. Rouhu.= Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, waan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, waan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halweksumista tarkoittawassa mielessä; oli tarkoitettu waan nimi senmukainen, että se olisi soweltunut kuwaamaan miehen luonnetta ja toimintaa. Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä warsin sattuwasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli wahwaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin wiisi. Pienen torppansa wiljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan waraseipään tekemättömälle maalle woinut pistää. Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle woinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei woinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiwäläiseksi hän ei mielellään ruwennut, waan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä wai ei. Kun hän waan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hullutteliwat muut, kun hän heidän mielestään niin halwalla otti waikeita urakoita tehdäkseen, waan siitä huoli Rouhu wiisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raiwaamassa. Oliko hänellä työpaikka kiwikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtäwä, lenteliwät hywää wauhtia semmoiset kiwet läjihin, joita pari tawallista miestä sai punoa hywän aikaa. Hän oli werraton salwumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt wertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruwennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raiwosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu. Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja wäkewä woimansa ei soweltunut pieneen ja keweään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arwostelemaan, kuinka ja minkä werran joku heikko kohta kesti, särkyiwät ne tawallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtäwä kalu oli walmiinakaan. Kun oli hywät wuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hywässä kunnossa ja kaswoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti wuorowiljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa wäsyisi yhtä lajia kaswaissaan. Niinpä hän wiljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kaswia, ja kun kylän poika-wiikarit rupesiwat warkaissa käymään hänen naurismaallaan, wiritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saiwat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eiwät pojat enää uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tawoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään. Päälliseksi oli Rouhu wielä oiwallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saiwat jotkut ilwekset, ahmat ja rewot tehdä tuttawuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen waarallisemmassa tilassa oliwat jänikset, metsot ja teeret. Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän läksi metsälle ja sitä ei woinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, waan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saawutti sen aiwan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harwa Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päiwän pitkään niin paljon jäniksiä, ettei hän woinut niitä kantamalla kotiinsa saada, waan hänen täytyi ottaa hewonen jäniksiä kyyditsemään. Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparwen, ei hän ensinkään wuowannut hiipimällä päästä niitä likelle, käwellä tallusteli waan julkisesti parwea kohti. Ja kun linnut leuhahtiwat lentoon, wälitti hän siitä wiisi. Hän käweli waan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensiwät ja pian hän ne saawutti. Jo puolenpäiwän rinnassa kesyttuiwat linnut niin Rouhuun, etteiwät ne hänestä wälittäneet juuri mitään, nälästyneitä kun oliwat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuwille, tipahti taiwaasta yksi ja toinen teeri puun juurelle. Iltapäiwällä tuliwat linnut niin kesyiksi, etteiwät ne wiitsineet lähteä edes lentoonkaan, waikka niitä aina joku luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso wiikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettawana kotiin mennessään. Harwoin hän teki mitään lahtia talwen waraksi, sillä hän luotti wakawaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun waan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palwattiin suuret joukot talwen waraksi. <center> — — — — </center> Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tawallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katowuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kaswit wei ankara halla kaikki tyyni. Torpan wuodentulosta ei ollut mitään turwaa ja kowan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kowa hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turwaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin nälästyneen perheensä rawinnoksi. Koko päiwän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli waan kowanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päiwänä käwi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina waan turhaan. Silloin wasta huomasi hän, että witsowa käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni wahwan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytywissä, waikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelwollista kalua olisi ollut myötäwänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa. Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli awonisin ja kolmas ummessa. Karwaalta tuntui Rouhusta ja hänen waimostansa, waan muuta neuwoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa olewa lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tawoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauwaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä. Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiwiskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautiwuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt. Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara wieras. Waimo ja lapset kaatuiwat järkiään wuoteelle. Rouhu itse waan jäi terweeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi. Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa wiimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtäwää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Wiimeiseksi kuoli waimokin. Nyt murtui wahwa mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa wiimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty. Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalwaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokaansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäwäksi antamista. Ne wähät hätäapuwarat, mitä oli kuntaan saapunut, oliwat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turwaamista. Köyhäinhuoneeseen, tuohon ihmisten syöjäsijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän woinut alentua kerjäämään. Eräänä päiwänä istui Rouhu tien wieressä woimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella. „Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen werran waroja, että pääsisin K—n, siellä kuuluu olewan olkijauhoja ja wähän suuruksiakin kaupan”, puheli Rouhu siwukulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korwille, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut. Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oiwallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he oliwat ikäänkuin yhteen kaswaneet. Rouhu tunsi kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarwis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunsi wasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettawa. Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuwoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarwinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt. Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K—n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olewan hiukan wiljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaawan ja kalwaawan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K—ssa oliwat käytännöllistä wäkeä, kauppatoimiin kun oliwat pitkistä ajoista tottuneita. He kokiwat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötäwänä. Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötäwänä. „Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni”, sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-warastoon, kouraisten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän wierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis wawahteli. Jäsenet alkoiwat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen niwel käwi linkkuun. Kauwan ei wiipynyt, ennenkuin hän walahti pitkää pituuttansa seinän wierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt. <center> — — — — </center> =VI. Kampsu-Mikko.= Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei wartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, waan owat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tawallisesti syöwät kuin kaksi, mutta tekewät työtä kuin wiisi. Suolanen ja jauhoinen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan wertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei waan wiitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikkoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päiwätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi wieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän wiisi; pääasia oli waan se, kun hän sai kuokkia. Tiheässä kylässä oli soitten raiwaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauwas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työaikana. Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina wuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talwet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja woirasioineen; mutta siitä hän piti warsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittäwän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hywäksi pohjusteli silakoilla ja pisteli puuroa tarpeeksensa ja sitten lewähdettyään wielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käweli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leiwän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leweässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisesta kädestään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aiwan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa warrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen warsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korwen laitaan, silloin ei ollut wankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla wyöteli wankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauwan wiipynyt, ennenkuin lujassa, wuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti weisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten wyörytti hän puun keskelle sarkaa ja wälipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin lewyihin. Hän ei kaiwannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän waan yksin työpaikallaan, käyden waan tawasta noutamassa ewästä. Piippua hän ei wiljellyt ensinkään, waan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aiwan wähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsiwarren wahwuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen wenäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leweässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, waikka hän pistikin tuon mällin wasempaan poskeensa; oli waan niinkuin mälli olisi sukeltanut johonkin wuoren onkaloon. Kokonaisen wuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruwettuaan wäänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa. <center> — — — — </center> Tuli sitten tuo kamala nälkäwuosi ja Mikollemme oli se yhtä kowa, kenties kowempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi waatinut häntä tuonne korwen laitaan wallottamaan ikimetsältä alaa wiljelykselle. Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintawa watsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko woinut sen welkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuwoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin watsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin watsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon welkowa watsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se waan muistutti Mikolle, etteiwät asiat ole hywin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä wanhaa wiljaa, sai hän tawasta tuon ankaran welkojansa suun tukituksi. Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Wanha tuttawa kun hän oli, menin heti häntä terwehtimään. „Hywä Jumala, aiwanhan te olette jo kaikki!“ sanoin terwehtiessäni. „Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläiseen rawitsewaa ruokaa“, sanoi hän melkein iloisesti. „Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!“ kysyin häneltä, ikäänkuin wanhaa uulaa. „Mitäs . . . kumpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siitäpä tässä hätä kapuileekin“, sanoi Mikko. „Teidän kaswonne näyttäwät olewan pöhötyksissä“, muistutin häntä. „Niinhän ne owat ja onhan koko ruumiinkin pöhötyksissä“, myönteli Mikko. Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaawinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tawallisesti oli nälkäkuoleman enteenä. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?“ kysyin häneltä melkein huomaamattani. „Tuolla Jylyssä sain minä menneellä wiikolla syödä oikein wankasti. Siinä oli wanhaa, selwää leipää kyllitellen, silakkalahturi wieressä ja wankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista wiikkoa wastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä“, selitteli hän. „Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?“ kysyin häneltä. „Kyllä, kyllä . . . mitäs, eihän sitä yhdellä hywälläkään aterialla kauwas päästä; sainhan minä tuolla Kiwistössäkin menneellä wiikolla syödä watsani täyteen“, sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja. „Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa“, sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläiseen syödä. „Ei, ei . . . älkää sitä tehkö, minä en nyt tarwitse“, sanoi hän. „No miksi ette, eihän teillä liene niin lihawat ajat“, sanoin melkein hämmästyksissäni. „Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarwitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraawana päiwänä antaa, niin se on aiwan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harwain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna woin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos waan tarjoamastanne . . . kyllä sitä eteenkinpäin tarwitaan“, sanoi ukko. Minulla ei ollut mitään wastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli wiime yönä kuollut istuwalleen naapurin saunan penkille. <center> — — — — </center> =VII. Talon pyhäaamu-eine.= Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli käwi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin wähällä waiwalla woi tuonen tuwille saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli wielä ankarampi. Watsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä rawintoansa. Semmoinen luonnoton rawintoaine pakeltui waan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tawallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saiwat kauhean polton. Meillä oli lawemangiruisku. Koetin sen awulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä wuoden 1868 kewäällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kewät oli jo siksi kulunut, että wedet oliwat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hewoskyydistä. Lauwantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttäwälle taipaleelle. Paljoin waiwojen ja ponnistusten perästä pääsimme wihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulwillaan olewain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäwäni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin wäsyksissä ja uuwuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani lewäyttämään. Aamu oli jo, sillä päiwä alkoi jo jotenkin waloisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon wäki oli ylhäällä ja iloinen takkawalkea paloi takassa. Wanha isäntä ja emäntä istui takkawalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskeliwät ulompana; oli niinkuin olisiwat he pyhästä kunnioituksesta wanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla. Pystywalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä wanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuwan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olewan aiwan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruwennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selwän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne oliwat suolaheinän siemeniä, joita usein hywinkin runsaasti kaswaa uutissuowiljelyksillä, kun ne ensikertaa owat jätetyt heinän kaswuun. Wanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotakin maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen wanhaa, kuihtunutta ruumistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arwokkaisuudella kuin entisinä hywinä aikoina, jolloin hän jotakin lihawaa liharuokaa hämmenteli. Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytywäisinä odotteliwat aikaiset lapset, niinkuin wanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä wäkeänsä syömään. Itse hän käweli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasiwat muut. Kaikki paniwat he kätensä ristiin ja siunasiwat ruokansa. Pian oliwatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötäwä oli loppunut, paniwat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittiwät he kaikki siitä hywästä, mitä he oliwat saaneet nauttia. Kun he pääsiwät syömästä, pantiin taasen pystywalkea roihuamaan. Wäki näytti olewan niin tyytywäisenä, kuin he olisiwat syöneet lihawimman aterian, mitä eläissään oliwat koskaan syöneet. Roihuawa pystywalkea walaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla wallitsi semmoinen puhtaus, että waikkei mitään oltu maalattu, oliwat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttiwät ikäänkuin läpikuultawilta. Wäki oli paitahihasillaan ja nekin näyttiwät silmissäni puhtauden perikuwilta. Järkiään kokoontui perhe takkawalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita oliwat he, mutta itsekussakin näytti heissä olewan tyytywäisyys nykyisiin oloihin ja tulewaisuuden parempi toiwo kajasti heidän kaswoistansa. Tuo kuwa painui sywästi mieleeni ja minä lähdin pois, ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, wanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; walkeihin nenäliinoihin käärityt wirsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytywäistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuiwat he wirsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisiwat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hywän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti. <center> — — — — </center> =VIII. Yösijan etsijä.= Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikäwuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, waan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kowina aikoina. Waikka kyllä karwaalta tuntui, täytyi wanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä waan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Näillä paikoilla kiersi poika, ikäänkuin luowien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Wäliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista wiittauksista huoli hän wiisi. Hän waan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja wettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hewosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin woi tehdä. Sitten wetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, wieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötäwää. Waikka talot oliwat pitäjän wankimpia, käwiwät kuitenkin näinä kowina aikoina liiat elätit rasittawiksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa. Waikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tawallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiwäiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen terwaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauwoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden sijapaikka ja siellä käwi hän niitä tawan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, waikka olisi lehmän saanut. Niukan ja huonon rawinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja woimattomaksi; oikein hän näytti horjuwan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihawat päiwät. „Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä wähemmin woi wieraita henkilöitä ruokkia”, sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle. Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut oman kuoleman tuomionsa. Waikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan lihawat päiwät ollut ja waikkei häntä kaikesti juuri niin hywillä silmillä katseltu, eikä hywästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin waikea luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena ja nöyränä kärsiä kaikki wastahakoisuudet ja näyttää olewansa aina hywällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän wakawan häätämissanan, huomasi hän, että sitä on wälttämättömästi toteltawa. Heti rupesi hän waatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan. Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentäwänä, oli noin puoli penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta ollut minkäänlaista hewostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset tarpeesen. Waikka emäntä oli aamupäiwällä tuon häätämispäätöksensä julistanut, lähti poika wasta myöhään illalla tuolle wälttämättömälle, tiettömälle taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista ihmisistä, jotka oliwat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet. Päiwäkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja wäliin nähtiin hänen silmistänsä kyynelten tippuwan. Talon wäen käwi sääliksi tuo murheellinen majanmuuttaja ja he kokiwat antaa hänelle ruokaa, mitä heillä annettawissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen heitä kaikesta hywästä. Sitten lähti hän. Kowa talwi-ilma oli. Arwattawahan on, että pojalla oli sangen huonot ja repalaiset werhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon toimeentulon ohessa. Hänen waateriepunsa oliwat niin iki-kuluja, että niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki wilkahteli paljas iho sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni pukimessa kuin alkuperäinen waate pysyy. Kirkas talwi-illan täysikuu walaisi kolmenkymmenen wiiden asteen kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä warjo. Hänen matkallansa oli iso waltawa joki ja sen toisella puolella oli tuon toisen puhtokunnan laajat peltowainiot. Kowasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunutta poikaraiskaa. Kaikista irwistäwistä paikkojen lomista tunki wiimansekainen ankara pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään. Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti. Kuitenkin ponnisteli hän, minkä woi, sillä onhan henki kaikille niin kallis. <center> — — — — </center> Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa wuoksi suksilla kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltowainioita kulkiessaan huomaamaan kiiluwalla hangella jonkun mielestänsä oudon myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olewan uupuneen poikasen. Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama poika, joka niin kauwan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä ja alkoi kiireesti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä, hawaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan sydän tuntui heikosti tykyttäwän, waan muutoin näytti hän aiwan kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt. Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella ja kylmällä wedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, alkoi poika aukoa silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olewia ja hääriwiä ihmisiä. Kaikki ympärillä olewat ihmiset oliwat hywillään, kun poika toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt yksinomaan tuohon wieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut. Hän tunsi hänet heti wanhaksi tuttawaksi. Pojan huulet näyttiwät liikkuwan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua jotakin, waan ääntä ei tahtonut tulla. „En minä jaksanutkaan tätä taiwalta kulkea, minä uuwuin wälillä”, sanoi hän wihdoin kalkkewasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä wälttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä tässä maailmassa tehtäwää olikin. Se oli hänen wiimeinen lauselmansa, sillä kohta sen perästä weti hän wiimeisen hengähdyksensä ja meni sinne, missä ei enään wilu eikä nälkä waiwaa. Hämmästyneinä seisoiwat ihmiset kauwan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet walahteliwat kaikkein silmistä. <center> — — — — </center> =IX. Ilmarin Juuse.= Nämät kertomukset owat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelewain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuwauksia. Ja kuitenkaan ei woi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korwin kuullut. Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turwetta, waikkapa huonompaakin. Senpä wuoksi Ilmarin tilukset oliwatkin karuja maita, rämekköjä, hietikoita ja kiwiperäisiä kankaita. Muut, ennen asuttuneet talot oliwat parhaat maat jo ennen wallanneet allensa ja senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eiwät muille kelwanneet. Yli puolen wuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa, kärsitty puutosta ja toiwottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan toimeentulewaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja hallakin oli paljon useimmin wieraana Ilmarissa kuin muilla onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa. Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli. <center> — — — — </center> Kylässä oli wahwa, rotewa, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja häwinnyt tuossa elämän kowassa taistelussa. Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi tultuansa, alkoi hän wäistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut niihin ensinkään. Tästä oli waan se seurauksena, että häntä ruwettiin oikein kruunun woimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen wuotta uskollisesti rippikoulussa, sillä warsin wastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Wihdoin päästi papisto hänet ripille, waikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan tullut entistä paremmaksi. Siiwo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi ja hiki päästä walui. Näin warttui Juuse wankaksi, leweäharteiseksi mieheksi. Jo kymmenwuotiaasta saakka ansaitsi hän wieraan työssä elatuksensa. Ahkera, siiwo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies. Hänelle maksettiin hywiä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli se paha tapa kuin monella muullakin, että partawero oli suurempi kuin wuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelwollisia nuorenmiehen waatteita yllään. Mutta ihmisen ei ole yksinään hywää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikäwuodellansa. Hän walitsi elämänsä kumppaniksi erään rotewan piikatytön, jonka kanssa pian liitto solmittiin. Ei ollut sillä hywä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt waati saada wähänkään omaa turwetta ja oma katto päänsä päälle. Sukurakkaus tuohon entiseen kowaan kotiinsa pakotti hänet menemään Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen. Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut wielä wuoden wertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä. Siinä he sitten raiwasiwat karua torpan tilaansa ja kaswattiwat lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Wiimeiseltä saiwatkin he tiluksensa siihen woimaan, että hywinä wuosina tultiin jotenkuten omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään, sillä kun hän oli hywä työmies, oli hänellä aina työtä saatawissa. Waikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään siwistynyt, osasi hän kuitenkin waimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja wastarakkautta sai hän myös perheeltään palkinnoksi hywyydestänsä. Kaiken wäkensä ja woimansa uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi. Tuli sitten tuo kamala wuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruweta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauwan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja wilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin woi, mutta eipä sekään tyhjin käsin woinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän liewentämiseksi. Jonkun naulan selwää wiljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa. „Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toiwoa elää, sillä ainahan maa kesällä karwanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisiwat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet”, kuultiin Juusen usein sanowan 1868 wuoden talwella. Niin koetettiin elää kesää odotellen toiwossa, niinkuin ainakin parempia ja lihawempia aikoja odottaessa. Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin. „Ei, hywä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin rawintoa saawat. Koeta sinä itse waimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte”, sanoi köyhäin hoidon esimies. Katkeralta tuntui tämä neuwo, waan parempaa ei ollut saatawissa. Kyynel silmissä weiwät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen. Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin wanhempain hoteisiin. Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä welliä köyhäin hoitolaisille. Horjuwia haamuja työntäytyi keittiön owelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä owelle. Wahwemmat työnsiwät syrjälle wanhimmat, nuorimmat ja waiwaisimmat wellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta woinut eroittaa eikä kukaan woinut saada welliä kuppiinsa. Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, wahwin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa wellinjakajalle. „Mitä, tuommoinen wankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olewista”, sanoi wellinjakaja. „En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta, joiden edustajana minulla on oikeus olla”, wastusti Juuse. Ei tuo melu hälwennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se lopetti kiistan Juusen ja wellinjakajan kesken ja hän käski täyttää Juusenkin maljan wellillä. Tämän hän kantoi lastensa eteen ja kehoitti heitä syömään. Lapset kääreentyiwät maljan ympärille ja alkoiwat ahnaasti jäkäläleiwän kanssa pistellä welliä poskeensa. „Syökää tekin, isä ja äiti”, sanoiwat lapset melkein yhteen ääneen, kuin he oliwat jonkun kerran welliä suuhunsa pistäneet? „Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt waan, lapsiraukkani”, sanoi Juuse ja wesikarpaleet nousiwat hänen karheisiin silmiinsä. Pian lipittiwät lapset tuon wellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea juhla-ateria, sillä olihan welli keitetty selwästä wiljasta ja olipa siinä lihan makuakin seassa. Esimies toimitti niin, että Juuse ja waimokin saiwat welliä. Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse oliwat aiwan woimattomat ja wähäwäkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi tehdä parastansa. — — — — Pari wiikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuiwat hoidokkaat tuohon ankaraan tautiin ja kuolon ankara wiikatemies alkoi niittää runsaan saaliin heidän seassaan. Tawan takaa käwi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuwiin haamuihin ja ankarasti kuolewan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois köyhäinhuoneesta. Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirwittäwän suuren kuolewaisuuden tähden, mikä raiwosi siellä. Juusen lapsista ei ollut wielä yksikään sairaana ja sentähden toiwoi hän wälttäwänsä lapsensa pois wiemällä silmin nähtäwästä kuolemasta. Oli kulunut lähes wiikon päiwät siitä, kun lapset kotiin tuliwat. Wanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa kipeöiksi; parin wuorokauden kuluttua oli hän wuoteen hywänä, ankarassa kuumeessa, houraillen yhtenään. Juuse ei woinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli heihin jo tarttunut. Kun tauti tällä tawalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei. Kyllä sen arwaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päiwät seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista, ei ruokaa itselläänkään sitä wähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista, tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse weden ja suolan kanssa keittää ja waluttaa tuota suolaista keittosinukkaa sairasten suuhun, etteiwät he peräti hiukeaisi; itse hän kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi wettä päälle. Kahden wiikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja wei aittaan laudalle; parin päiwän kuluttua kuoli äiti. Kowin murtui wahwan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne, mutta mitään reikää minkään awun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan wielä elossa olewia lapsiaan. Kun kolmas wiikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut eläwien joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta waiwasta niin woimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan maahan laittamaan, waan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtäwä toimittaa. Niinpä eräänä päiwänä ajoi pihalle kaksi hewosta, joiden kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät oliwat köyhäinhuoneen työhön kykenewäin hoitolaisten käsitöitä. Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin ajaa kirkolle päin. Juuse ei woinut sen wertaa nousta wuoteeltaan ylös, että hän olisi mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän wuoteessa itsekseen hiljaillensa. Siinä oli nyt Juusen hywäin toiwoin loppu; ei päästykään kesään eikä tautia woitu estää perheesen pääsemästä. Waikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin näljän ja murheen kalwaamana wuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan missään eikä toimimaan mitään. Sen werran kykeni hän liikkua kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuwilla itselläänkään ollut mitään syötäwää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tawasta maitotilkka ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin woimaton, ettei hän kyennyt sitäkään maitosinukaksi keittämään, waan koki siten saada niistä rawintoansa, että kaasi wettä maitotilkkaan monin werroin enemmän kuin maitoa oli ja pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi tuota suolawettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä, mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin poisanteen waraa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut minkäänlaista syötäwää. Nälkä kalwoi ja jäyti yhtenään hänen heikontuneita woimiaan. Pari lähimmän torpan waimoa käwi häntä tawasta katsomassa ja jotakin apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään ollut waraa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin oliwat eukot siinä onnellisessa tilassa, että he kykeniwät wähin liikkumaan ja jotakin toimimaan. „Eikö teillä ole hywin nälkäkin?” kysyi Juuselta eräänä kertana toinen eukoista. „Mikäpäs se lienee, waan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin syödä, kun olisi syömistä”, sanoi Juuse. „Eikö se tunnu hywin hakalalta, kun on kowa nälkä?” kysyi taasen muija. „Eihän tuosta niinkään kowin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja kun joskuskin saa jotakin sydämeensä —; tuntuu tuo waan eläminen ja oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta tuo murhe ja muu woimattomuus ...” sanoi Juuse uupuneen näköisenä. Eräänä kertana könttyröiwät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli nyt mukanaan maitotilkka ja pala surwoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötäwää. Hän kiitteli ja kosteli muijia hywäntahtoisuudestaan. „Mutta jos kuolema tulisi”, arweli toinen muijista. „Tulkoon waan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kowin murrettu ja kalwattu mies”, sanoi Juuse yhtäkaikkisesti. „Mutta mihinkäs luulisitte joutuwanne, jos kuolema tulisi?” sanoi eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja wiitaten pitämään siitä huolta. „Minä en ole mitään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olewan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitäwät — ... Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää — minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä woi wälittää mistään mitään”, sanoi Juuse uupuneena. Kauhistuen lähtiwät eukot pois. Kolmen päiwän perästä tuliwat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoiwat hywänpäiwän, mutta Juuse ei wastannutkaan. He silmäsiwät wuoteen wieressä olewalle tuolille, johon he oliwat laskeneet wiimmestuomansa maitotilkan ja surwoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuiwat sängyn luo ja silloin huomasiwat he, ettei Juuse enään olekaan eläwien joukossa. Hänen silmänsä kiiluiwat kuin lasinapit sywälle painuneista silmäkuopista. Wasemmassa kourassaan näytti hän puristawan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot wäänsiwät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultawasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenewan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli awonainen talon ainoa wirsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painawan rintaansa wasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestywän, haki hän tuon wirsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan. Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan wiime kamppauksessa ollut aiwan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa. <center> — — — — </center> =X. Kyntäjä.= Wuoden 1868 kewät alkoi hywin pahoilla enteillä. Paksut hanget oliwat wielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana wieraana. Selwästi huomasi, etteiwät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä kukkumaan naimawuosiaan, eikäpä wanhemmat ihmisetkään pyrkineet tietämään, montako wuotta heillä wielä on elettäwissä. Kun tuo odottamaton wieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään talon kaiwon winttiin ja alkoi tuon kauwas kuuluwan, waikka läheltä heikolta tuntuwan kukahtelemisensa. Suomaton wieras kun se tämmöisissä oloissa oli, ruwettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään milläänkään, lensihän waan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi taasenkin kukahdella yhtä mahtawasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään suomaton wieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksewan, waltawan joen rannalla olewain, menneen wuotisten hamppujen likowaajain päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen ylitse ensimäiseen aidan seipääseen ja kukkui siinä niin paljon kuin halutti; kukkui ennustuksia, hywiä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin, ettei sille mitään waljettu, annettiin siinä sen kukkua waan. Olikin niin kylmä ja kamala kewät, että kaikki wanhat wuoden ennustajat käyttiwät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen hangelle ajamista hywäksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toiwo, sillä enteet oliwat huonot. Olin juhannusaattona jossakin talossa selwittämässä heidän asioitansa. Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin wielä tulee. Kamalat oliwat mietteet ja kylmä tuuli wiuhkoi niin rajusti, etten ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä wälähti mieleeni, että „uusi päiwä wielä kaikki muuttaa woi”, sillä olihan nyt päiwäntasauksen aika. Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja siemenellä. Niinpä oli se nytkin koettanut toimia niin, että maanmiehillä olisi jotakin kylwämistä. Ei ollut saatawissa oman maan touwon siementä ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä waan saatawissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touwon siementä kylwämisen waralta. Paljon oli niissä kaksiriwistä ohraakin, mikä harwoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu maanomistajille jonkinmoista takuuta wastaan. Paremman tulewaisuuden toiwosta ei kansa katsonut, oliko kewään enteet huonot wai hywät ja oliwatko saadut touwon siemenet kaksi- tai kolmiriwistä ohraa, mutta yrittiwät ja toiwoiwat he waan. Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli ilma kylwön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-waolla. Kai he wielä toiwoiwat ja luottiwat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa, täysikaswuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan. „Eikö tunnu waikealta noin raskas työ?” kysyin häneltä. Hewonen oli juuri waolle käännettynä ja siihen tökkäsi nuorukainen auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle. „Eipähän se niin helppoakaan ole . . . woimat owat wähinä, kun on monta wuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toiwomistakaan, ellei sitä uudestaan yritä”, selitti tuo kalpea nuorukainen. „Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylwön ajaksi”, sanoin. „Mikä sen tietää, jos ne wielä lämpeneisiwätkin”, sanoi poika ja katsoa wilautti epäluottawasti minua silmiin. Samassa tiukensi hän suoliwyötään, nousi ylös, ikäänkuin tyytymättömänä ja tarttui sahran kurkeen. Tuskin hän oli päässyt wakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua mätkähti wakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hewosen yhä edelleen mennessä, teki wäärän waon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä, ettei kylwömaa saa tulla huonosti kynnetyksi. Peltosarka oli noin wiidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin tuota luottawaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla waollaan wiisi kertaa, mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan. Tulewaisuuden toiwo elähytti häntä. <center> — — — — </center> =XI. Leipoja.= Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei moista usein ole nähty. Auwereen tähden oli ilma usein niin paksu ja sumea, että aurinkokin paistoi taiwaalta niinkuin jonkun ohkasen ja tasaisen pilwikerroksen läwitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja katsella, eikä tarwinnut turwakseen laittaa sawustettuja lasipalasia, silkkihuiwien nurkkia tai muita semmoisia turwakeinoja. Kytösawua oli tawasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olewaa naapuritaloa päiwäsydännäkään nähnyt. Selwästi näki, että kaikilla ihmisillä oli wielä luottamusta ja uskoa korkeimman apuun. Maa kaswoi niin rajusti, että oli kuulewinaan, ikäänkuin jotakin ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touwon siemenetkin kaswoiwat, heilimöiwät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisiwat kauwat aikaa jo meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksiriwinen ohrakin pallotti waan kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä tähkäpäissä. Tuota kaikkia katsellessa, elpyiwät kuihtuneet, näljän ja taudin rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistawin silmin katseliwat he kullankeltaisia peltowainioita siwukulkeissaan, samassa läpi kouransa wedellen täysinäisiä tähkäpäitä. Kun wilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä woi hampaan rakoon jotakin saada, leikkoa napsiwat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista ja siellä täällä alkoi joitakuita warajalkoja ilmestyä laajoille peltowainioille. Ei joudettu odottamaan niin kauwan, että olisi koko riihellinen woitu leikata, waan ne wähätkin wietiin riiheen. Siellä ne kuiwattua hierastiin oljista erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia woimia, että kyettiin ilomielin rientämään walmistuneen, odottawan ja raskaasta painosta notkuwan elon kimppuun. Ei monta wuorokautta wiipynyt, ennenkuin laajat wainiot röyheltyiwät warajaloista ja kuhilaista aiwan täyteen. Ihana oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa katsoen näytti olewan wainiot täyteen ahdettuina. <center> — — — — </center> Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leiwottiin uutiswiljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Wanha emäntä hääri ja puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Walkoset paidan hihat oliwat kääritty ylemmäs kyynäspäitä ja kikawalkea esiliina oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle ja alkoi sitä wanuttaa. Wanha isäntä istui miettiwäisenä pöydän päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa, istui waan hiljaisena ja miettiwän näköisenä. Olin huomaawinani, että kyyneliä wälkkyi hänen silmissänsä. „On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Wiisi wuotta perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selwää wiljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina pöydällä! On kuin kesäwoita . . . miten sitä uskaltaa tuommoista leipää syödä. Jumala ei ole wielä meitä hyljännyt”, puhkesi ukko wiimein sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja wiimein puhkesi hän itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä häwennyt tuota sydämensä heltymistä, summa waan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi käwellä könttiä kamariinsa. <center> — — — — </center> =XII. Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.= Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tawatessani erään aina köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He oliwat kaikin elossa, wieläpä terweinä ja hywin woipinakin. Wanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he wiettiwät hywinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä oliwat kyllä wanhemmat, mutta kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot woineet riittää lukuisan perheen wälttämättömimpiinkään tarpeisiin. Eläwä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta waimo oli kanssa laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja, mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut itselleen monenlaisia tietoja. Niiden awulla oli hän kohonnut siihen arwoon, että häneltä ruwettiin kyselemään neuwoja yhteen ja toiseen wammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitawa, ettei niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tawasta oliwat ne niin sywälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin tawattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne waan otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että waikka hän käsitteli ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittawalta eikä tuskaa lisääwältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten useampia wuorokausia wihottunutta silmää raikkaalla lähdewedellä, jota hänellä oli mökkinsä luona saatawana. Tarkoin waroi hän, ettei walo päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana pimeänä useampia wuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Waikkei lääkkeet olleet sen parempia, lähti moni sieltä terwein silmin. Oliko niin, että wamma oli semmoinen, jota ei hän woinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo. Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tawallisesti niitä hoitamaan. Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottawasti lohdutella sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin wissiä wammaa wastaan. Oliko sairautena paha haawa, puhdisti, siteli ja woiteli hän ne niin hywin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista huolta piti hän siitä, ettei sairaan watsa saanut olla kowalla. Jos jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän liewennellä ja auttaa niitä lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleiwät ne auttaneet, pani hän kohta lawemangin, jossa toimessa hän oli erittäin taitawa. Jos sairaassa oli ankara kuume, wirwoitteli ja jäähdytteli hän sairaan päätä kylmillä kääreillä. Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäwäksi, että hän wäliin walwoi wiikkokausia yöt ja päiwät sairaan wuoteen wieressä, eikä hänessä sen suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaiwannut, kun hän joskus waan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli siinä kyllä. Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen käwi siten laatuun, että wanhimmat lapset kotimökillä hoitiwat nuorempia. Outo olisi luullut tuon yhteisen hywäntekijän hywinkin paljon ansainneen tuolla awunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön hywäntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän onkin waan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palwelemaan. Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarwitsisi palkan työstään saada puutetta kärsiwän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä wuodattaen palasi köyhään mökkiinsä, kun hän moniwiikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarwittaisi. Yöt ja päiwät oli hän siellä walwonut ja sanomatonta waiwaa nähnyt ja salaisesti toiwonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että hänellä olisi jotakin kotiin wiemistä nälkäisille lapsillensa. — Oliko kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli hoitanut, jo niin paljon woimistunut, että hän kykeni waatepäällä istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän waan tawallisesti yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hywästijätteli. Jos sitten joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut paljoksi arwattawa. Usein oli keskustelua isäntäwäen kesken, annettaisiinko hänelle mitään palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: „hywäpä on ollut, kun hän on saanut ruuan suuhunsa”. Waikka tuon uskollisen yhteiskunnan palwelijan mieli wälisti murtuikin kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä walitellut waiwojaan; nöyränä hän waan kärsi surunsa ja oli yhtä helkewä ja yhtä mieluinen taasen tarwittaessa lähtemään. Kuitenkaan eiwät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta awusta, minkä he oliwat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsiwät hänet hewosella kotiin, pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia, leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin hywältä. Ilosta loistawin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tuliwat iloissaan äitiänsä wastaanottamaan. Tämmöiset kohtaukset palkitsiwat hänen mielestään nuot hukkaan menneet waiwatkin. Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi karwottumaan, waan puute aina kapisi kantapäillä. <center> — — — — </center> Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan muuttaessani. Wanhimmat lapsista oliwat jo pesästä lentäneet pois, mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tuliwat wanhemmat minua terwehtimään, niinkuin wanhaa tuttua ainakin. „Kuinka te näinä kowina ja hirmuisina aikoina olette henkenne säilyttäneet?” sanoin minä hämmästyksissäni. „Eipä meillä ole ollut hätäpäiwää”, sanoiwat he iloisesti. „Kuinka se on ymmärrettäwä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman kanssa? Owatko lapsenne kuolleet?” kyselin minä. „Ei ainoatakaan pään wahinkoa ole tullut. Kaikki owat he terweinä ja wieläpä lihawiakin”, sanoi mies iloisesti. „Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen”, säesti waimo. „Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun olette niin lihawan ja wöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää, mistä teille nuot hywät päiwät näinä hirmuisina aikoina owat tulleet”, utelin yhä. „Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme waan kynnelle kykeni, kori kainalossa metsään. Kuiwilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari wiikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika warasto. Niiden turwinhan sitä sitten osaksi on eletty”, selittiwät he. „No, mitä ruokia te niistä walmistatte?” kysyin minä. „Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hywää keitostakin”, sanoi emäntä iloisesti. „Kuinka se tapahtuu?” kysyin taasenkin. „Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne kylmään weteen likoamaan wuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan liosta pois, pannaan ne liewänlaiseen lipeään noin kymmeneksi minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harwoihin wakkoihin ja walellaan wettä päälle niin kauwan, ettei waluwa wesi tule yhtään enään lipeältä. Sitten kuiwataan ne ja surwotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on leipäwärkki walmis, eikä niissä ole yhtään karwasta eikä muuta maan makua”. „Kuinka niistä sitten leipää tehdään?” „Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on kylliksi hapannut, wastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole parempaa wastimeksi, wastataan se olki- tai petäjäjauhoilla”. „Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?” „Ei, sillä jäkäläjauhot korwaawat muiden aineiden huonouden”, selitti emäntä. „No, entä sitten?” „Sitten leiwotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on walmis syötäwäksi”, takaili emäntä. „Ja onpa meillä wielä muitakin apulähteitä hywään toimeentuloomme”, kehahteli isäntä. „Mitäs muuta wielä?” „Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpeniwät ja sienet kerkesiwät kaswaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan. Niitä kokosimme niin paljoa, kun woimme ja nyt niitä on warastossamme koko tarwe. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei wedä niille wertoja”, tuumaili isäntä. „Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten kanssa walmistettawia; eikö niistä tule kallis ruoka?” kysyin. „Woihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin, waan woipi niistä aiwan yksinkertaisestikin walmistaa oiwallisinta ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekewät paljon työtä ja tuhlaawat warojaan”, sanoiwat he. „Kuinka te sitten niitä walmistatte?” „Keino on aiwan yksinkertainen. Hawun neulat, lehdet ja muut rikat noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko sieni wapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä, niin on sieni terwe. Eipä muutamien madon reikien wuoksikaan hyljätä isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan wikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne kylmään weteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eiwät tarwitse kiehua niinkään kauwan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet reikäkauhalla puhtaisiin wakkoihin walumaan. Kun niistä ei enään mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan, ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarwitsewat. Siinä ne sitten owat ne monimutkaiset walmistukset ja kalliit maustimet”, selittiwät he, oikein innostuneina. „Siitäkö niitä sitten syödään?” „Siitä, aiwan siitä niinkuin suolakalaa waan ja hywääpä onkin. Mutta jos on waraa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarwitse muuta kuin nakkaa pari suupalaa woita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminwärisiksi; takaanpa ettei mikään liharuoka wedä silloin wertoja tuolle paistille”, selitteli emäntä yhä. „Eikö tuo sienien kokoominen ole hywin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata eroittaa, koska niiden nauttimisesta woisi menettää henkensäkin”, inttelin minä. „Eikö mitä. Tuokin arkuus on waan tyhjää saiwartelemista. Jokainen kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja walkean täplikkään kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä sientä ei meillä luullakseni ole. Kowin ohutlihaiset ja ala-arwoiset sienet eiwät maksa kokoomiswaiwaa, jonkatähden nekin saawat jäädä pois”, kokiwat he selitellä. „Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun walmistatte niitä syötäwäksenne?” kysyin. „Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne owat puhtaita, kelpaawat ne semmoisinaan rawinnoksi, yksin kannatkin, kun ne waan owat terweitä madon syönniltä”. En muuta woinut sanoa, kun: „wai niin!” „Emme me wielä ole kertoneet kaikkia hywyyksiä, mitä meillä on”, sanoi emäntä loistawin silmin. „No, mitä teillä sitten wielä on?” utasin. „Meillä on hywät lihawaratkin”, kerskasi emäntä. „Mistäs sitä niin kyllältä on?” kysyin. „Kun tuli semmoinen wuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa emänsä jäljestä kesän yli eläneet warsansa. Missä kuulimme semmoista tapahtuwan, menimme sinne ja pyysimme saada warsan haltuumme. Mielellään suostuiwatkin omistajat siihen ja me teurastimme warsan ja korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista warsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin, ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa”, puheliwat he ujostelematta. „Eiwätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja syöntiänne?” kysyin minä. „Kammoksuiwat kyllä ja sanoiwat meitä kowin lihan syöjiksi, mutta sanokoot waan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa wiisi. Surkeata on nähdä, kun ihmiset ennen kuolewat nälkään, kuin syöwät terweellistä, rawitsewaa ja luwallista ruokaa”, tuumaili isäntä. „Se ei ole häpeäksi, waan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä wielä sanowatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kowana aikana; olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. — Mutta sanoitte saawanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä walmistatte?” kysyin. „Kun jäkälät owat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu, kelpaawat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä tarwitse wälttämättömästi kuiwata ja surwoa jauhoiksi, jos niin kiireesti keitosta tarwitaan. Sillä keittäessä liukenewat jäkälän osat yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan. Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selwän wiljan jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin; luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen”, selitti emäntä. „Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme; mökkimme ei ole kaukana tästä”, esitteli isäntä. Koko heidän kertomuksensa hywistä ruuistansa ja ruokawarastoistansa tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoiwat hywinwoipina ja iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkiwat horjuen ja kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottiwat waan sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuwat haudan ammottawaan kitaan — niin otin kiitollisuudella wastaan heidän kutsunsa. Tultiin mökille. Hywin woiwat, puhtaat lapset tuliwat iloisesti wanhempiaan wastaan, hywäillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi puhtaus ja hywä järjestys. Kaikki esineet oliwat mukawasti järjestellyt paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista oli. Lasten waatteet eiwät olleet mitään kalliita ja terweitä, wanhoja kuluneita waatteita waan, mutta puhtaita ne oliwat ja terweiksi paikatut. Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän wiritti tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina oliwat. Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään. Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hywiltä nuot oudot ruoat tuntuiwat ensikertaisellekin. Ei mitään wastenmielisyyttä tuntunut niitä wastaan. Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui waan semmoiselta kuin wähän happaman kilpakka tawallinen hapan leipä. Kaunista, walkosta ja lihawaa warsan lihaa oli leikelty wiipaleisin puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia oliwat nuot sienet ja pian tulin wakuutetuksi, etteiwät he liikoja laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille wertoja wetänyt. — Hywällä ruokahalulla pistelin jäkäläleiwän kanssa sieniä ja hywästi walmistettua, maukasta warsan lihaa. Syödessä emäntä nosti eteeni kaksikorwaisen, ison tuopin, sanoen: „tässä olisi juotawaa”. Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korwiin kiinni. Suuresti hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotawa oli, mitä parasta olutta woidaan hywinäkin wuosina parhaista maltaista kotipanimossa saada. „Mistä teillä on noin awullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?” sanoin hämmästyksissäni. „Niitähän on nyt kosolta joka talossa, waikkeiwät ihmiset sitä huomaa. Asia on, näette, niin, että kun jywä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään kaswaa, jäi tuo jywän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet owat nyt awullisia maltaita”, selitteli emäntä hywäntahtoisesti. „Ettäkö tämä olut on tehty oljista?” kysyin kummissani. „Aiwan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty minkäänlaista wiljaa”, wakuutti emäntä. „Ihme kumma! — No, miten te sitä walmistatte?” kysäsin. „Keino on aiwan mutkaton. Lasken waan saawin täyteen ohran olkia kuumaan weteen likoamaan wuorokaudeksi. Sitten lasken likoweden tapista ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan wähän humalaa sekaan. Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on walmis”, sanoi emäntä. „Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään weteen likoamaan”, pakkausin neuwomaan. „Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, waan silloin maistaa olut oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta”, sanoi emäntä ja katsoa wilautti minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtäwän. „Mikä teidät siihen on opastanut?” wastasin. „Kun oljet lemusiwat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kowana aikana”, sanoi emäntä. Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana hywin mukiin. Jättelin heidät hywästi, kiitellen ja kostellen. „Ei meille tule enään koskaan nälkäwuotta”, sanoi emäntä luottawasti, loistawin silmin, kättäni puristaen. <center> — — — — </center> Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytywäisenä pienessä mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä saattanut? siihenpä wastaan heti. He oliwat köyhyydessäänkin semmoisia ihmisiä, jotka rakastiwat kirjallisuutta. He lukiwat kaikkea kirjallisuutta, mitä käsiinsä saiwat, ei ainoastaan huwikseen, waan elämänsä opiksi. He oliwat wiime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä hätäwaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hewosen lihaa hywäksensä käyttämään. Järkewiä ihmisiä kun oliwat, ei nämät neuwot tulleet kuuroille korwille, waan he ryhtyiwät tuon kowan pulman tullessa heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt, että he oliwat wapaat kaikista ennakkoluuloista ja eiwät olleet tahallaankaan, waikka saiwat wälistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, waikka itse oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa. Siinä oli koko heidän konstinsa. <center> — — — — </center> Tämmöistä woi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin asuskelin. Ja nämät pikakuwat owat tosiasioita, eikä minkään mielikuwituksen tuomia utukuwia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin korwin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttawia kuwia, mutta paljon kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole ollut näkemässä. Kowa aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole wielä yhtään semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita katowuosi pahimmin rasittaa, woi wielä tapahtua, se on hämärän tulewaisuuden peitossa; warmaa waan on se, että kowa nälkä rasittaa paikoittain kansaa. Sois Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi! [[Luokka:Novellikokoelmat]] mkihracdnk0mtfl0fopgiak8dalrhas