Wikiaineisto fiwikisource https://fi.wikisource.org/wiki/Etusivu MediaWiki 1.48.0-wmf.3 first-letter Media Toiminnot Keskustelu Käyttäjä Keskustelu käyttäjästä Wikiaineisto Keskustelu Wikiaineistosta Tiedosto Keskustelu tiedostosta Järjestelmäviesti Keskustelu järjestelmäviestistä Malline Keskustelu mallineesta Ohje Keskustelu ohjeesta Luokka Keskustelu luokasta Sivu Keskustelu sivusta Hakemisto Keskustelu hakemistosta TimedText TimedText talk Moduuli Keskustelu moduulista Event Event talk 0 361 131317 110550 2026-11-08T20:13:26Z Pxos 1517 * 131317 wikitext text/x-wiki {{Wikipedia}} {{Wikisitaatit}} '''J. F. Granlund''' (1809–1874) == Laulut == * ''[[Auran Kanteletar]]'' * ''[[Koto-maamme]]'' * ''[[Koululasten aamuvirsi]]'' * ''[[Koululasten ehtoo-virsi]]'' * ''[[Lapsukaisten koululaulu]]'' == Runot == * ''[[Engelsmannein käytöksestä Oulussa]]'' * ''[[Ikävöitsiä]]'' * ''[[Kevät (Granlund)|Kevät]]'' * ''[[Oulun Salosta 13 päiv. toukokuuta]]'' == Suomennokset == * ''[[Aamu-rusko]]'' * ''[[Sisaren sukkelus]]'' [[Luokka:J. F. Granlund|*]] kcck6g4qm36azz6ofw0cc5w2ldnet2s 0 4083 131319 105688 2026-11-08T20:16:55Z Pxos 1517 uusi avain luokalle [[:Luokka:Näytelmät]]: "Pikku" [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131319 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Pikku poikani” |alaotsikko=Yksinäytöksinen näytelmä |tekijä=Emil Nervander |huomiot=Kotimainen alkuteos }} == HENKILÖT: == : JALMARI, kielenkääntäjä, 30-vuotias. : ELISE, hänen vaimonsa, 23-vuotias. : APTEEKKARIN ROUVA, Elisen äiti. : LÄÄKÄRI. : ROUVA EKLÖF. : PALVELUSTYTTÖ. : TALONMIES. : SANANTUOJA. : KYYTIPOIKA. Tapaus Helsingissä kielenkääntäjän kotona, huhtikuun 21 p. 1861. Pienenpuoleinen sali, kummallakin sivulla ovi ja perällä kaksi, joista toinen on koko näytöksen ajan auki valaistuun eteiseen. Katsojista oikealla on ajan kuosinmukainen, komerolla varustettu kaakeliuuni. Siisti vaan ei ylellinen huonekalusto. == 1:nen kohtaus. == ELISE ja JALMARI. ''Jalmari'', istuen pöydän ääressä vasemmalla puolen huonetta etualalla, kirjoittaa silloin tällöin jonkun sanan paperille samalla kun hän näyttää muistelevan asioita. ''Elise'', istuen taaempana, pöydän ääressä, uunin lähellä, jossa palaa tuli, ottaa eräästä korista muutamia lapsen kapaloita, mekkoja ja myssyjä, joita tarkastelee, samalla kun hiljaa laulaa laulua: ”Rida, rida ranka.” Laulun päättyessä panee tavarat koriin, menee Jalmarin luo, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee häntä sydämellisesti. JALMARI (heittää kynän ja käärii hellävaroin kätensä Elisen vyötäisille katsoen ystävällisesti häneen). Kultaseni, sinä näytät niin reippaalta, ettei minua ollenkaan huolestuta tuo hetki. ELISE. Ei minuakaan pelota vähääkään. Jalmari, oi kuinka odotan pikku poikaani. JALMARI (vetää hänet polvelleen istumaan, leikillisesti.) Sinä olet pikku hupakko ”pikku poikinesi”. Jospa se onkin herttainen pikku tytön-tyllerö? ELISE. Ei, ei, ei! Kaikkea sinä puhutkin. Ei – reipas vankka poika, siitä olen koko sielussani vakuutettu. Ja kuulehan. Minä olen salaa jo neulonut pikku Jalmarin kastemekkoon hänen nimensä ja sen ympärille pieniä ruusunnuppuja ja tammenlehtiä. Se on niin ihmeen sievä. – Mutta et saa tätä kellenkään kertoa, se muistakin. JALMARI. Kas vain sitä pikku äitiä, jolla on salaiset puuhansa, sillä aikaa kun isä on poissa. ELISE. Minullapa on ollutkin hyvää aikaa viime päivinä, sinä kun olet ollut kotoa poissa tavallista enemmän. JALMARI. Ethän liene siitä pahoillasi? – Tuo valiokunnan kokoonkutsuminen on saanut kaikki ylösalaisin. Koko Helsinki on liikkeellä. Ei voi millään ehdolla pysyä kotosalla. ELISE. Rakas Jalmari, ymmärränhän minä sen hyvin vaikka minulla ei ole näinä päivinä ollut tarpeeksi mielenrauhaa syventyäkseni yleisiin asioihin. Mutta mitä siitä. Tiedänhän, että sinä ja muut, jotka ajattelevat yhtä jalosti kuin sinä, olette levottomia ja jännityksissä, mitä olisi tehtävä. ''Jalmari'' laskee ikäänkuin sattumalta kätensä edessään olevalle paperille. ELISE (leikillä, osottamatta kuitenkaan mitään uteliaisuutta, siirtää hänen kätensä syrjään.) Mitä sinulla nyt on työnä? Kas, luettelo, jossa on isänmaallisten miesten nimiä! Aina sama Jalmari. – Aina vain ajatuksesi askartavat isänmaan hyväksi. JALMARI. Olen vain, kultaseni, tähän kirjoitellut, mitä tänään kaupungilla kuulin. – Nämä herrat aikovat panna vastalauseensa sitä vastaan, että valiokunta edustaisi valtiopäiviä, ja tiesi Jumala mitä kaikkea vastaan. ELISE. Näytähän! Noin monta tunnettua miestä Suomen eri seuduilta. JALMARI. Näitä kaikkia odotetaan tänään kaupunkiin, kelirikosta huolimatta. Erityiset viestinviejät ovat olleet kutsuja kuljettamassa, ja kokous on määrätty täksi illaksi 8 ajaksi, – ja ajattele, se pidetään samassa talossa, jossa sinä asuit ollessamme ensimäistä vuotta kihloissa. ELISE. Se vuosi oli onnemme alku. Mutta Jalmari, et voi arvata, mitä nyt juuri johtui mieleeni. Minulla on jotakin sinulle tunnustettava. Voithan ymmärtää, että kun on kaikki näkevän Jumalan edessä, lapsi sydämmellä, niin kuin minä nyt, niin haluaa täydellistä rauhaa ja levollisen mielen – ja sen vuoksi tahdon tunnustaa sinulle kaikki, että Jumala olisi minulle laupias. – Tiedätkö, minkä vuoksi isä lopultakin suostui avioliittoomme, vaikka ensin vastusti? Isä, uskonnollinen mies, piti sinua liian maailmanmielisenä, mutta minä sitten hänelle vakuutin, että sinä rakastat Jeesusta – JALMARI. Mutta Elise? ELISE (jatkaen). – silloin herahti kyynel vanhuksen silmään, hän puristi kättäni ja virkkoi hiljaa: ”Mene sitten hänelle, – Jumala siunatkoon sinua, lapseni”. Tiedän, että en puhunut aivan totta, ja se on huolestuttanut minua usein, mutta olenhan sen jälkeen ollut niin onnellinen, jonka tähden olen uskonut, että Jumala on minulle antanut anteeksi. JALMARI. Tämä, kultaseni, olkoon vain meidän keskinäinen asiamme, ymmärräthän. ELISE. Ja tottahan poikamme kastetaan? JALMARI. Eipähän kastamatta! Minä olen virkamies, ja lapseen nähden sinun on valta kaikessa. Tulkoon sinusta oikein hyvä ja hurskas äiti pikku lemmikillemme. ELISE. Kiitos, Jalmari, nyt olen iloinen, niin iloinen. Tämä asia on painanut sydäntäni. – Kuule, sitten kun näet poikamme, niin sinä kirjoitat kauniin runon hänestä ja minusta, eikö niin? JALMARI. Noo! – Kaikkia sinä haluatkin? Tiedätkö, entisillä runoillanikaan ei minusta ole mitään arvoa. Ne ovat niin onteloita. ELISE. Mutta Jalmari! Elä sano niin, jotka ovat minulle niin rakkaita, ja minä opetan poikamme nostamaan katseensa sinuun ylpeydellä. JALMARI. Elise! – Sinä tiedät, kuka tuntematon isäni oli. Minulla ei ole minkäänlaista entisyyttä, niin kuin muilla. Sentähden olen koettanut luoda tulevaisuuden itselleni ja sinulle. ELISE. Ja pojallemme. – Sehän juuri on ihanaa. Sinun nimesi omistajana on hän seisova kunniakkaana yllänsä Jumalan päivä ja nuoressa sydämessään meidän rakkautemme. Kun toisilleen antautuu koko rakkaudellaan ja vilpittömästi, niin siitä koituu onni, runsas ja rehevä. Ja nyt lapsemme! JALMARI (nousee.) Sinä haaveilet ja olit saada minut unhoittamaan, että minulla oli määrä erään tuttavani kanssa pitää kokous. ELISE. Tietysti päivän kysymyksen johdosta. – Ja tuo isänmaanystävien suuri kokous kai pidetään salaisesti? JALMARI. Tietysti syvimmässä salaisuudessa, lukittujen ovien takana. Niin on minulle salaisuutena uskottu. ELISE. Eikö sinua ole siihen kutsuttu? JALMARI. Ei. Sinne tulee vain vaikuttavia miehiä, suurtilallisia ja muita, joiden voidaan katsoa edustavan maata. Mutta, muuten tuo levottomuus on ehkä liioiteltua. ELISE. Niinkö luulet? No sitten olen minäkin levollinen. Olisi pelottavaa ajatella, että – – – JALMARI. Mutta mistäpä sen oikeastaan tietää! Ehkä kaikki käy toivon mukaan tai kentiesi aivan toisin. Paljoko se on kello? Kas, jo seitsemän. Minun täytyy jättää sinut hetkiseksi yksin. ELISE. Ethän viipyne kauan poissa? Olen varma että äiti ehtii jo tänä iltana tänne. Anna täti oli nimittäin hämärän aikana pikimmältään luonani ja toi erään matkustajan terveiset äitiltäni. Äiti oli pari päivää sitte tullut Tampereelle ja jäänyt sinne vähän lepäilemään, kun matka Porista oli ollut rasittava. JALMARI. Vai niin, sitte voi hän olla täällä millä hetkellä hyvänsä. Mummo on vielä ripeä liikkeissään. – Mutta asiasta toiseen! Pieni talousrahastosi tarvitsee tietenkin näinä aikoina vahvistusta (ottaa lompakostaan muutamia setelirahoja, jotka antaa vaimolleen.) Tässä on pikku vaimoseni. ELISE. Näin paljon rahaa! Jalmari, kuinka se on mahdollista! Tässä on ihan liiaksi. JALMARI. Tavallista enemmän, sitä kai tarkoittaa minun säästävä emäntä kultani. Näetkö – minulle on nyt juuri maksettu muuan vanha saamiseni ylioppilasajoilta – rahat, joiden luulin ikipäiviksi menneen Kankkulan kaivoon. Ei sinun nyt tarvitse kitsastella. Saakoon anoppi nähdä, etten minä sentään aivan nälällä ruoki hänen rakasta lastaan. ELISE. Kaikkia sinä pakiset, armaani! Mutta näin paljon rahaa! JALMARI. No niin, siitä asiasta ei enää puhuta. Minun pitää jo lähteä. (Pistää paperin ja lyijykynän taskuunsa). == 2:nen kohtaus. == EDELLISET. ROUVA EKLÖF, (tulee keittiön puolelta.) JALMARI. Kas rouva Eklöf! Olittepa hyvä, kun tulitte. Nyt voin huoletta heittää muoriseni hyvään hoitoon. Hyvästi rakas Elise. Tunnin kuluttua tahi niillä vaiheilla olen kotona. Minkälainen ilma siellä on nyt illalla, rouva Eklöf? EKLÖF. Kerrassaan kauhea. Sataa räntää, sellainen suden-ilma, että hyvä Jumala – ja pimeä kuin säkissä. JALMARI (etehisessä) Minä otan sitten tuon sadetakin, niin olen kuin luotu rosvonilmaan. Vai mitä Elise? Kun minulla on tämä nuttu yllä ja pussikaulus pään yli, etpä sinäkään taitaisi minua hevillä tuntea. Näytän kai aika ryöväripäälliköltä? Hyvästi nyt hetkiseksi, äiti kulta! Hyvästi hyvä rouva Eklöf! (Menee.) ELISE (sulkien etehisen oven.) Huu, sitä ilmaa! (Puhuu keittiön ovesta.) Liina, ole hyvä ja käy pyytämässä talonmiestä lakaisemaan etehisen portaat. Siellä on niin paljon lumisohjua, ja tohtori arveli, että hän kenties käy vielä tänä iltana täällä. PALVELUSTYTTÖ. Pihalle juuri ajettiin. (Etehisen kelloa soitetaan.) Varmaan tohtori! (Menee avaamaan ja ulos etehisen kautta). == 3:mas kohtaus. == ELISE, ROUVA EKLÖF, LÄÄKÄRI. LÄÄKÄRI (päällystakkinsa kiiruusti riisuttuansa.) Hyvää iltaa, hyvää iltaa, hyvä Elise rouva. Kuinka nyt jaksatte? ELISE. Olen niin reipas, kuin olisi kaikki jo ollut ja mennyt. LÄÄKÄRI. Valtimo lyö tasaisesti, ja kaikki onnistuu toivon mukaan, kunhan pidämme huolta, etteivät mitkään sattumat tee teitä rauhattomaksi. (Rouva Eklöfille.) Vai on rouva Eklöf täällä? Se on erittäin hyvä. Olen vakuutettu, että kaikki käy hyvin, mutta ”ei vara venettä kaada”, niinkuin sanotaan, ja sen vuoksi otetaan kotia vähän kloroformia, jos satuttaisiin tarvitsemaan. Minä kirjoitan reseptin (istuu Jalmarin pöydän ääreen ja antaa reseptin rouva Eklöfille). Kas tässä, rouva Eklöf, lähettäkää tämä apteekkiin, niin asia on suoritettu. (Eliselle.) Ja kuinka miehenne voi? Hän lienee ulkona tämmöiselläkin säällä, koskei häntä näy kotosalla. ELISE. Voi rakas tohtori, hän ei pelkää pimeyttä eikä myrskyä, tulkoon miltä taholta hyvänsä. LÄÄKÄRI. Nuoren miehen tuleekin olla rohkea, ja rohkeutta me tarvitsemme tavallista enemmän tänä aikana, jolloin meistä maailmaa kokeneista vanhoistakin valoisin kevätpäiväkin näyttää pimeältä. Mutta kyllä aika neuvon tuo, kunhan kaikki vankkana muurina toisiimme liitymme – eikä joukosta tarvitse kaivata teidän arvoisaa rehellistä miestänne, hyvä Elise rouva. (Puristaa hänen kättään, sitten hiljaa rouva Eklöfille joka on palannut takaisin.) Toimitettu? Hyvä. Jos näyttäisi siltä, että olisi välttämätöntä käyttää kloroformia niin lähettäkää vain hakemaan minua vaikka keskellä yötä. Minun nukunnallani ei ole enään isosti arvoa. (Kohteliaasti Eliselle.) Ja nyt on kaikki selvänä, ja minä luulen, että me kohta iloksemme näemme nuoren äidin onnellisesti hymyten katselevan ”pientä poikaansa”. Niin, niin ”pientä poikaansa”. Ja nukutaan nyt hyvin ja kootaan voimia ja ollaan oikein reipas! Hyvästi! Hyvästi! (Menee etehisen kautta) ''Elise'' ilosta hymyillen saattaa häntä avaten ulko oven. TALONMIES. (tulee ulko-ovesta, heti lääkärin mentyä). Portaita laastessani tapasin tämän kirjeen lumisohjussa. Se on varmaankin herrasväelle, koska se oli juuri kirjelaatikon kohdalla. Postimies on kai hätiköinyt ja pimeän päässä ja huonossa säässä pudottanut sen maahan. ELISE (ottaen kirjeen.) Aivan märkä! Olipa se kiusallista. Kirje on todellakin miehelleni. Kiitos vain, hyvä Kalle! TALONMIES. Ei mitään kiittämistä. (Menee.) == 4:jäs kohtaus. == ELISE ja ROUVA EKLÖF. ELISE (katsellen kirjettä.) Ei tämä ole ollut postissa, vaan joku erityinen kuljettaja sen on tuonut. Käsiala on aivan outo. Olipa se harmillista, että sen piti pudota lumeen. Mutta katsokaahan, rouva Eklöf, kuori on aivan avonainen. Suulakka on liuvonnut irti. Kuinka lie sitten varsinaisen kirjeen laita. Saapa nähdä, saako mieheni kirjoituksesta mitään selkoa. ROUVA EKLÖF. Jos kirje jätetään märkään kuoreen, voi se käydä mahdottomaksi lukea. Täytyy kuivata paperi. (Koettaa uunin komeroa.) Tänne, hyvä rouva, uunin lämpimään komeroon, on paperi levitettävä. Kas niin, ottakaa nyt kirje pois kuoresta, (Elise tekee niinkuin käsketään) sillä tavalla, kuoren asetamme syrjälleen toiselle puolelle ja levitämme kirjeen komeron pohjalle, – se ei näytäkään kovin pahasti kastuneen ja kirjoituksen voinee siitä aivan helposti lukea. ''Palvelustyttö'' tulee tuoden apteekista pullon, jonka hän antaa rouva Eklöfille ja menee. ROUVA EKLÖF. Vai niin, kloroformipullo. Kiitos, kiitos! No eipä tämä näytä juuri pieneltä. Sen panemme hyvään säilöön. Vaikkapa tänne kaappiin. Eikö niin? ELISE (puuhatessaan paperi kädessään.) Niin, pannaan sinne. Tässä on kaapin avain, hyvä rouva Eklöf. (Antaa hänelle avaimen.) ROUVA EKLÖF (antaa avaimen takaisin pantuaan pullon kaappiin.) Tässä on avain. Nyt ei kukaan asiaan kuulumaton saa pulloa käsiinsä. ELISE (on levittänyt kirjearkin ja kääntelee sitä hämmästyksissään.) Mitä kummaa! (Lapsellisesti nauraen). Paperi on aivan typösen tyhjä, ei ainoatakaan kirjainta! Onpa se ollut hajamielinen kirjoittaja. ROUVA EKLÖF. Totta tosiaan! Eipä sitten ollutkaan vahinko eikä mikään, jos se kastuikin. ELISE (yhä nauraen, samalla kun hän laskee paperin arvottomana uunin komeroon.) Tämä vasta on hauska juttu miehestäni. Kenties hän päällekirjoituksesta kuitenkin arvaa, keneltä kirje on. ROUVA EKLÖF (nauraen.) Se kai on ollut joku sangen oppinut herra. Nehän ne tavallisesti ovat hajamielisiä. Aisakellon ääni kuuluu pihalta. ELISE. Nyt varmaankin äiti tulee. (Huutaa) Liina! Liina! PALVELUSTYTTÖ (tullen saliin) Kuomireki saapui pihaan. Ehkä apteekkarin rouva tulee. ELISE. Aivan varmaan. Riennä! Auta rouva tavaroineen sisään! ''Palvelustyttö'' menee ulos etehisen ovesta. ROUVA EKLÖF. Minä siirryn kotiini. Hyvää yötä, hyvä rouva, nukkukaa hyvin! (Menee keittiön kautta.) ELISE. Kiitos, kiitos, rakas rouva Eklöf, hyvää yötä, hyvää yötä! == 5:des kohtaus. == ELISE. APTEEKKARIN ROUVA. PALVELUSTYTTÖ, ja eräs KYYTIPOIKA, joka kantaa matkakapineita etehiseen, missä äiti ja tytär ensimäiset tervehdyksensä vaihtavat. ELISE. Sydämellisesti tervetullut, rakas äiti! (Suutelee häntä.) APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, kiitos, rakas Elise. Kuinka jaksat nyt? Näytät sangen terveeltä. ELISE. Ja olenkin niin terve ja reipas, ettei sinun, äiti, tarvitse olla ollenkaan huolissasi minun tähteni. APTEEKKARIN ROUVA. Jumalalle kiitos! ELISE. Saanko auttaa? APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, rakas lapseni. ELISE. Jätä se suuri lipas tänne eteiseen. APTEEKKARIN ROUVA. Ja vie se pieni matkalaukku minun huoneeseeni. Kyyti on edeltäpäin maksettu. ELISE. Jalmari on kaupungilla, mutta tulee kotiin aivan pian. Emme näet täsmälleen tietäneet, milloin äiti ennättää perille. Jalmarilla on eräs kokous valiokunta-asian tähden. APTEEKKARIN ROUVA. Niin, siitä valiokunnasta kuulee puhuttavan menipä minne hyvänsä. Mieliä kuohuttavaa aikaa tämä. ELISE. Ja ajatelkaa äiti, Jalmari elää aivan päivän tapausten pyörteessä. APTEEKKARIN ROUVA. Ymmärtäähän sen. – ELISE. Käy nyt sisään, rakas äiti, ja vielä kerran sydämellisesti tervetullut pieneen, onnelliseen kotiimme! Istuhan, äiti, tähän nojatuoliin, siinä on erittäin mukava istua, minä kohennan vähän pesävalkeaa. Äitillä on ollut ilkeä matkailma. APTEEKKARIN ROUVA. Ja niin huono keli. Vastaantulijoista ajoivat toiset rattailla, toiset reellä. Umpinaisessa kuomireessä ei minulla toki kylmä ollut. ELISE. Haluaisiko äiti aluksi teetä? APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, lapseni, ei näin myöhään. Se veisi minulta unen. Äläkä puuhaa illallistakaan. Pari tuntia sitten olin herkkueväitteni kimpussa, joita sain Tampereelta. Minulla ei ole vähintäkään nälkä. ELISE. Se oli – harmillista! olin vähällä sanoa, mutta saanhan sen sijaan huomenna ensi kerran rakkaalle äitilleni emännöidä. APTEEKKARIN ROUVA. Kiitoksia vain. – Kuten voit arvatakkin, lähetti isä sinulle sydämellisimmät terveisensä ja siunauksensa. Hän lähetti minun mukanani teille kauniin raamatun. ELISE. Rakas isä! APTEEKKARIN ROUVA. Liehän sinulla vielä tallella se raamattu, jonka vanha hoitajasi testamentissaan sinulle määräsi? ELISE. Niin, sen uskollisen, hyväsydämisen Lotan suuri raamattu paksuissa nahkakansissa. Kyllä se on tallella, vaikken tällä kertaa muista, mihin se on pantu. APTEEKKARIN ROUVA. Isä on panettanut uuteen raamattuun kaksi tyhjää lehteä, joihin te kirjoitatte nimenne ja lapsen sekä kummien nimet, niinkuin oli tapana ennenaikaan. On tarkoitus, että siitä tulisi perheraamattu, jota pidetään nuoren kotinne kallisarvoisena ystävänä. Samalla käski isä sanoa, että hänen ensimäinen tehtävänsä iso-isänä on se, että hän tallettaa säästöpankkiin jonku sievän rahasumman teidän lapsellenne. ELISE. Niinkö isä sanoi, että meidän lapsellemme? APTEEKKARIN ROUVA. ”Heidän lapselleen”, niin hän sanoi; hänen vanha sydämensä on kokonaan heltynyt ajatellessaan maailmaan saapuvaa lapsenlasta. ELISE. Minä olen nyt ylenmäärin onnellinen, kun välimme isän kanssa tulee sellaiseksi kuin sen pitää ollakin. – Tiedätkö, äiti, – se oli kyllä aijottu pieneksi hämmästykseksi, mutta en malta olla sitä jo nyt kertomatta, että pikku pojastamme tulee isän ja Jalmarin kaima. APTEEKKARIN ROUVA (kummastellen.) Pikku pojastanne? ELISE. Ai, anteeksi, rakas äiti, se on, kuten Jalmari sanoo, minun omituinen päähän-pistoni, että esikoiseni on poika, mutta minä olen siitä niin varmasti vakuutettu, että täällä kotona erehdyn sanomaan sitä myötään. Sen täytyy olla poika. APTEEKKARIN ROUVA. Niin olet vielä lapsellinen kuin ennenkin, Elise. Poika tai tyttö, meille vanhoille on pienokainen yhtä rakas. ELISE. Niinhän se kyllä on. Mutta näes äiti, minä olisin niin onnellinen, jos meillä olisi poika oppimassa perinpohjin tuntemaan jaloa isäänsä, Jalmarin ollessa vielä voimakas ja nuori, jos näkisin pojan sieluun ensimäisen kipunan syttyvän isänsä sielussa leimuavasta isänmaanrakkauden tulesta, jos huomaisin pienokaisen tiedonjanon ja, kukaties, näkisin kerran vielä runoilijan jalojen tunteiden heräävän hänen nuorekkaassa rinnassaan. APTEEKKARIN ROUVA. No, no, no. Ei nyt tuollaiset mielenliikutukset ole sopivia. Levollisuus ja rattoisa rauha on sinulle tätä nykyä paras. – Vieläkö miehesi kirjoittelee runoja, niin kuin puolikymmentä vuotta sitten? ELISE. No tietysti! – – Niin, minä tarkoitan, että runoileminen on hänelle nyt yhtä helppoa kuin silloinkin, vaikka se, luullakseni, on paljon työn tähden jäänyt häneltä vähän syrjään. Noin vuosi sitten, sen minä tiedän, kirjoitti hän runon esimiehensä hopeahäiksi, ja se oli niin kaunis, että minä melkein luulen, että Jalmari juuri sen runon vuoksi pääsi niin pian vakinaiseksi translaattoriksi. APTEEKKARIN ROUVA. Vai niin, ohoo! ELISE. Siinä uskossa minä ainakin olin ja olin iloinen, kun Jalmari kerrankin sai tunnustusta kaiken ahkeruutensa, harrastuksensa ja taitonsa vuoksi, joista hänen on vaan itseänsä kiittäminen. (Ajatuksissaan.) Mikä ihmeellinen lämpö ja voimakas lento olikaan niissä isänmaallisissa runoissa, joita hän viisi vuotta takaperin kirjoitti, jotka kiertelivät kirjoitettuina jäljennöksinä kädestä käteen, kun olivat niin vapaamielisiä etteivät painettuina päässeet julkisuuteen, tiedättehän, ne, joista lähetin jäljennökset teille, kun isä avioliittoamme vastusti. Muistathan äiti sen ihanan laulun joka loppui näin: : ”Sen tiedät, tunnet, Suomalainen – oi! – : Se on sun sielus syvin kaipaus, : Ihana, pyhä, kallis vapaus.” Juuri se laulu kiinnitti sydämeni nuoreen runoilijaan ja viritti siinä isänmaallisten tunteiden kirkkaan leimun ennenkuin olin edes nähnytkään Jalmaria – ja kuin sitten aivan arvaamatta tulin tutuksi hänen kanssaan ja voitin hänen rakkautensa, niin olin sanomattoman onnellinen vaikka isä näki kaikki synkässä valossa, ja sanoi Jalmarin hehkuvia runoja ”pöyhkeileviksi” ja toi tuhansiakin syitä meidän kihlaustamme vastaan. APTEEKKARIN ROUVA. Niin, niin, isäsi on talonpoikaisesta kodista, koruton, suora ja hurskasmielinen, kenties hiukan epäluuloinenkin. Mutta nyt on hän tyytyväinen, kun tietää, että olette onnellisia, ja että teillä on hyvä toimeentulo. ELISE. Meillä on nyt niin hyvät päivät, äiti. Ajatteleppas, kun ensimäisenä vuonna meillä oli ainoastaan yksi huone ja keittiö ja nyt, ainoastaan kaksi vuotta häittemme jälkeen, neljä huonetta, keittiö ja eteinen. Tarkastahan aluksi tätä salia, jossa oleskelemme enimmän osan päivää. Sitten tuolla vasemmalla on pieni ruokasalimme, jossa Jalmari saa olla tämän aikaa. Täällä oikealla on makuuhuoneemme, joka nyt tulee minun huoneekseni; sen takana on varsinainen Jalmarin työhuone, johon on eteisestä eri käytävä. Se huone tulee nyt äidin huoneeksi. Se on lämmin eikä siinä ole vetoa. APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos hyvä lapsi! ELISE. Tällainen huoneusto maksaa täällä Helsingissä sangen paljon, mutta Jalmarilla on hyvät tulot, ensin vakinainen palkka ja sitten paljon sivutuloja. Hänhän osaa niin paljon kieliä. Ajattelehan: suomea, ruotsia, saksaa, venäjää, ranskaa ja englanninkieltä – kerrassaan kuutta kieltä, senpä vuoksi useat kauppahuoneet käyttävätkin hänen apuaan tärkeimmässä kirjevaihdossaan. Ne maksavat hyvästi, sillä he luottavat Jalmariin, joka on hyvässä maineessa ja osaa säilyttää salaisuudet. – Yksi kauppamies täällä on, jonka kanssa Jalmari ei tahtoisi olla tekemisissä, sillä puhutaan, että hän käyttää kaikellaisia mutkia ja metkuja, mutta kun Jalmarin on vaan käännettävä ja paikkapaikoin selvennettävä hänen kirjeitään, niin suostui hän kuitenkin olemaan. Jalmarin omatunto on näet puhdas, eikähän sitä mielellään luovu parhaasta asiatuttavastaan – joka sitäpaitsi saa aina oikeuden puolelleen. – Onpa se, rakas äiti, hauskaa, kun saa kerrankin näin vapaasti jutella. Ilossani unhotan kokonaan, että sinä tietenkin olet hirveän väsynyt pitkän, vaivaloisen matkasi jälkeen ja varmaankin mieluimmin menisit levolle. APTEEKKARIN ROUVA. Niin, uni taitaisi todellakin maistaa, vaikka kello on vasta puoli yhdeksän. Mutta päivä se on huomennakin, ja silloin saanemme hetkisen Jalmarin kanssa puhella. ELISE. Ikävä, ettei hän vielä ole ehtinyt kotiin. Sinä et voi uskoa, äiti, miten hän on kiintynyt isänmaamme asioihin, ja nyt näinä huolettavina aikoina hän antautuu kokonaan päivän suurelle kysymykselle. Olisi ollut hauska nähdä mitä nyt pidät hänestä, omasta hyvästä Jalmaristani, vakaantuneena aviomiehenä. APTEEKKARIN ROUVA. Jumala antakoon teille molemmille rauhaa ja onnea. Ja nyt hyvää yötä, rakas Eliseni. ELISE. Eikö äiti nyt iltasella tahdo nauttia mitään? Lasin maitoa kenties? APTEEKKARIN ROUVA. No kiitos, se tekee hyvää. ELISE (rientää ruokasalin ovelle.) Ja oikein hyvää maitoa saatkin äiti. (Huutaa.) Lina, ole hyvä tuo tänne rouvalle vähän maitoa. APTEEKKARIN ROUVA (työntää syrjään ikkunaverhot ja katsoo ulos) Ilma on asettunut, siellä on aivan tyyni ja taivas sekeessä. Tähdet kimmeltävät niin kirkkaasti kevätyössä – ne luovat ihanaa valoaan pyhään ja suureen aikaan, joka sinua, rakas tyttäreni lähestyy. ELISE. Rakas, kallis äiti! ''Palvelustyttö'' saapuu maitokannu ja lasi pienellä tarjottimella, jonka hän laskee pöydälle. ELISE (kaataa maitoa lasiin.) Sytytäppäs, hyvä Liina, kynttilät apteekkarin rouvan huoneessa ja makuukammarissa. ''Palvelustyttö'' menee käskyn täyttämään. APTEEKKARIN ROUVA. Kiitos, Elise! (Tarttuu lasiin.) Maito on kylmän puoleista. Minä panen sen lämpiämään tuonne, niin, saamme vielä hetkisen puhella. (Yrittää panna lasin komeroon, mutta huomaa levällään olevan paperin.) Saanenhan tätä paperia liikuttaa. ELISE (nauraen.) Siihen on vaan vähän pesuja levitetty kuivamaan. Ajattele, miten hassua! Talonmies löysi portaalta lumisohjusta likomärän kirjeen Jalmarille, suulakka oli irtiliuonnut, ja kun me otimme kirjeen kuoresta levittääksemme sen kuivamaan lämpimälle arinalle, huomasimme että kuoreen oli erehdyksestä pantu aivan puhdas, tyhjä paperilehti. Sillepä mahtaa Jalmari nauraa. (Tätä puhuessaan on hän vääntänyt lampun Jalmarin kirjoituspöydällä sammuksiin.) APTEEKKARIN ROUVA (otettuaan paperin komerosta ja pantuaan lasin sijaan.) Tyhjä paperilehtikö? Mutta tämähän on täyteen kirjoitettu. ELISE. Äiti kulta, mitä sinä puhut! Täyteen kirjoitettu? Mahdotonta. Näin itse, ettei siinä ollut kirjaintakaan. APTEEKKARIN ROUVA (lukee paperista.) ”Minulla on puheille pääsy tänä iltana kello 9. Niin pian kuin olette saanut merkityksi kokouksen osanottajat, on teidän heti tuotava lista minulle.” – – Katso itse lapseni! (Ojentaa hänelle paperin.) ELISE (katselee sitä koettaen hämmästystään salata.) Ihmeellistä! Paperia ei ole kukaan voinut vaihtaa. Olen ollut täällä koko ajan. En ymmärrä tätä ollenkaan. APTEEKKARIN ROUVA. Se on kirjoitettu sympateetti-musteella – tunnen sen meidän apteekista. Sillä kirjoitettu kirjoitus on näkymätöntä, kunnes siihen lämpö vaikuttaa, ELISE. Mutta minkätähden? – Ihmeellistä! – APTEEKKARIN ROUVA. Siten säilytetään salaisuuksia. (Menee juomaan vähän maitoa.) ELISE (pistää kiireesti kirjeen kuoreen, jota hän koko kohtauksen ajan kädessään pitää.) Mutta minkätähden, äiti? APTEEKKARIN ROUVA. Sen saat Jalmarilta kuulla, lapseni. (Katselee häntä.) Luulen että tuo joutava kirje on saanut sinut levottomaksi. On parasta että menet nukkumaan ja nukut itsesi levolliseksi ja reippaaksi vastaanottaaksesi ”pientä poikaasi.” Hyvää yötä, rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon. ELISE. Hyvää yötä! Nuku nyt äiti hyvin ensimäinen yösi meidän luonamme. Minä saatan sinut huoneeseesi. Minä käyn nukkumaan heti kun Jalmari tulee. Hän ei viivy enää kauan. APTEEKKARIN ROUVA (samalla kun molemmat menevät oikealle.) Niinkuin tahdot, lapseni! Näyttämö on vähänaikaa tyhjänä. == 6:des kohtaus. == ELISE, yksin. Sitten eräs SANANTUOJA. ELISE (saapuu makuuhuoneesta kirje kädessä, kävelee hitaasti yli lattian toistaen muististaan.) ”Niin pian kuin olette saanut merkityksi kokouksen osanottajat, on teidän heti tuotava lista minulle.” – Kokous on varmaan tuo tänä iltana pidettävä valtiollinen kokous. Siihenhän Jalmari ''ei'' aikonut mennä. – Mitä tämä kirje siis tarkoittaa? En ymmärrä mitään ja tuntuu kuitenkin siltä, kuin tämä paperi levittäisi ympärilleen jotakin epäpuhdasta ja hämäryyttä, joka minua kiusaa, melkeinpä kauhistuttaa. Tämä salaperäinen paperi on minusta villikaali, jonka katkera haju ja hallava likainen väri ikäänkuin kehottavat varomaan ruohon myrkyllistä nestettä. Tällä paperilla tarkoitetaan Jalmarille jotakin pahaa. Tahtoisin polttaa sen. Tahtoihan tämä itsekin jäädä rauhallisen kotimme ulkopuolelle, pimeään ulkoilmaan ja lumisohjuun. Ei, minua vaivaavat turhat luulot. Minun pitää tyyntyä lapsen tähden. (Ottaa kirjeen kuoresta.) Jalmari itse käskisi, että rauhaa saadakseni lukisin tämän kirjeen. (Lukee kovasti yhä vieraammalla äänellä) – – – ”heti tuotava lista minulle. Olen saanut käskyn heti maksaa rahasumman, jota hän piti suurena, mutta toivoen lisäpalveluksia, ei tahtonut siitä yhtään tinkiä. Huomenna luultavasti saatte uusia tehtäviä, sillä sanankuljettaja lähetetään. Olkaa levollinen, tulevaisuutenne on taattu, kunhan palvelette meitä uskollisesti. Kukaan ei voi teitä epäillä, ja saatte luottaa minuun”. – – Ei mitään nimeä alla. – Ei pois nämä kolkot ajatukset! Kuinka häpäisevästi kohtelee Jalmaria tuo herjaaja! – Olipa hyvä, että rohkenin lukea, mitä se katala on kirjoittanut. (Etehisen kelloa soitetaan hiljaa.) Jalmari! – Ei, hänellä on oma avaimensa. (Menee avaamaan ovea.) SANANTUOJA (vanhanpuoleinen nöyrä mies, tulee sisään.) Nöyrimmästi pyydän, että saisin tavata herra translaattoria, vaikka onkin jo myöhänpuoleinen. ELISE (tavallisella äänellä.) Translaattori ei ole kotona. SANANTUOJA. Pyydän anteeksi, mutta liekö herra translaattori saanut tänä iltana erään kirjeen? ELISE (katselee tutkien miestä.) Ei! – Ken olette? Kuka lähetti teidät tänne? SANANTUOJA. Suokaa anteeksi, mutta minut on kielletty sanomasta sitä kellekään muulle kuin herra translaattorille itselleen. ELISE (arvokkaasti.) Minä olen hänen vaimonsa. Minulle voitte sen sanoa, minä tahdon sen tietää. SANANTUOJA. Minä en uskalla – se on tärkeätä, ja pidettävä salassa. ELISE (ankarasti). Ettekö kuule! Ken lähetti teidät? SANANTUOJA. Pyydän nöyrimmästi anteeksi – sama joka kirjoitti kirjeen. (Astuu hiljaa askeleen lähemmäksi ja suun eteen nostaen kätensä kuiskaa erään nimen.) ELISE. (näyttää käskevästi ovea.) Ulos! ''Sanantuoja'' menee äänetönnä ulos. ELISE (yksin. Kauhistuneena katselee sivulleen aivan kuin näkisi näyn.) Huu! – – – – On kuin kokonaan luhistuisin. (Levottomana kävelee edestakaisin kädet suonenvedon tapaisessa puristuksessa.) Totta kuitenkin! Jalmari urkkija! Hourin kenties. Mutta kirje on kädessäni! Ah, se on kauheaa! Se on hirmuista! (Katselee hämmästyneenä ympäri huonetta.) Onko tämä meidän kotimme? – – En tunne sitä enää. – – Täällä on ollut niin rauhallista, suloista ja turvallista, enkä ole huomannut ympärilläni matelevaa syöpäläistä, en akkunoista väijyvää ylenkatsetta ja häväistystä, en ole tuntenut ruttoa, joka on saastuttanut ilman minulta ja – lapseltani. Jumala, Jumala, nyt tuskassani tarvitsisin sinua, mutta en tiedä missä sinä olet – – – en ole niin pitkiin aikoihin sinua tarvinnut. == 7:s kohtaus. == JALMARI. ELISE. JALMARI saapuu etehiseen. ELISE pysähtyy ja katsoo toivotonna häneen. JALMARI (iloisesti, matkalippaan huomattuaan.) Vai jo anoppi on tullut; siis ei ole tarvinnut sinun olla yksin. Suo anteeksi, Elise kulta, en ole voinut aikaisemmin tulla. – Mutta mikä sinulla on? Miten on sinun laitasi? ELISE. Ei mitenkään. JALMARI. Minä autan sinut huoneeseesi. ELISE. Älä koske minuun. JALMARI. Pitää lähettää noutamaan lääkäri. ELISE. Minua ei paranna mikään lääkäri. JALMARI. Sinun on nyt toteltava. Huomaathan, että hetki on tullut. ELISE. Kamala, julma hetki! (Jalmari yrittää kiiruhtaa keittiöön.) Elä mene! Lääkäristä ei ole apua. (Katsoo rukoilevasti mieheensä.) Sinä yksin voisit, kenties saattaa minut jälleen hengittämään. JALMARI. Taivaan Jumala, Elise? ELISE. Ei, älä koske minuun. (Kyynärpäällä tukien hylly-pöytään, pää käteen nojaten hiljaa ruumistaan huojuttaen puhuu vaivaloisesti, pitäen edelleen kirjettä kädessään.) Tässä on eräs kirje sinulle. Se tavattiin lumesta portailta. – Se oli auennut lumessa. – Kirje oli kirjoitettu sympateetti-musteella. – Lämpimässä tulivat kirjaimet näkyviin. – Luin sen. – Sitten tuli eräs vahtimestari, joka tiedusti sinua ja – – kirjettä. Hän ei tahtonut sanoa, kenen asialla oli mutta kuitenkin lopulta kuiskasi nimen. Se oli tämän kirjeen kirjoittaja. – Tässä On kirje. (Ojentaa kirjeen Jalmarille, joka on ehdottomasti kääntynyt pois hänestä. Elise on astunut askeleen eteenpäin, edelleen huojuen hiljaa, kädet suorina sivuilla ja yhteenpuristettuna.) ''Jalmari'' luo häneen aran silmäyksen ja istuutuu sitten pöytänsä ääreen kirjettä lukemaan. Sitten nojaa hän voipuneena otsansa oikeaan käteensä. – Hiljaisuus. ELISE (menee Jalmarin luokse, seisahtuu hänen tuolinsa taakse pyyhkien kerran käsillään hänen hivuksiaan). Jalmari raukka! (Vetäytyy pois.) Me olemme nyt autiossa erämaassa, karkoitettuna paratiisista. JALMARI (nousee ja nojautuu kirje kädessä tuolin selkänojaa vasten.) Elise, Elise! Eikö pitkällinen katumus ja uusi elämä voisi sitä jälleen meille avata? ELISE (jäykästi.) Se on siis totta? JALMARI. On. ELISE. Milloin se on alkanut? JALMARI. Milloin? – Heti esimiehen hopeahäiden jälkeen – – silloin kiintyi eräällä taholla huomio minuun – mieheen, jolla ei ollut perittyä nimeä ja jolla näytti olevan halu luoda tulevaisuutta itselleen ja – – No niin, minä sain tehtäviä, jota paitsi vielä köyhyys ahdistaisi – ELISE (katsoo häneen tuskallisesti, nielee itkunsa ja ikäänkuin täyttäen Jalmarin lausetta pääsevät häneltä hiljaa sanat.) Sinua ja minua! – (Vie kätensä hitaasti otsalleen.) Entäs esimiehesi? JALMARI. Hän ei tiedä mitään – muut ovat vaiti. ELISE. Ja – – tänä iltana? JALMARI. Oi, Elise! Mieltäni polttaa suurempi tuska kuin uskotkaan. Armahda heikkoa kurjaa! ELISE (tuskallisella ponnistuksella). Ja tämän iltainen kokous? JALMARI. Elkäämme puhuko siitä – – sitten toisella kertaa. Se saa sinut levottomaksi. Sinun täytyy rauhoittua mihin hintaan hyvänsä. Muista lasta. ELISE. Mitä lasta? Niin, niin, niin! – Rauhani on mennyttä! Mutta minä olen lujempi kuin voisi luullakaan. On parempi kuin saan katsoa häpeätämme vasten silmiä. Todellisuus ei voi olla tuskallisempi kuin pelottavat kuvittelut. Sano siis kaikki tyyni. JALMARI (puolittain käsillään peittäen kasvonsa). Kokoushuoneen portaitten vieressä on eräs yksityinen huoneusto, jonka eteisen ovessa on pieni akkuna. Asukkaat houkuteltiin pois kotoaan. Minulle valmistettiin pääsy pimeään eteiseen. Porraskäytävä oli valaistu. Minä näin ja tunsin kaikki, jotka siitä kulkivat ja merkitsin heidän nimensä listaan. Muu selviää tästä kirjeestä. ELISE (hysteerisesti.) Ah! JALMARI. Kukaan ei tule tämän vuoksi kärsimään. Tiedettiin jo yleensä, ketä kaupunkiin odotettiin. ELISE (ottaa häntä kuulematta taskustaan ne setelirahat, jotka aikaisemmin oli Jalmarilta saanut.) Nämätkin rahat ovat siis häpeällä saatuja? ''Jalmari'' nyökäyttää päätään myöntävästi. ''Elise'' sytyttää setelit kynttilässä ja panee ne sitten pöydällä olevaan marmoriastiaan palamaan. JALMARI (menee kiiruusti uunin luo ja heittää tulisille hiilille kirjeen, jota hän edelleen on pitänyt kädessään ja joka palaa kirkkaalla liekillä.) Viimeinen. – Ei koskaan enää. ELISE (katsellen liekkejä.) Nyt ne palavat, nuo kauheat sanat! Jos voisin polttaa ne sanat sydämestänikin, niin mielelläni menisin niiden kera tuleen. JALMARI. Minä rukoilen sinua, koeta rauhoittua. Ehkempä aika huojentaa minun sieluni kuorman ja sinun tuskasi. ELISE (katselee jäykästi ja oudosti eteensä alasvaipunein katsein.) Kun se mies joka kirjeen saapumista tiedusti, kuiskasi häveten minulle vakoilijan nimen, karkasi minulta sieluni pois. Näin sen siveettömänä ja väsyneenä, matalalla hitaasti pyrkivän yli vesien, vaipuvan vihdoin äänetönnä aaltojen alle. Näin paikan virran pohjassa, johon se kuplana painui soran ja kivien sekaan. Siellä vesi tuudittaa poloista, jolla ei ole henkeä eikä ole kuollut. JALMARI. Sinähän hourit, Elise raukka. ELISE. En. Minä näin kaikki niin selvästi, kuin silmilläni ainakin. JALMARI. Kurjuuteen olemme uponneet, ja voimme odottaa apua ja armoa ainoastaan Jumalan kädestä. ELISE. Sen Jumalan, jota onnemme päivinä emme muistaneet. JALMARI. Sinä et ole tähän syypää, eikä lapsi, jolle elämän annat. Tyynny lapsen tähden. ELISE. Niin lapsi – se on kauheaa! Oi Jumala, isä taivaassa. JALMARI. Sinun täytyy levätä, sinun täytyy saada unta ja unhottaa. ELISE. Niin unta ja unhottaa. – Voitpa olla oikeassa. Tiedäthän että sinulle on vuode ruokasalissa. (Ojentaa hänelle kynttilän.) JALMARI. Elise, rakkaani, uskotko, ettet voi koskaan anteeksi antaa? Heikkoudessani oli paljon rakkautta. ELISE. Jumala ja kansamme antakoon anteeksi meille, sillä olemmehan yksi. Hyvää yötä! (On sammuttanut pöytälampun ja ottaa toisen kynttilän.) ''Jalmari'' menee huoneeseen, ''Elise'' pysähtyy oman huoneensa ovelle. Hiljaisuus. == 8:s kohtaus. == ELISE (yksin.) Jalmari! – – Miten hennoitkin! – – Nukkua en voi. Sieluni on horroksissa kaukana virran pohjassa, mutta ruumiini ei saa rauhaa. – Ja minä en voi vapautua tästä taakasta. Minunhan tähteni hän vahingoitti sielunsa. – – Mutta kuinka hän saattoi tehdä lapsen tähden, minun rakkaan lapseni, viattoman pikku poikani tähden! Sinun pienellä otsallasi on jo se häpeä, joka on seuraava sinua kautta koko elämäsi. (Vavahtaa ruumiillisesta tuskasta.) – Oi, jospa saisin nähdä sinut, silmänräpäykseltäkään, mutta voimani ovat loppuneet. – Sillä hetkellä kun synnyt täytyy minun jättää sinut pahan maailman jalkoihin, rakas pikku poikani. – Ei, ei! – – Jos me molemmat olisimme poissa, niin ei kukaan tietäisi tästä mustasta häpeästä ja katkerasta tuskasta, silloin ei kukaan, ei kukaan muu kuin äitisi saisi tuntea sinua, pikku lemmittyni. Silloin ei sinun tarvitsisi punastua kenenkään edessä ja meidän molempain muisto ehkä suojelisi häntä, jota me rakastamme. Sano, lapseni, oma kulta poikani: ethän tahdo tulla tähän viheliäiseen maailmaan? Menemme yhdessä toiseen maailmaan, hiljaa, niin hiljaa, ettet herää, ennenkun ijäisyyden kirkkaus ympäröipi sinut. Olethan väsynyt ja tahdot nukkua. (Menee kaapin luo ja ottaa kloroformipullon.) Tässä on unen ja elämän neste meille molemmille. Elä pelkää, minä seuraan sinua – me rukoilemme iltarukouksen isäsi edestä ja sitten nukumme niin rauhallisesti, sinä ja minä, poikaseni, ja sinä heräät äitisi sylissä, ja hän rakastaa sinua, rakastaa niin sydämmellisesti, poikani. (Menee huoneeseensa.) Näyttämö on kotvan aikaa pimeä. == 9:s kohtaus. == JALMARI (tulee ruokasalista kynttilä kädessä.) Tuo huone on minusta niin outo. En saa siellä unta. Ja täällä varjot ovat kuin jättiläishaamuja. Minä en nähnyt niitä silloin, kun omatuntoni oli horroksissa. Iloitse nyt sinä, joka minulle elämän annoit, iloitse siitä, mitä verestäsi on tullut. – Elise parka! Kuinka lämpimästi hän minua rakasti, kuinka hän minuun luotti, kuinka onnellisia olisimme voineet olla. Hänen luottamuksensa olen ruhjonut, hänen sielunsa hukuttanut. – Ja minkätähden, hyvä Jumala, minkätähden? Viheliäisyyden, kevytmielisyyden, heikkouden tähden. Ah, jo maan päällä on helvetti – toista ei enään tarvita. – Jos voisin Eliseä tyynnyttää, vähänkään tyynnyttää näinä raskaina päivinä, niin voisi ehkä aika ja lapsi tuottaa unhotuksen, mutta en voi, hän ei tahdo nähdä minua Kainin merkki otsallani. – Hän valvoo nyt ja kärsii naissydämen julmimpia tuskia. (Lähestyy hiljaa Elisen huoneen ovea.) Siellä on niin hiljaista. Jumalan kiitos! Hän on varmaankin päässyt uneen. (Menee lähemmäksi ovea.) Mikä tukehduttava haju! Mitä se on? Se on kloroformia. Hän on sitä käyttänyt saadakseen lepoa. Elise parka! – – Siellä on niin kummastuttavan hiljaista. Tuli palaa vielä. Minun täytyy katsoa, nukkuuko hän. (Avaa oven hiljaa, pysähtyy hetkiseksi tukahduttavan hajun vuoksi; sitten kiiruhtaa hän huoneeseen.) Näyttämö jää tyhjäksi. == 10:s kohtaus. == JALMARI ja APTEEKKARIN ROUVA, aluksi haastaen makuuhuoneessa. Sitten LÄÄKÄRI. JALMARI (puhuu Elisen huoneessa hiljaisella äänellä.) Elise! Valvotko? (Kovemmin.) Elise! (Huutaa.) Suuri Jumala, hän on tainnuksissa. Herää Elise! Elise! Olet myrkytetty. Tukehdut! (Pari ikkunaruutua kuullaan rikkilyötävän.) APTEEKKARIN ROUVA (puhuu niinikään makuuhuoneessa.) Taivaan Jumala! Mitä on tapahtunut? Elise! Hän kuolee! Joutuin lääkäriä hakemaan. JALMARI. (juoksee salin läpi keittiöön huutaen palvelustyttöä.) Joutuin, joutuin lääkäriä noutamaan. Sinä tiedät, muutamia askeleita täältä. Sano että rouva on hyvin sairas. Joudu, joudu! APTEEKKARIN ROUVA (saapuu horjuen harmaassa aamutakissa, ja vaipuu nojatuoliin.) Kuollut! Ei epäilemistäkään. Elise, Elise raukkani! Valtimo ja sydän ovat pysähtyneet kokonaan. JALMARI. Kauheaa! APTEEKKARIN ROUVA. Miten tämä kaikki on tapahtunut? Oliko hän valveilla vielä, kun sinä kotiin tulit? JALMARI. Kyllä, hän oli odottanut minua. Hän näytti hermostuneelta – ja hyvin kiihtyneeltä, mutta ei antanut noutaa lääkäriä. Siitä on tuskin tunti kun erosimme nukkumaan. APTEEKKARIN ROUVA. Ja sitten? Kloroformin haju? Ah, pelkään että täällä on tapahtunut jotain hirveää. JALMARI. Minulla oli vielä vähän työtä ja palasin huoneestani – – noutamaan salkkua. Näin silloin valon hänen huoneestaan ja hiivin sinne nähdäkseni kuinka hän voi, mutta olin vähällä tukehtua kloroformin hajuun. Saadakseni ilmaa huoneeseen, löin rikki pari akkunaruutua tempastuani ensin pois kloroformissa likomäräks kastellun pyyheliinan, jonka hän oli käärinyt kasvoilleen. Sen enempää en tiedä. APTEEKKARIN ROUVA. Jalmari parka! On kauheaa, mutta tuo terve, tyyni ja onnellinen nainen on itse päättänyt päivänsä. Ah, minä en käsitä ollenkaan mitä tämä on. Jonkun verran levottomaksi näytti hän tulevan siitä salaperäisestä kirjeestä – – – JALMARI (keskeyttäen). – salainen kirje kauppa-asioista, jolla ei ole mitään merkitystä. APTEEKKARIN ROUVA. Niin minäkin ajattelin. (Rientää lääkäriä vastaan, joka saapuu keittiön kautta.) Ah, tohtori tulee! Mikä yö, mikä hirvittävä yö, rakas tohtori. Kenties lapsi voidaan vielä pelastaa, äiti on mennyttä. ''Lääkäri'' ja ''apteekkarin rouva'' ovat samalla kiiruhtaneet makuuhuoneeseen. JALMARI (kävelee tuskissaan mutta hitaasti edestakaisin salissa.) Elämä ilman häntä! – Sinä taivaassa tuomitset kuitenkin oikein! Kaksoismurha – – vaimo ja lapsi murhattu. – – Eikä ainoatakaan todistajaa – – ei vähintäkään epäluuloa – – ei salaurkkijaa! – Jos helvetti on, niin siellä tänä yönä riemuitaan. LÄÄKÄRI (tulee yksin tyhjä kloroformipullo kädessä.) Ystävä raukka, ei pienintäkään elonmerkkiä. Tämä on kummallista. Niin reipas ja nuori, kaikki osotti säännöllistä päättymistä. En voi muuten todistaa, kuin että on syntynyt äkillinen mielenhäiriö, kun tuskat tulivat ennen kuin oli voitu odottaa. Ne näyttävät raukalla olleen hyvin kovat. Näkee että hän on itkenyt rajusti ennen kuin ryhtyi epätoivon keinoon. Kuolema on tullut pian ja tietämättään. Nyt kuoleman syvä rauha lepää nuoren vaimon kasvoilla. Niin äkillistä. Minusta tuntuu käsittämättömältä. On täytynyt olla joku valtava mielenliikutus. Siitä ei kuitenkaan tiedä kukaan. JALMARI (pudistaa jäähyväisiksi poislähtevän lääkärin kättä, sanoen.) Jumala yksin. (Esirippu laskeutuu.) '''Lähde:''' Nervander, Emil 1899: ''[http://www.gutenberg.org/etext/19670 ”Pikku poikani”: yksinäytöksinen näytelmä]''. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. [[Luokka:Emil Nervander]] [[Luokka:Näytelmät|Pikku]] [[Luokka:1899]] ml5spz7a08tgpowmlot2hrwpc4e104u 0 11926 131318 105687 2026-11-08T20:16:35Z Pxos 1517 uusi avain luokalle [[:Luokka:Näytelmät]]: "Kometiia" [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131318 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=”Kometiia”. |alaotsikko= |tekijä=anonyymi |huomiot= }} ('''Näyttämö:''' Ruotsalaisen puolueen valtuuskunnan istuntohuone. – '''Henkilöt:''' samantekevä, ketä). – Se äänioikeuskysymys... – Niin, se pahajuoninen kisankappale... – St... vaiti siitä! – Hiljaa! – Siihen ei rahvas tyydy... – Tehdään kuten ennenkin... odotetaan laillisia edellytyksiä, ennenkuin siihen puututaan... jos vähän, sorisevat, uhmailevat ja pullikoivat, niin mitä vallattomain vihoista, mitä lampaattomien lihoista... – Se ei enää vetele... on jo niin paljo järkeviäkin, oikeita vakavaraisia ihmisiä sen verukkeen vastassa... – No, sitte ei muuta kuin päätetään portit avata – – – Niin, portit avata joukkojen – – Roskajoukkojen – – Tyhjätaskujen roskajoukkojen syöstä sisälle lainsäätäjäkuntaan! – Niin, sillähän päästään kiristyksestä, raakalaislaumojen porinasta! – Mutta... – Niin, mutta, mutta... – Ajatelkaas mihin se veisi! – Kulttuurin perikatoon! – ”Kulttuurista” viisi... – Mutta '''ruotsalainen''' kulttuuri, koko vanha viikinkiläinen urhonhenki, germaanilainen (kermakerrokselainen) sukulanta, rakas isiltä peritty ruotsinkielemme – – – – Ei kieliriitaa! – Ei sitä! Pois kaikki vanhettunut kielipolitiikka! – Minähän vaan konstateeraan! Oletetaan nyt sitten, ettemme kielestä välitä. Mutta mihin joutuisi kaikki taloudellinen varmuus, vakavaraisuus? Te tiedätte minkäkielisillä tässä maassa ovat vielä enimmät rikkaudet – suomettarelaisten pankkiherrain kiusallakin – – – Ei kielipuolueihin saa... – No, niin! Ei siitä sen enempää. Mutta mikä turvaisi maan varallisuuden, jos porvaris- ja talonpoikaissäädyt jätettäisiin proletariaattilaumojen käsiin? – Niin, missä tulisivat maan varallisuuden vartijat edustetuiksi, missä he saisivat äänensä kuuluville? – Oi, missä...? – Olisihan vielä aatelis- ja pappissääty jälellä, jos saan luvan huomauttaa... – Aatelisto kyllä – toistaiseksi. Ei tosin sekään ole etuihinsa nähden sama kuin nykyaikainen porvaristo, tehtailijat ja kauppiaat. Mutta sen verran se on sama, on se siksi solidaarinen, että siihen toistaiseksi voidaan luottaa. Mutta papit. Ne ovat fennoja kaikki, vieläpä – hyi, prr... rienaaja – niitä ehta suomettariaaneja enimmäkseen. Ne, jesuiitat, tarvitsevat roskajoukkojen mielisuosiota menestyäkseen. Niillä ei läheskään kaikilla olle suuria kassakaapissa. Ne luikertelevat – niihin ei ole täysin luottamista, joskin ovat tarpeelliset rahvaan kesyttämiseksi. Siis.... – Siis teollisuus ja liike-elämä, pääomat, koko isänmaan pohja ja perustus, jäisivät kuin jäisivätkin vaikutusvaltaista edustusta vaille, kaikki omistusoikeus joutuisi epävarmuuteen, jos porvaris- ja talonpoikaissääty jätettäisiin joukoille... – Roskajoukoille! – Sitä ei jätetä! – Ei jätetä! Ei, ei, ei... – Mutta mitä tehdään? – Ollaan ennallaan! – Ennallaan! Ennallaan! – Ei sekään käy. Tiedättehän, miten rahvas on yllytetty, miten se tuhatpäisenä käy säätytalon ympäri kuin kiljuva jalopeura. Sitä ei saa millään järkituumilla tyytymään. – Hohoi, sentään... – Mitä sitten tehdään..? – Niin, mitä..! – Minä en tiedä mitään keinoa... – Enkä minä... – En minäkään . . . – Jos sentään vielä saataisiin koko kysymys lykätyksi toistaiseksi... – Niin, toistaiseksi! Hyvä!! – Mutta tiedättehän, miten... ettei... Se voisi olla vaarallista, viedä katastroofiin, äkilliseen... – Mitäs, rienaajan nimessä, sitte keksitään? – Asema on pirun kiristävä! – Pistäisi keksiä jotakin rauhottavaa... – Niin, rauhottavaa... – Mutta mitä...? – Mitä...? – Yllyttäjät linnaan! – Se vaan kiihottaisi... – Sotajoukot – – – Niitä ei meillä ole... – Pyydetään apua... – Sekään ei auttaisi – jos siltä taholta... saisimme vaan koko kansan vastaamme, vihollisiksemme. Olemme puhuneet liian paljo isänmaallisuudesta... – Ei, epäisänmaallisilta emme saa näyttää. Kaikessa tapauksessa täytyy rahvaan uskoa meitä ja ainoastaan meitä isänmaallisuuden lipunkantajiksi – – Ja perustuslaillisiksi! – Niiksi myös. Eiköhän sittekin laillisten edellytysten nimessä voitaisi asia vielä kerran lykätä? – Kunpa uskaltaisi. (Pitkä äänettömyys). – Minä keksin jotakin... jotakin tenhoavaa... huimaavaa... rohkeaa ja loisteliasta... – No, mitä? – Mainiota kerrassaan, itse rienaajakin kekseliäisyyttämme kadehtisi, jos ideani toteutetaan... – Sano, herrojen nimessä! – Näettekös, meidän jotka tahdomme säilyttää vanhan germaanilaisen kulttuurimme juuria, meidän ainoain puhtaasti konservatiivisten ainesten tässä maassa, meidän on ruvettava kaikkein hurjimmiksi eteenpäin ryntääjiksi. Meidän on käytettävä menettelyä, jota japanilaiset ovat menestyksellä käyttäneet sankarisodassaan: on tuhottava vastustajamme sotkemalla heidät omaan suunnitelmaansa. – Miten ihmeellä? – No, me otamme radikaalisemman uudistusohjelman kuin ketkään muut ovat uskaltaneet. Emme tyydy eduskunnan parsimiseen, vaan vaadimme kokonaan uutta, ajanmukaista! – Hulluutta! – Löylynlyömää! – Ulos hassuttelija! – Mutta ymmärrättehän, että ainoastaan sanoissa, ei teossa... – Mitä se hyödyttäisi? – Saataisiin aikaa, valmistusaikaa näettekös. Eihän niin suurta, valmistamatonta muutosta noin vaan yks kaks... Se vaatisi vuosia, vuosikymmeniä... – Sietää harkitsemista! – Ei olisikaan hulluutta! – Saisimme, samalla kuin olot pidättäisimme toistaiseksi ennallaan, radikaalisen, vapaamielisen reformiystävyyden sädekehän päähämme... – Niin ja sillä häikäisisimme kaikkein jyrkimpäinkin ainesten silmät. Saisimme kentiesi heidät puolellemme, ja ”kansavaltaisten” hommat hajalle... – Entä jos eivät usko? – Kyllä uskovat! – Ja voimmehan ruveta agiteeraamaan eduskunnan muutoksen puolesta... – Sitte valtiopäivillä ei meidän enää tarvitse pelätä äänioikeuskysymystä. Voimme hyvin ottaa sen ”käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi heti kun yleensä on edellytyksiä säännölliseen valtiopäivätyöhön.” Voimme sen päättää panna myttyyn ja mytyn pyttyyn – odottamaan. – Entä rahvas yltyy sitä sitten tositeossa vaatimaan? – No, viisi siitä, kunhan asia saadaan lykätyksi. Kunhan me vaan saamme aikanamme etumme säilytetyksi, niin meidän jälkeemme tulkoon vaikka vedenpaisumus! – Mutta entä jos meidän aikanamme... . – No sillä varalta suunnittelemme kaksikamarista eduskuntaa. Yläkamarissa voimme varata paikat pääomillekin, se on parempi kuin jättää nykyinen laitos vaan aatelille, papeille ja – roskajoukolle... – Mutta suomettarelaiset ovat hallituksessa... he voivat pitää varansa ja vallottaa yläkamarin... – Tämä kaikkihan on tarkotettu tulevaisuuteen. Ja hallituksen – sen käsiimme saaminen on oleva yksi tärkeimmistä päämääristämme. Suomettarelaiset – pthyi! – ovat sieltä saatavat syrjäytetyiksi millä hinnalla tahansa... – Mutta jos olisi pakko taipua – – Niin taivutaan! Ennen taipuakin ylemmän edessä kuin jättää ohjakset roskajoukolle... – Siis hallitukseen! – Hallituspuolueeksi! – Ja kometiia (komitea) eduskunnan muutosta suunnittelemaan... – Kometiia! – Kometiia! – Me tahdomme häikäistä työväenpuolueen silmät, me tahdomme työntää varjoon n. k. vapaamieliset, ”nuoret”! Ja suomettarelaiset, jotka tässä maassa ovat ainoat vertaisemme vanhoillisuudessa, katalat kilpailijat, ne me tahdomme kukistaa! Edistysystäväin parhaita tarkotuksia me käytämme keinoina ja näillä '''keinoilla me pyhitämme tarkotuksemme'''. – Omat tarkotuksemme... – Päinvastoin kuin jesuiitat... – Mutta samoin kuin suomettarelaiset... – Pthyi! Heidät pois tieltä! Meidän tulee päästä yksiksemme tämän maan tosivanhoillisuuden ja pimeän luokkaitsevallan edustajiksi! – Niin! Tulevaisuus on oleva meidän, urhoollisten viikinkien jälkeläisten! Ismo. '''Lähde:''' [http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/showPage.html?conversationId=23&action=entryPage&id=729469 ''Työmies'' 31.8.1905]. [[Luokka:Anonyymi]] [[Luokka:Näytelmät|Kometiia]] [[Luokka:Työmies]] [[Luokka:1905]] 90u3q07kk46p2qpvy5jm1f4mwhk29jc 10 16640 131341 130258 2026-11-08T21:52:32Z Pxos 1517 Lint-virhe: Stripped tags (<span .... ifeq .... >). Yritetään korjata se. 131341 wikitext text/x-wiki {{#ifeq:{{{namespace|{{NAMESPACE}}}}}|Sivu|<span style="background-color: #CCCCFF;" title="{{{1|}}}">[...]</span>|<span style="background-color: #CCCCFF;">[{{{1|}}}]</span>}}<noinclude> {{mallineohje}} [[Luokka:Oikolukumallineet]] </noinclude> l046j7k7twtx9k9uolxulb6kompnftj 0 19083 131278 109413 2026-11-08T19:43:46Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Pietari Hannikainen]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131278 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava=[[../2 Näytelmä/1. Kohtaus]] |otsikko=Silmänkääntäjä |alaotsikko=1:n näytelmä |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/1}} {{#lst:Silmänkääntäjä/1|teksti}} {{Alaboksi |edellinen= |seuraava=[[../2 Näytelmä/1. Kohtaus]] }} [[Luokka:Pietari Hannikainen|Silnä 1-1]] kvo5bx9th07r8qbr9wc940kk6s1k2xl 0 19084 131279 109431 2026-11-08T19:44:06Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Pietari Hannikainen]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131279 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../../1:n näytelmä]] |seuraava=[[../2:nen Kohtaus]] |otsikko=Silmänkääntäjä |alaotsikko=2 Näytelmä, 1. Kohtaus |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/2}} {{#lst:Silmänkääntäjä/2|1. kohtaus}} {{Alaboksi |edellinen=[[../../1:n näytelmä]] |seuraava=[[../2:nen Kohtaus]] }} [[Luokka:Pietari Hannikainen|Silnä 2-1]] 4m6tfkwy9rgxlamo3oftutnve87y6xb 0 19085 131280 109419 2026-11-08T19:44:24Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Pietari Hannikainen]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131280 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../1. Kohtaus]] |seuraava=[[../3:s Kohtaus]] |otsikko=Silmänkääntäjä |alaotsikko=2 Näytelmä, 2:nen Kohtaus |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/2}} {{#lst:Silmänkääntäjä/2|2. kohtaus}} {{Alaboksi |edellinen=[[../1. Kohtaus]] |seuraava=[[../3:s Kohtaus]] }} [[Luokka:Pietari Hannikainen|Silnä 2-2]] s5mcpwd1f3gan9gowm4islmb05jkkfj 0 19086 131281 109420 2026-11-08T19:44:42Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Pietari Hannikainen]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131281 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../2:nen Kohtaus]] |seuraava=[[../Neljäs kohtaus]] |otsikko=Silmänkääntäjä |alaotsikko=2 Näytelmä, 3:s Kohtaus |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/3}} {{#lst:Silmänkääntäjä/3|3. kohtaus}} {{Alaboksi |edellinen=[[../2:nen Kohtaus]] |seuraava=[[../Neljäs kohtaus]] }} [[Luokka:Pietari Hannikainen|Silnä 2-3]] 97iyd1zaidl57cwyejozejg7dovhw6z 0 19087 131282 109421 2026-11-08T19:44:57Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Pietari Hannikainen]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131282 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../3:s Kohtaus]] |seuraava= |otsikko=Silmänkääntäjä |alaotsikko=2 Näytelmä, Neljäs kohtaus |tekijä=Pietari Hannikainen |huomiot= }} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/3}} {{#lst:Silmänkääntäjä/3|4. kohtaus}} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/4}} {{#lst:Silmänkääntäjä/4|4. kohtaus}} {{Osaotsikko|sivu=Silmänkääntäjä/5}} {{#lst:Silmänkääntäjä/5|4. kohtaus}} {{Alaboksi |edellinen=[[../3:s Kohtaus]] |seuraava= }} [[Luokka:Pietari Hannikainen|Silnä 2-4]] 6hxtu7roxfdqwzspreb0hijgj6apaxh 0 19144 131294 111876 2026-11-08T20:08:55Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131294 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava=[[../Toinen Kohtaus|Toinen Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Ensimmäinen Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_31_28_08_1847.pdf/1|Sisaren sukkelus: 1. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_31_28_08_1847.pdf/2|Sisaren sukkelus: 1. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_31_28_08_1847.pdf/3|Sisaren sukkelus: 1. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |viitteet |edellinen= |seuraava=[[../Toinen Kohtaus|Toinen Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K01]] i80ktbkkw0z1rt2hqa8w7hw0j0lm9xc 0 19145 131295 111850 2026-11-08T20:09:06Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131295 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Ensimmäinen Kohtaus|Ensimmäinen Kohtaus]] |seuraava=[[../Kolmas Kohtaus|Kolmas Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Toinen Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_31_28_08_1847.pdf/3|Sisaren sukkelus: 2. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_31_28_08_1847.pdf/4|Sisaren sukkelus: 2. kohtaus}} {{Viiva|2=left}} <references/> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Ensimmäinen Kohtaus|Ensimmäinen Kohtaus]] |seuraava=[[../Kolmas Kohtaus|Kolmas Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K02]] qjj0dbuaze2dbui6is6bp2h019eftej 0 19146 131296 111877 2026-11-08T20:09:15Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131296 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Toinen Kohtaus|Toinen Kohtaus]] |seuraava=[[../Neljäs Kohtaus|Neljäs Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kolmas Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/1|Sisaren sukkelus: 3. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 3. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Toinen Kohtaus|Toinen Kohtaus]] |seuraava=[[../Neljäs Kohtaus|Neljäs Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K03]] 73ay224eth1wj1m1kx52odn33dfbvfk 0 19147 131297 111851 2026-11-08T20:09:25Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131297 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kolmas Kohtaus|Kolmas Kohtaus]] |seuraava=[[../Viides Kohtaus|Viides Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Neljäs Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 4. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/3|Sisaren sukkelus: 4. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kolmas Kohtaus|Kolmas Kohtaus]] |seuraava=[[../Viides Kohtaus|Viides Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K04]] c786nvfpzqmedz57s27hk8wbwv3qosr 0 19148 131298 111852 2026-11-08T20:09:35Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131298 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Neljäs Kohtaus|Neljäs Kohtaus]] |seuraava=[[../Kuudes Kohtaus|Kuudes Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Viides Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/3|Sisaren sukkelus: 5. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Neljäs Kohtaus|Neljäs Kohtaus]] |seuraava=[[../Kuudes Kohtaus|Kuudes Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K05]] kya694we81st2ngz9rjdjzpyle7iu4v 0 19149 131299 111853 2026-11-08T20:09:44Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131299 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Viides Kohtaus|Viides Kohtaus]] |seuraava=[[../Seittemäs Kohtaus|Seittemäs Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kuudes Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/3|Sisaren sukkelus: 6. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_33_11_09_1847/4|Sisaren sukkelus: 6. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Viides Kohtaus|Viides Kohtaus]] |seuraava=[[../Seittemäs Kohtaus|Seittemäs Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K06]] 6158mcv225w7h907zps96iywiba0brw 0 19150 131300 111878 2026-11-08T20:09:53Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131300 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kuudes Kohtaus|Kuudes Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeksas Kohtaus|Kahdeksas Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Seittemäs Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_34_18_09_1847/1|Sisaren sukkelus: 7. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_34_18_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 7. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kuudes Kohtaus|Kuudes Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeksas Kohtaus|Kahdeksas Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K07]] am5nth9mvansbo5qomoyyuhxlztaxyb 0 19152 131301 111854 2026-11-08T20:10:03Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131301 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Seittemäs Kohtaus|Seittemäs Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdeksäs Kohtaus|Yhdeksäs Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kahdeksas Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_34_18_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 8. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Seittemäs Kohtaus|Seittemäs Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdeksäs Kohtaus|Yhdeksäs Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K08]] kbstppowjzot7tbcuqild3y98h4pp9n 0 19153 131302 111855 2026-11-08T20:10:12Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131302 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kahdeksas Kohtaus|Kahdeksas Kohtaus]] |seuraava=[[../Kymmenes Kohtaus|Kymmenes Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Yhdeksäs Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_34_18_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 9. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kahdeksas Kohtaus|Kahdeksas Kohtaus]] |seuraava=[[../Kymmenes Kohtaus|Kymmenes Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K09]] 531wcr2jpehu8xt2u7jy9t2omjuem91 0 19154 131303 111856 2026-11-08T20:10:20Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131303 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Yhdeksäs Kohtaus|Yhdeksäs Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdestoista Kohtaus|Yhdestoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kymmenes Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_34_18_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 10. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Yhdeksäs Kohtaus|Yhdeksäs Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdestoista Kohtaus|Yhdestoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K10]] q7nmk0i0nuekagcrgempuo4yliuctiv 0 19155 131304 111857 2026-11-08T20:10:29Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131304 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kymmenes Kohtaus|Kymmenes Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdestoista Kohtaus|Kahdestoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Yhdestoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_34_18_09_1847/2|Sisaren sukkelus: 11. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kymmenes Kohtaus|Kymmenes Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdestoista Kohtaus|Kahdestoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K11]] ev6pcnu2xlim5lj3a5vwk596t7ebns8 0 19156 131305 111879 2026-11-08T20:10:37Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131305 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Yhdestoista Kohtaus|Yhdestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kolmastoista Kohtaus|Kolmastoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kahdestoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/1|Sisaren sukkelus: 12. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Yhdestoista Kohtaus|Yhdestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kolmastoista Kohtaus|Kolmastoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K12]] 1ihdainybk912ou58tqpgtir85ebq1n 0 19157 131306 111880 2026-11-08T20:10:46Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131306 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kahdestoista Kohtaus|Kahdestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Neljästoista Kohtaus|Neljästoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kolmastoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 13. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kahdestoista Kohtaus|Kahdestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Neljästoista Kohtaus|Neljästoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K13]] 1dxqu5oian89nna2xf91y1q1tpbfjyv 0 19158 131307 111858 2026-11-08T20:10:57Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131307 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kolmastoista Kohtaus|Kolmastoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Viidestoista Kohtaus|Viidestoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Neljästoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 14. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kolmastoista Kohtaus|Kolmastoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Viidestoista Kohtaus|Viidestoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K14]] 3cn106eabv73eo9ac538l03t1hktbri 0 19159 131308 111859 2026-11-08T20:11:06Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131308 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Neljästoista Kohtaus|Neljästoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kuudestoista Kohtaus|Kuudestoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Viidestoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 15. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Neljästoista Kohtaus|Neljästoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kuudestoista Kohtaus|Kuudestoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K15]] 524wjm0sgh67sr55d8ilqzp3u4028zi 0 19160 131309 111860 2026-11-08T20:11:15Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131309 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Viidestoista Kohtaus|Viidestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Seittemästoista Kohtaus|Seittemästoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kuudestoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 16. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Viidestoista Kohtaus|Viidestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Seittemästoista Kohtaus|Seittemästoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K16]] c7gdmb47e44qagf75zf9gwz2qltcvu9 0 19161 131310 111861 2026-11-08T20:11:24Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131310 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kuudestoista Kohtaus|Kuudestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeksastoista Kohtaus|Kahdeksastoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Seittemästoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 17. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kuudestoista Kohtaus|Kuudestoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeksastoista Kohtaus|Kahdeksastoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K17]] 0mvfhlzjp6wsz2fc0oz8urbmeyfebta 0 19162 131311 111862 2026-11-08T20:11:33Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131311 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Seittemästoista Kohtaus|Seittemästoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdeksästoista Kohtaus|Yhdeksästoista Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kahdeksastoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 18. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_36_02_10_1847/3|Sisaren sukkelus: 18. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Seittemästoista Kohtaus|Seittemästoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdeksästoista Kohtaus|Yhdeksästoista Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K18]] 5hsy0tfscala0cajok22fftmgt7e5sm 0 19163 131312 111882 2026-11-08T20:11:43Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131312 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kahdeksastoista Kohtaus|Kahdeksastoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeskymmenes Kohtaus|Kahdeskymmenes Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Yhdeksästoista Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/1|Sisaren sukkelus: 19. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kahdeksastoista Kohtaus|Kahdeksastoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeskymmenes Kohtaus|Kahdeskymmenes Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K19]] 9sgsggnjrzvnz8mhwi99e852oufif93 0 19164 131313 111863 2026-11-08T20:12:03Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131313 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Yhdeksästoista Kohtaus|Yhdeksästoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdeskolmatta Kohtaus|Yhdeskolmatta Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kahdeskymmenes Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/1|Sisaren sukkelus: 20. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Yhdeksästoista Kohtaus|Yhdeksästoista Kohtaus]] |seuraava=[[../Yhdeskolmatta Kohtaus|Yhdeskolmatta Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K20]] rnu8u47ekpnb582vzote12o3busksm8 0 19165 131314 111864 2026-11-08T20:12:13Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131314 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kahdeskymmenes Kohtaus|Kahdeskymmenes Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeskolmatta Kohtaus|Kahdeskolmatta Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Yhdeskolmatta Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/1|Sisaren sukkelus: 21. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kahdeskymmenes Kohtaus|Kahdeskymmenes Kohtaus]] |seuraava=[[../Kahdeskolmatta Kohtaus|Kahdeskolmatta Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K21]] 7psf2ga3f8titbse07yjxky1dey9k7z 0 19166 131315 111865 2026-11-08T20:12:21Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131315 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Yhdeskolmatta Kohtaus|Yhdeskolmatta Kohtaus]] |seuraava=[[../Kolmaskolmatta Kohtaus|Kolmaskolmatta Kohtaus]] |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kahdeskolmatta Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/1|Sisaren sukkelus: 22. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 22. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Yhdeskolmatta Kohtaus|Yhdeskolmatta Kohtaus]] |seuraava=[[../Kolmaskolmatta Kohtaus|Kolmaskolmatta Kohtaus]] }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K22]] bboi91v7g91g8o78b2ba0lmyorgs5h5 0 19167 131316 111866 2026-11-08T20:12:34Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Sisaren sukkelus]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131316 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kahdeskolmatta Kohtaus|Kahdeskolmatta Kohtaus]] |seuraava= |otsikko=Sisaren sukkelus |alaotsikko=Kolmaskolmatta Kohtaus |tekijä=J. F. Granlund |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/2|Sisaren sukkelus: 23. kohtaus}} {{#lst:Sivu:Suomi_38_16_10_1847/3|Sisaren sukkelus: 23. kohtaus}} {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi| |edellinen=[[../Kahdeskolmatta Kohtaus|Kahdeskolmatta Kohtaus]] |seuraava= }} [[Luokka:Sisaren sukkelus|K23]] s2jlmzqv7r1373abews64c63o5vbldf 0 19247 131332 130177 2026-11-08T20:49:43Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131332 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava=[[../Toinen luku|Toinen luku]] |otsikko=Ensimäinen luku |alaotsikko= |tekijä=Jalmari Finne |huomiot= }} <!-- Pääskynen_1_01_01_1915, 11 (17) --><!-- kuva: Hilkka Finne --> <p style="text-align: center; font-size: 2em;"> Ihmeellinen matka historian mailla. </p> <p style="text-align: center;"> Kirj. ''Jalmari Finne.'' </p> <p style="text-align: center;"> ENSIMÄINEN LUKU. </p> <p style="text-align: center;"> Kalle ja Maija tutustuvat kummalliseen mieheen. </p> <!-- 17:1 --> Kalle ja Maija olivat sisaruksia ja kävivät molemmat koulua. Muutamista aineista he kovasti paljon pitivät, varsinkin luonnontieteestä, mutta historia oli heidän mielestään kauhean ikävää. Kun he eräänä iltana istuivat läksyjensä ääressä ja molempien teki kovasti mieli päästä ulos leikkimään, sillä oli kirkas ja kaunis talvipäivä, paiskasi Kalle historian oppikirjan, joka juuri oli hänen edessään, kovalla paukkeella pöytään ja sanoi: <!-- 17:2 --> — Minä annan palttua koko historialle! Eihän siinä ole mitään muuta kuin vuosilukuja ja ihmisten nimiä. Maija aivan säikähtyi tällaista Kallen puhetta istuessaan oman historian oppikirjansa ääressä. Kyllähän hänkin vihasi historiaa, mutta ei hän sentään ollut koskaan aikonut sille antaa palttua, eikä hän ymmärtänyt, miten kirjalle sellaista ruokaa syötetäänkään. — Hyi, Kalle! sanoi hän. Mitähän <!-- 18:1 -->äiti sanoisi, jos kuulisi sinun noin puhuvan? — Jos hän sanoisi jotain, vastasi Kalle, niin kysyisin, muistaako hän mitään historiasta. Ja ellei hän muista, niinkuin varmasti uskon, niin sanoisi hänkin antavansa palttua koko kirjalle. Mennään ulos, se on paljoa viisaampaa! — Mutta kun meidän ensin piti lukea läksymme, lausui Maija. Minä en osaa vielä kaikkia vuosilukuja. — Kyllä sinä osaat kaikki vuosiluvut, niinkuin minäkin, sillä minä luettelen ne milloin tahansa järjestään yhdestä tuhanteen yhdeksäänsataan viiteentoista asti. Eihän siinä ole vaikeaa muuta kuin panna jokainen asia sitten oikealle vuosiluvulle. Ja kun joka vuosiluvussa on ainakin viisi asiaa muistettavana, niin tulee siitä melkein kaksikymmentä tuhatta asiaa. — Eipäs kuin kymmenentuhatta, sanoi Maija. — Niin sinun ja minun erittäin, mutta yhteenlaskettuna on niitä kaksikymmentä tuhatta. Ja se on hirveää! Mennään pois! — Jos äiti näkee meidän menevän, niin hän toruu, sanoi Maija, jonka myöskin teki mieli päästä ulkoilmaan. — Ei hän näe, kun menemme ikkunasta, sanoi Kalle. Samassa hän oli jo ikkunan luona ja avasi sen. Hän ei ennättänyt kiivetä ikkunalaudallekaan, kun vetäytyi huoneeseen takaisin, sillä hän näki jotain merkillistä. Aivan ikkunan kohdalla oli jotain kummallista, joka pyöri ilmassa. Ei se ollut mikään hiekkapyörre, sillä se oli tiuhempi, ei se ollut mikään <!-- 18:2 --> suuri paperin- tai kankaanpalanenkaan, sen he huomasivat. Ikkunan kautta käypä veto toi tuon pyörteen huoneeseen. Molemmat lapset katselivat sitä aivan ihmeissään. — Mikä se on? kysyi Maija. — En minä tiedä, vastasi Kalle. Se on jotain, joka pyörii. He katselivat ja katselivat tätä ymmärtämättä siitä yhtään mitään. Vähitellen alkoi pyörivä esine harventaa vauhtiaan ja silloin he huomasivat, että se ei ollutkaan mikään kuollut kapine, vaan jotain elävää. Ja kun vauhti vieläkin harveni, niin näkivät he, että se oli ihminen. Vähän ajan päästä tuli selville, että se oli mies, joka oli puettu kummalliseen leveään takkiin, jonka liepeet liehuivat sinne ja tänne hänen pyöriessään. Ja nyt he olivat kuulevinaan jo mutinaakin. Lopulta erottautui aivan selvästi latinankieliset sanatkin: — 876, 875, 874, 873. Samassa mies pysähtyi, katsoi lapsiin ja kysyi jotain. Maija säikähtyi tätä kummallisen pukuista olentoa, mutta Kalle oli rohkeampi, hän veti sisarensa taakseen turvaan ja lausui: — Sanokaas tuo uudestaan! Hän oli nimittäin huomaavinaan, että mies puhui latinaa, jota hän koulussa oli jo hiukan opetellut. — Haec Roma est? kysyi mies. — Hän kysyy onko tämä Rooma, selitti Kalle Maijalle. Annahan kun minä vastaan. Hän kokosi kielitaitonsa ja lausui: — Hic haec hoc Helsingforsia! Mies löi kätensä hammas tyksestä <!-- 19:1 --> yhteen ja puhui hyvin vanhanaikuisella suomenkielellä: — Minä olen siis Suomenmaassa? — Niin olette, vastasi Kalle. — Kyllä tämä on Suomi, selitti Maijakin, joka oli tullut jo rohkeammaksi, kun vieras ei näyttänyt haluavan tehdä hänelle pahaa. Mies löi kätensä yhteen ja sanoi jotain latinankielellä, jota eivät lapset yhtään ymmärtäneet. Sitten hän kysyi: — Ja mikä on tämä vuosi? — 1915, vastasi Kalle. — Tammikuun kymmenes päivä, lisäsi Maija ollakseen vastauksessaan täydellisempi. Mies ihmetteli taas kovasti vieraalla kielellään. Lopuksi hän sanoi suomeksi: — Minä olen siis pyörinyt väärinpäin! — Kyllä te äsken kovasti pyöritte, selitti Kalle, mutta en minä tiedä, pyörittekö väärinpäin. — Minä olin juuri keskellä keskiaikaa, sanoi vieras, ja tahdoin tulla muinaiseen Roomaan. Minä aioin mennä kahdeksansataa seitsemänkymmentä kolme vuotta taaksepäin ja meninkin eteenpäin. Minä en pyörinytkään siis vasempaan, vaan oikeaan. Sellaista se on, kun ihmisen päässä on niin kovasti paljon asioita. Hän huokasi syvään. — Saanko minä istua vähäksi aikaa, minua niin kovasti väsyttää, sanoi hän. — Kyllä täällä istua saa, vastasi Kalle. — Olkaa niin hyvä! sanoi Maija, joka oli veljeään kohteliaampi, sillä hän oli jo käynyt koululaisten tanssijaisissakin <!-- 19:2 --> ja osasi siis hyviä tapoja. Kun vieras oli levännyt vähän aikaa ja lapset häntä tarkkaavasti katselleet, kysyi Kalle, joka ei voinut enää uteliaisuuttaan hillitä. — Te sanoitte äsken, että tahdoitte mennä 873 vuotta taaksepäin, mutta tulittekin eteenpäin. Ja sitten sanoitte, että teidän olisi pitänyt kiertää vasemmalle, kun kiersittekin oikealle. Sehän on kovin merkillistä. — Juuri niin, vastasi vieras aivan kuin asia olisi ollut ihan luonnollinen. Jokainen kierros, jonka teen itseni ympäri, vie minut ajassa aina vuoden joko eteenpäin tai taaksepäin, riippuen siitä, kumpaankopäin kierrän. — Merkillistä, sanoi Maija. — Se on visaa, sanoi Kalle, joka tahtoi sanoa jotain poikamaisempaa. — Ja kuka te olette? kysyi Maija, joka oli tottunut siihen, että koulupojatkin sanovat nimensä ennenkuin rupeavat keskustelemaan. — Kukako minä olen? sanoi vieras. Minä olen Teofrastus Bombastus Paracelsus. — Sepä on merkillinen nimi, sanoi Kalle. Jos minun nimeni olisi Bombastus, niin kylläpä pojat nauraisivat. — Kalle! sanoi Maija moittivasti. — Anteeksi, lausui Kalle, en minä tarkoita sillä pahaa, mutta minä en ole koskaan ennen kuullut sellaista nimeä. Ei kellään minun tuttavallani sellaista olekaan. — Sitä en ihmettelekään, vastasi vieras. Ei kukaan sellaisia enää käytä. Se oli silloin minun aikanani, monta sataa vuotta sitten. — Nyt te puhutte pehmosia! sanoi <!-- 20:1 --> Kalle. Oletteko te elänyt monta sataa vuotta? — Minä elän aina, vastasi vieras. Lapset eivät tähän osanneet sanoa mitään, Kalle vain hiljaa vihelsi hampaittensa välistä. Hän arveli, että vieras aikoi puijata heitä. — Te näytätte hämmästyvän, lausui Paracelsus. Mutta kyllä ymmärrätte, kun minä selitän. Minä elin 1400-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alulla. — Siis Lutherin aikaan, sanoi Maija, joka osasi jotain historiastakin. — Juuri niin, vastasi vieras. Kyllä minä olen usein Martti herran kanssa puhellut. Minä tutkin siihen aikaan syviä salaisuuksia ja pääsin lopulta niin pitkälle, että voin siirtyä ajasta aikaan. Tämä onkin ainoa hupini, sillä ikäväksi tulisi olla aina samassa ajassa. Minä olen aina ollut hiukan levoton olento. Yksi työ ei minun mieltäni hauskuuta pitkääkään aikaa, minun täytyy aina päästä huvittelemaan jonnekin. — Aivan niinkuin meidänkin, sanoi Kalle. Mekin olimme juuri menossa ulos, kun te tulitte ikkunasta sisään. Me luimme juuri historiaa ja se maistui puulta ja sen vuoksi tahdoimme pois täältä. — Historia puulta! huudahti Paracelsus. Kuinka te niin voitte sanoa? Sehän on hauskinta, mitä olla voi. Ellei olisi historiaa, niin enhän osaisi elää enkä olla. Sen kautta tiedän, minne milloinkin menen. Minä olen monta kertaa jo ennen ollut Suomessakin, vaikka en näin myöhäisessä ajassa kuin tämä, mutta olen minä puhutellut hyvin monta suurmiestänne. Ja täällä minä olen <!-- 20:2 -->oppinut suomeakin puhumaan, vaikka se luistaa hiukan kankeasti, niinkuin kuulette, sillä se on kovasti vaikea kieli. Olin viimeksi täällä silloin, kun Aleksanteri ensimäinen matkusti Suomessa. — Ja oliko silloin hauskaa, kysyi Kalle. Historiassa on vain muutamia rivejä siitä. — Tietysti siellä on vain muutamia rivejä, sanoi Paracelsus. Historia on aivan kuin luettelo virstantolpista. — Meillä on nyt kilometrit, vastasi Maija. — Vai ovat ne jo tulleet, minä aina puhuin silloin, kun elin aikaani, että matkat ovat järjestettävät kymmenlukujen mukaan. Niin, historia on aivan kuin kilometritolppia. Niiden välillä on sitten kaikki muu. — Mikä muu? kysyivät lapset. — Ihmiset, tavat, olot, tapaukset, vastasi Paracelsus. Ja se vasta huvittavaa onkin. — Ja te näette siis ne, näette oikein, aivan samoin kuin me näemme teidät? kysyi Kalle. — Ja puhutte ihmisten kanssa? kysyi Maija. — Aivan niin, vastasi Paracelsus. — Sepä olisi toista kuin ulkona juokseminen, sanoi Kalle. Eikö teidän kans{{pv||s}}anne voi tulla sinne? Tarkoitan, eikö teidän mukananne saa ostaa matkalippua ja matkustaa historiassa? Minä tahtoisin ajaa aivan kuin junalla toisesta vuosiluvusta toiseen. — Tekeekö mielenne siis nähdä jotain historiallista? kysyi Paracelsus. — Niin hirveästi, sanoi Maija. — Minulla on nyt kyllä aikaa <!-- 21:1 --> nykyään, sillä en tutki tänä hetkenä mitään erikoista, Roomassakin olisin ainoastaan huvitellut, sanoi laiha vieras. — Niin, huvitella minäkin tahtoisin, sanoi Maija. Viekää meidät jonnekin tanssijaisiin, oikein hienoihin tanssijaisiin. — Tähän maahan vai ulkomaille? kysyi Paracelsus. — Tähän maahan, tähän maahan, sanoi Maija. Ulkomailla en osaisi puhua. Ja minä tahdon puhuakin ihmisten kanssa. Emmekö pääsisi Juhana herttuan hoviin? — Kyllä, jos saan tietää, minä vuonna hän piti hovia Suomessa, sanoi vieras. Lapset miettivät, mutta kumpikaan ei muistanut. — Katsotaan Suomen historiasta, sanoi Maija. Kiireimmän kautta he selailivat historiaa. — Eiköhän se ollut vuonna 1562, sanoi Kalle. Jos me nyt pääsisimme siihen vuoteen. — Siis 353 kierrosta on tehtävä, sanoi Paracelsus. Se ei ole pitkä aika, sen minä kyllä jaksan pyöriä. Kun ei vain tuuli puhalla meitä liian kauaksi, niinkuin minulle kerran tapahtui, jolloin putosin Atlannin mereen. — Mitä silloin teitte? kysyi Kalle. — Minä aloin kiertää uudestaan, vastasi vieras ja tuuli vei minut eteenpäin. Mutta meillä ei ole aikaa viivytellä, on jo ilta ja tanssijaiset voivat olla parhaillaan. — Mutta tanssijaispuvut, sanoi Maija. Mistä ne saamme? — Ne ilmestyvät siellä, vastasi Paracelsus. <!-- 21:2 --> — Mahtavat ne olla merkilliset, jos ne ovat sen aikuiset, lausui Kalle. — Aivan viimeistä muotia, aivan historialliset, sanoi Paracelsus. Tulkaa nyt tänne viittani alle ja pitäkää vyöstäni kiinni. Lapset tekivät niin, ja Paracelsus veti viitan heidän ylitseen, jotta he eivät enää nähneet mitään. — Oletteko nyt hyvin kiinni? kysyi vieras. — Olemme, kuului viitan alta. — Sitten lähdemme. Hui heijaa, Teofrastus Bombastus Paracelsus, leijaa! Lapset tunsivat, miten heidän päänsä alkoi mennä sekaisin vieraan pyöriessä yhä kiivaammin ympäri. {{Oikea|(Jatk.)}} '''Lähde:''' [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/959130?page=17 ''Pääskynen'' no 1, 1915, s. 11–15 (17–21)] {{Alaboksi |edellinen= |seuraava=[[../Toinen luku|Toinen luku]] }} [[Luokka:Pääskynen||Ihmeellinen matka ... 1]] [[Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla|L1]] 2dexlb8xfbi0ljesx47fahhn94sr1ar 0 19249 131333 130172 2026-11-08T20:49:52Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131333 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Ensimäinen luku|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[../Kolmas luku|Kolmas luku]] |otsikko=Toinen luku |alaotsikko= |tekijä=Jalmari Finne |huomiot= }} <!-- Pääskynen_2_01_02_1915, 11 --> <p style="text-align: center; font-size: 2em;"> Ihmeellinen matka historian mailla. </p> <p style="text-align: center;"> Kirj. ''Jalmari Finne.'' </p> <p style="text-align: center;"> TOINEN LUKU. </p> <p "text-align: center;"> Kalle ja Maija tulivat Juhanaherttuan hoviin ja saivat nähdä kaikenlaista merkillistä. </p> — Nyt olemme perillä, sanoi Paracelsus. Kalle ja Maija pudottautuivat maahan ja olivat vielä nopeasta pyörimisestä aivan sekaisin. — Missä me olemme? kysyi Kalle. — Turussa ja matkalla Juhana herttuan hoviin, vastasi Paracelsus. Ja nyt saatte aivan ensiksi ottaa uudet vaatteet yllenne. Hän pisti kätensä viittansa taskuun, pöyhi siellä sormillaan, mutisten jotain latinankielellä, josta <!-- 11:2 --> Kalle ei ymmärtänyt mitään muuta kuin sanan: mutare. — Hän sanoi mutare, kuiskasi hän Maijalle ja se merkitsee muuttamista. — Merkillinen kieli tuo latinankieli, sanoi Maija, kun se muistuttaa suomenkieltä. Hän ei joutunut tätä sen enempää ajattelemaan, sillä heidän saattajansa veti jo taskustaan vaatekappaleita. Maija riisui yltään ja alkoi pukea niitä päälleen. — Missä on paita? sanoi hän ensiksi. — Tässä on, vastasi Paracelsus. — Mutta sehän on villainen, ihmetteli Maija. Käytetäänkö täällä villaisia paitoja? <!-- 12:1 --> — Niitä tai silkkisiä, vastasi Paracelsus. Sinunkin paitasi reunassa on silkkinen päärme. Maija otti sen ylleen ja pyysi sitten housuja. — Ei sellaisia käytetä, vastasi Paracelsus. Mutta tässä on alushame. Tässä ei vielä ollut mitään ihmeteltävää, mutta kohta Maijan silmät menivät pystyyn, kun hän katseli sukkia. Ne eivät olleetkaan kudottuja, vaan kankaasta leikattuja. Ja sitten tuli päällyshame. Se oli maahan asti ulottuva ja hyvin leveä! Maija jo ihmetteli, osaako hän laisinkaan kävellä sellaisessa. Reunassa oli nahkapäärme ja etukaista oli monenmoisilla kiemuroilla koristeltu. Mutta röijy, se vasta oli ihmeellinen! Se veti ruumiin niin piukalle, että Maija jo luuli hengityksen loppuvan. Sen etukaista oli vielä kauniimpi kuin hameen ja päättyi suippona vyötäröiden kohdalle. Röijyn yläosa oli aivan toista kangasta ja kiilsi kuin kulta. Ja hiat! Ne olivat kovin paksut, sillä niihin oli päällepäin ommeltu kangasta koholle ja siellä täällä oli nauhoja tätä kohotusta lisäämässä. Kaulaan hän sai leveän, monille koukeroille piipatun kauluksen. — Nyt sinun pääsi on aivan kuin keskellä valkoista vatia, sanoi Kalle nauraen. Maija koetti käännellä päätään, mutta huomasikin, että se oli vaikeaa ja hänen siis oli pidettävä sitä jokseenkin alallaan. Päähän pantiin vielä kulmikas, mustilla helmillä koristettu myssy ja jalkoihin kengät, joilla astuminen tuntui Maijasta kovin vaivalloiselta, kun niissä ei ollut ollenkaan korkoja. <!-- 12:2 --> Kun Kalle katseli sisartaan, ei hän voinut olla ääneen nauramatta, niin merkilliseltä tämä näytti. — Älä naura, sanoi Maija, vaan pue ensin yllesi, niin saan nähdä, oletko sinä yhtään tätä parempi. Ja nyt tuli Kallen vuoro. Paita oli hänelläkin villakangasta, alushousut, joita Paracelsus kutsui »säärivuoriksi», olivat myöskin villaiset. Housut olivat kovin lyhköiset ja kovasti pöhöllään, jonka vuoksi Maija sanoikin, että Kallen keskiruumis oli aivan kuin suuri meluuni. Takki oli aivan ruumiin mukainen ja kovasti koristeltu kaikenlaisilla nauhalaitteilla ristiin ja rastiin. Hiat olivat irtonaiset ja sidottiin pienillä nauhoilla takkiin kiinni. — Miksi nämät ovat irtonaiset? kysyi Kalle. — Jotta voidaan muuttaa toisenlaatuiset tarpeen mukaan, vastasi Paracelsus. Hiat olivat samoin kuin Maijankin kovin paksut ja pöhölliset. Kaulaan sai hänkin röyhellyksen, vaikka se ei ollut yhtä leveä kuin Maijan. Hattu oli aivan kuin vanha knallihattu, jonka päälle oli ommeltu samettia ja sen etuosassa oli suuri sulka, joka oli hopeisella soljella siihen kiinnitetty. Jalkaansa sai Kalle pitkät sukat, jotka olivat, samoin kuin Maijankin, kankaasta leikatut ja sitten ommellut, jalkaan hän sai samettiset korottomat kengät ja sukkien päälle pitkät aivan lyhköisten housujen alareunaan asti ulottuvat säämiskänahasta tehdyt säärykset. Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat makeasti. Tämä oli tapahtunut jossain talossa, jota he eivät tunteneet. Kun <!-- 13:1 -->heidän piti lähteä ulos, sanoi Paracelsus: — Te tarvitsette päällysvaatteet, sillä ulkona on talvi. Hän pisti kätensä taskuunsa, kopeloi taas sieltä jotain ja veti lupaamansa vaatteet. Nepä vasta olivat komeat! Päällystä oli samettia ja sisältä ne olivat nahalla vuoratut. Maijan turkissa oli majavannahkavuori ja Kallen näädännahkainen. Ja pitkät olivat takit, ulottuivat aivan maahan asti. — Ja nyt menemme hoviin, sanoi Paracelsus. He läksivät pihalle ja siellä oli hevonen heitä varten. — Ratsastatteko hevosella? kysyi Kalle. Missä me sitten olemme? — Kaikki saman hevosen selässä, vastasi Paracelsus. Hän nousi ensin satulaan, sitten Kalle hänen taakseen ja viimeksi Maija pidellen veljestään, joka piti vuorostaan Paracelsuksesta kiinni. Oli päivä ja matkalla lapset kovasti ihmettelivät katujen kapeutta ja käyryyttä, he kun olivat tottuneet Helsingin suoriin katuihin. Heidän mielestään olisi kaikkien vastaantulevien pitänyt ihmetellä, kun kolme henkilöä oli saman hevosen selässä, mutta taisi olla yleinen tapa, koska kukaan ei sanonut mitään, nosti vain jokainen lakkiaan heille. Ja Kalle vastasi tervehdyksiin, samoin Maijakin. Pian he huomasivat, että muitakin ratsasti linnaan päin ja he näkivät usein täysikasvuisen naisenkin istuvan miehen takana satulassa, mutta monet ajoivat reessä. Matkalla varoitti Paracelsus. — Muistakaa nyt olla siivolla, sillä linnassa on hyvin suuret juhlat <!-- 13:2 kuva -->sen johdosta, että herttuatar on juuri nyt saapunut Puolasta. — Jäätäkö pitkin? kysyi Maija. — Oletko sinä hullu, lausui Kalle. Eihän Itämeri koskaan jäädy kokonaan. — Hän on tullut laivalla, jonka nimi on Ursus Finlandiae, lausui Paracelsus. — Se on Suomen karhu, sanoi Kalle, niin paljon minä sentään aina osaan latinaa. — Kertokaa hiukan enemmän hänen matkastaan, sanoi Maija. — En joudu, vastasi Paracelsus. — Miksi ette? — Meillä on kiire, jotta ennätämme päivälliselle, sanoi Paracelsus hoputtaen hevosta. — Paljoko kello nyt on? kysyi Kalle. — Noin yhdeksän aikaan aamulla. — Aamiaiselle kai me menemme siis, sanoi Kalle. — Ei, kun päivälliselle, sillä aamiainen on jo ollut aikoja sitten, kun kaikki ovat nousseet kello viiden aikaan, sanoi Paracelsus. — Hirveätä, lausui Maija, joka mielellään aina nukkui aamulla niin myöhään kuin mahdollista. <!-- 14:1 --> He tulivat linnaan. Sen portilla oli vartijat, joilla oli pitkät peitset kädessä. Ja kun he viimein astuivat linnan saleihin, niin huomasivat lapset, että kaikki olivat puetut aivan samoin kuin hekin. — Tämä on merkillinen maailma, sanoi Maija hiljaa veljelleen, kun täällä aikaihmiset ovat aivan samalla tapaa vaatetetut kuin lapsetkin. Ja niin todella kaikki olivatkin, sillä lasten ja aikuisten vaatetuksessa ei ollut mitään eroa. Lapsia ei ollut läsnä muita kuin joukko harmaisiin pukuihin puettuja poikia. — Mitä nuo ovat? kysyi Kalle Paracelsukselta. — Ne ovat hovipoikia, vastasi tämä. Maija näki niiden joukossa erään hyyin kauniin pojan ja nyökkäsi hänelle sanoen: — Morjensta! Kaikki salissa olivat samanlaatuisesi puettuja kuin hekin, sen erotuksen Kalle sentään huomasi, että muutamilla herroilla ei ollut sääryksiä niinkuin hänellä, vaan niiden sijasta aivan jalkojen mukaiset kudotut suojukset. — Katsos noita pinkkapöksyjä! sanoi hän Maijalle. — Hst! lausui tämä. Et saa tehdä huomautuksia, äiti on niin sanonut. Mutta hän ei malttanut itsekään olla sanomatta: — Muutamilla herroilla on selässä tuollainen liehutin. Tällä hän tarkotti kapantapaista koristusta, joka riippui olkapäiltä hiukan alapuolelle suolivyön. — Ja tuolla on naisia, joiden myssystä roikkuu huntu pitkin selkää, jatkoi Maija. <!-- 14:2 --> — Mitähän ne sanoisivat, jos kiskaisisi siitä? lausui Kalle. Häntä nauratti itseään tämä ajatus kovasti, mutta Maija loi veljeensä säikähtyneen katseen, sillä hänen mielensä ei koskaan tehnyt kiusata toisia, niinkuin poikien teki. He alkoivat nyt katsella salia. Seinillä oli komeita kankaita, joihin oli kudottu kuvia ja ne näyttivät aivan suurilta tauluilta. Ikkunakomeroissa oli silkkisiä tyynyjä penkeillä. Katosta riippui komeita kruunuja. Huoneen nurkassa oli avoin takka, jossa paloi suuria halkoja. — Eiköhän tule häkää huoneeseen, kun ei voi sulkea suupelliä? sanoi Kalle Paracelsukselle. — Ei niillä ole mitään yläpelliäkään, vastasi tämä. Takassa palaa yötä päivää halkoja. — Mitähän isä sanoisi, jos meillä aina palaisi valkea pesässä? huomautti Maija. Hän valittaa aina, että halot ovat niin kovasti kalliita. He eivät joutuneet tätä enää miettimään, kun salin perällä oleva ovi aukeni ja siitä astui esiin kaksi komeaa herraa, jotka jäivät oven pieleen ja puhalsivat torviin. — Mitähän palokuntalaisia nuo ovat? kysyi Kalle. — Ne ovat torvensoittajia, jotka ilmoittavat herttuan ja herttuattaren tulevan, vastasi Paracelsus. Ja ovesta ilmestyikin kohta torvien päristyä ensin herttua ja sitten herttuatar komeisiin pukuihin puettuina. — Miksi hän ei päästä naista ensin ovesta? kysyi Kalle. — Ei se ole täällä tapana, vastasi Paracelsus. Kumartakaa. <!-- 15 kuva --> Kalle kumarsi ja Maija niiasi. He olivat sen jo tehneet, kun huomasivat toisten yhä vielä kumartavan ja niiailevan. Ja jatkoivat siis yhtä päätä tätä menoa siksi, kunnes herttua ja herttuatar kulkivat heidän ohitseen. Maija huomasi silloin, että herttua oli kaunis mies, vaikkakin hänellä oli punainen suippo parta, ja että herttuatar oli aivan tummatukkainen nainen ja varmasti miestään vanhempi. Kalle huomasi herttuattaren kävelevän hiukan vaivalloisesti. Hän nykäisi Paracelsuksen viitasta ja kysyi: — Mitä herttuatar noin vaappuu? — Häntä vaivaa aina talvella luuvalo, vastasi Paracelsus. Sen vuoksi onkin hänen huoneessaan melkein samanlaatuinen kaakeliuuni kuin teillä kotona ja se on tuotu Hollannista tänne. Herttua oli jo rouvansa kanssa <!-- 15:2 -->mennyt sanaakaan sanomatta ohitse, ja toiset alkoivat heitä seurata. Portaita alas tultuaan he joutuivat suureen saliin, aivan edellisen kokoiseen, jossa oli pitkä pöytä keskellä huonetta. Sen molemmin puolin oli penkit ja ne peitetyt punaisella kankaalla. Pöydän päässä oli kaksi tuolia herttuaa ja herttuatarta varten. Mutta tuoleja ei ollut huoneessa. Kaikki istuivat paikoillaan. — Katsohan, sanoi Maija Kallelle, kuinka hieno pöytäliina täällä on, siinä on oikein välipitsitkin ja paljon kauniimmat kuin ne, joita Aunuksen muijat Helsingissä kauppaavat. — Mutta katsoshan noita kaikenlaisia koreita maljoja pöydällä! sanoi Kalle. Maijan suu jäi aivan selälleen. Ei hän koskaan ollut nähnyt niin koreita kiiltäviä maljoja missään kuin täällä. Siellä oli korkeita, {{tsa|kannelli|kannellisia,}} <!-- 16:1 --> {{tsl|sia,|kannellisia,}} joiden päällä oli kaikenlaisia ihmisiä ja eläimiä, ja reunat olivat aivan täynnä kaikenlaisia kirjailuja. — Mitä ainetta nuo maljat ovat? kysyi Kalle Paracelsukselta. — Kultaa ja hopeaa, vastasi tämä. — Mahtavat ne sitten maksaa, sanoi Kalle. Nyt hänen huomionsa kiintyi lautasiin. Hän otti edessään olevan käteensä ja tunnusteli sitä. Hopeaa se ei ollut, siitä hän oli varma. Mahtoi sitten olla tinaa. — Varmaankin sen vuoksi, että piiat eivät kyökissä rikkoisi niitä, ajatteli Kalle. Äiti aina valittaa, että palvelijattaret rikkovat niin paljon astioita. Täällä on aivan toinen järjestys juuri sen vuoksi. Maija oli myöskin tarkastanut edessään olevia esineitä ja sanoi Kallelle: — Ne ovat unohtaneet antaa meille veitset, kahvelit ja lusikat. — Kai ne tuodaan myöhemmin, sanoi Kalle. Odotetaan. Oven suussa seisoi taas nuo kaksi palvelijaa ja puhalsi torviinsa. Samassa tuotiin suuret vadilliset ruokaa sisään. Ja nyt saivat Kalle ja Maija nähdä sellaista, jota he eivät koskaan olisi uneksineetkaan. Suurista vadeista jaettiin lihaa pöydän ääressä istuville. Nämä ottivat vyöstään pitkät veitset ja alkoivat lihaa leikellä ja sitten he söivät sormin. — Mitähän äiti sanoisi, jos olisi täällä! oli ainoa, mitä Maija sai suustaan päästetyksi, niin hän ällistyi. He katsoivat herttuaan ja herttuattareen ja jäivät aivan suut selällään tuijottamaan heihin. Nuo hienot <!-- 16:2 -->ihmiset kronkkivat sormin ruokaa suuhunsa! Tänä aikana oli palvelija pannut heidän eteensä suuren kimpaleen lihaa. Paracelsus otti vyöltään tikarin ja leikkeli sillä lihaa pieneksi. Kalle kouraisi omaan vyöhönsä ja löysi sieltä pitkän puukon hänkin. Maija piti silmällä naisia ja näki näiden taskustaan ottavan linkkuveitsen ja sillä paloittelevan ruokaansa. Hän pisti kätensä omaan taskuunsa ja kopeloi sieltä. Olipas hänelläkin. Lapset tekivät samoin kuin toisetkin ja heidän mielestään oli tämä syömistapa hyvin hauskaa. Maijan sormet tulivat tietysti kovin rasvaisiksi ja hän tahtoi pyyhkiä ne jonnekin, mutta huomasikin, että pöydän toisella puolen olevat naiset nuolivat sormiaan. Hän teki samoin. Ja ateriaa jatkui. Kun yksi ruokalaji oli syöty, niin kaasi palvelija loput lautaselta suureen astiaan ja sitten pani saman lautasen uudelleen lasten eteen. Ja aina vähän ajan päästä puhalsivat palvelijat torviin oven suussa ja uusia ruokia tuotiin. — Hyvänen aika, kuinka täällä syödään paljon! huudahti Maija. Jo tuotiin pöytään vatejakin, joissa oli liemiruokaa. Mutta nyt oli puute lusikasta. Kumpikin löysi sellaisen omasta taskustaan. — Varastavatkohan täällä vieraat tavaroita, kun ei niille anneta lusikoita talon puolesta? sanoi Kalle. He eivät tienneet, millä tavoin olisi liemiruokaa otettava, kun huomasivatkin, että kukin pisti lusikallaan yhteisestä vadista, joka oli varattu noin kuutta henkeä varten. — Aivan kuin maallakin nykyään, <!-- 17:1 --> sanoi Maija ja pisti lusikkansa vatiin. Liemiruuan loputtua näkivät he jokaisen tekevän sellaista, josta äiti oli heitä ankarasti kieltänyt, nuolevan lusikkansa. Ja kun se oli tehty, niin pisti jokainen lusikkansa taskuunsa. Mutta silloin ei Maija enää voinut itseään hillitä, vaan huusi aivan ääneen: — Katsos Kalle, kuinka herttuattaren kieli tulee pitkälle, kun hän nuolee! Hän nuolee oikein moneen kertaan! Ja Kalle nauroi niin, että hän aivan hirnui ilosta. Olipa se rytäkkää, joka nyt seurasi. Vartijat hyökkäsivät heti lasten kimppuun ja alkoivat raahata heitä pois. Mutta Paracelsus riensi heidän avukseen. Heitä kuljetettiin kovaa kyytiä linnan tornissa olevaan vankihuoneeseen päin kärsimään rangaistusta majesteettirikoksesta, sillä ylhäisille henkilöille ei saa koskaan nauraa. Lapset takertuivat hädissään Paracelsuksen vyöhön. Samassa tämä mutisi loihtulukunsa, ja ennenkuin kukaan ennätti heihin tarttua, pyöri hän jo ympäri ja katosi sotilaitten silmien edestä. {{Oikea|Jatk.}} '''Lähde:''' [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/959131?page=11 ''Pääskynen'' no 2, 1915, s. 33–39 (11–17)] {{Alaboksi |edellinen=[[../Ensimäinen luku|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[../Kolmas luku|Kolmas luku]] }} [[Luokka:Pääskynen||Ihmeellinen matka ... 2]] [[Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla|L2]] s4q7psytzzu5ntshnywyyrv3r7fxftq 0 19250 131334 130173 2026-11-08T20:50:04Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131334 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Toinen luku|Toinen luku]] |seuraava=[[../Neljäs luku|Neljäs luku]] |otsikko=Kolmas luku |alaotsikko= |tekijä=Jalmari Finne |huomiot= }} <!-- Pääskynen_3_01_03_1915 --> <p style="text-align: center; font-size: 2em;"> Ihmeellinen matka historian mailla. </p> <p style="text-align: center;"> Kirj. ''Jalmari Finne.'' </p> <p style="text-align: center;"> KOLMAS LUKU. </p> <!-- 16:1 --> <p style="text-align: center;"> Kalle ja Maija näkivät ihmisten yllä vanteita ja joutuivat suuriin turnajaisiin. </p> Kun Paracelsus lakkasi pyörimästä, ja Kalle ja Maija vielä hiukan päästä pyörällä katselivat ympärilleen, niin ihmettelivät he kovasti, missä he oikeastaan olivat. Paikka oli Kallelle tuttu ja samalla vieras. Etäältä hän näki Turun linnan ja tuomiokirkon tornin. — Nyt minä tiedän! sanoi Kalle. Me olemme Ruissalossa lähellä Turkua. Olen täällä ennen käynyt, mutta kaikki puut olivat niin paljoa suuremmat silloin. — Olemmekohan omassa ajassamme? lausui Maija. — Minä en joutunut siinä kiireessä laskemaan kierroksia, sanoi Paracelsus. Mahdollisesti olemme jääneet muutamia vuosia taaksepäin. Koettakaamme ottaa selkoa siitä, missä ajassa olemme. He läksivät kulkemaan. Vähän matkaa astuttuaan näki Paracelsus maahan heitetyn sanomalehden. Hän otti sen käteensä: — Tässä on niinkutsuttu sanomalehti, sanoi hän. — Se on kovasti pieni, sanoi Kalle. Toista on Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat, ne ovat varsinkin sunnuntaisin oikein paksuja. — Eikä siinä ole kuin pikkuisen ilmoituksia, sanoi Maija. — Niin, nehän täyttävät nykyään <!-- 16:2 -->suuren osan sanomalehdistä, sanoi Paracelsus. Minun aikanani ei vielä ollut laisinkaan sanomalehtiä. Varsinaiset säännölliset sellaiset alkoivat ilmestyä i7oo:nnen vuosisadan loppupuolella. — Onkohan tämäkin niin vanha? sanoi Kalle. — Tarkastetaan, sanoi Paracelsus. Ei, tämä on paljoa myöhempi. Tässä on vuosiluku 1858. — Me olemme siis viisikymmentäseitsemän vuotta omaa aikaamme jäljessä, sanoi Maija. — Jos oikein hyvin sattuu, niin voisimme nähdä iso-isän elossa, sanoi Kalle. Heidän päätään oikein pyörrytti se ajatus, että he voisivat nähdä elossa miehen, joka oli kuollut ennen heidän syntymäänsä, ja vielä hyvin nuorenakin; Maija meni ihan ymmälle, kun hän sanoi: — Isä olisi siis kapalovauva juuri nyt. Heistä tuntui aivan ihmeelliseltä ajatella, että he tällä tapaa voisivat olla omaa isäänsä vanhemmat. He läksivät kävelemään ja katselemaan seutua. Heidän teki kovasti mieli nähdä, millaisia ihmiset olivat siihen aikaan, jolloin heidän isänsä oli syntynyt. Käveltyään jonkun matkaa Juhani herttuan aikaisissa puvuissaan, näkivät he joukon henkilöitä, jotka olivat hyvin merkillisissä pukimissa. Naisten hameet olivat kovasti leveitä. — Ihan ne ovat kuin suuria nurin <!-- 17:1 kuva -->päin käännettyjä gramofoonin torvia, sanoi Maija. Millä ihmeellä he saavat hameensa pysymään noin leveällä? Mutta pian he sen salaisuuden perille joutuivat; tuulenpuuska kaatoi erään naisen, joka oli tullut heidän lähelleen. Hän suistui maahan, ja silloin Maija ihmeekseen huomasi, että naisen yllä oli ensin jonkinmoinen kori, joka oli tehty toinen toistaan suuremmista vanteista, ja ne olivat sitten nauhoilla yhdistetyt toisiinsa. Naisen kaatuminen nauratti kovasti lapsia. Maija huusi: — Mitähän hän sanoisi, jos näkisi meidän aikuiset naiset, joilla on niin piukat vaatteet, etteivät tahdo kävelemään päästä! Mutta samassa nainen oli jo päässyt pystyyn ja nähdessään lasten nauravan, suuttui hän tavattomasti. Hän alkoi torua näitä ja sanoi: — Mitä te minusta pilkkaa teette, ettekö itse huomaa, kuinka hullunkurisesti te olette puettuja. Aivanhan te olette kuin mitäkin kummituksia! Lähellä oleva seura, johon kuului miehiä ja naisia, riensi lähelle ja he olivat niin uhkaavan näköisiä, että lapset läksivät pakoon, juoksivat Paracelsuksen luo ja sanoivat: <!-- 17:2 --> — Ne tahtovat antaa meille selkään! Mennään pakoon! — Mihin aikaan? kysyi Paracelsus. Omaanneko? — Ei, minä tahdon takaisin herttuan hoviin, sanoi Maija. — Samassa oli Paracelsus käskenyt heitä tarttumaan vyöhönsä ja hän alkoi pyöriä vasempaan päin. Syntyi suuri pyörre ilmassa ja naisilla oli täysi työ estää vannehameitaan menemästä nurin. Kun lapset jälleen pysähtyivät, olivat he samalla, paikalla. Mutta kuinka toisenlaista olikaan nyt! He olivat keskellä suurta ihmisjoukkoa, se katseli kentälle saapuneita herroja, jotka ajoivat komeissa asepuvuissa koristeltujen hevosten selässä. — Mikä ihme täällä nyt on? kysyi Maija. — Nämät ovat turnajaiset, joita Juhana herttua pitää Ruissalossa. Minä kiersin hiukan liikaa ympäri ja me tulimme ajassa kuusi kuukautta myöhempään hetkeen kuin viime kerralla. — Vai turnajaiset, sanoi Maija. Ne ovat varmaankin senaikuiset urheilujuhlat. — Nyt sinä puhut tyhmyyksiä, sanoi Kalle. Turnajaiset ovat aivan toista. Hän oli niistä lukenut ja tiesi siis jotain. Ei hän kuitenkaan itse ruvennut selittämään, vaan pyysi Paracelsusta sitä tekemään. Tämä heti antoi kaikki tiedot. Hän osoitti suurta katettua lavaa, joka oli kentän laidassa, siellä istuivat herttua, herttuatar ja muut ylhäiset herrat ja naiset. Kentällä oli aitaus, jonka sisällä turnajaiset tapahtuivat. {{tsa|Ai-|Aidan}} <!-- 18 kuva -->{{tsl|dan|Aidan}} kummassakin päässä oli pieni lava, jolla seisoi mies lippu kädessä antamassa merkkiä, milloin ratsastajat saisivat hyökätä yhteen. Ajajilla oli haarniskat yllä ja päässä kypärä, jonka silmikko oli laskettu alas. Vasemmassa kädessä oli kilpi, jolla he suojelivat itseään, ja oikeassa puinen peitsi, jolla he koettivat työntää vastustajansa alas satulasta. Hevosten yllä oli komea, melkein maahan asti ulottuva vaippa, joka oli kirjailtu kunkin ajajan aatelisvaakunalla. Monta paria hyökkäsi yhteen. Ja joka kerta, kun sen piti tapahtua, antoivat torvensoittajat lähtömerkin ja rummut pärisivät. Ja kun toinen oli heittänyt vastustajansa alas satulasta, niin silloin kaikki hurrasivat. Ja Kalle ja Maija hurrasivat muiden mukana. Koska useita pareja soti toistensa kanssa, niin lapset hiukan kyllästyivät tähän katsomiseen ja alkoivat tarkastaa kaikkea muuta ympärillään. He olivat juuri aikeissa mennä <!-- 18:2 -->aitauksen sisäpuolelle, kun vahdissa oleva sotilas pidätti heitä ja käski heitä lukemaan kirjoitusta aidan viereen kiinnitetystä taulusta. Kalle meni sen eteen. Aitaan oli lyöty puutaulu ja siihen kiinnitetty paperi. Kun Kalle oli vähän aikaa lueskellut, huusi hän: — Tulehan Maija katsomaan, kuinka he kirjoittavat! Maija riensi lähelle ja yhdessä he nyt lueskelivat, mitä paperissa seisoi. <p fraktuura> ⹂Me Johan jumalan armoin canßa Suomen Herktua. Me teemme temen canßa caikein tietteuexi, ettei yxiken, kutka ikenens ne taitauat olla, iotka ei voloßualidut ole, madha vskalda tämän ßcrangin ßißälle käydä. Ja andakate teittenne löytte kvlijaißet ia hyffuemielißet. Joka eij ßijta tege, ßen pitä Lvettaman pettäiexi ja rangaijstaman ilman kaicketa Armota.” </p> — Jos minä kirjoittaisin tuollaista koulussa, sanoi Kalle, niin nolla olisi liian korkea numero. — Me korjaamme sen! sanoi Maija. <!-- 19:1 --> He etsivät kynän taskustaan, mutta missään ei ollut sellaista. He alkoivat silloin ääneen selvitellä, millä tavoin jokainen sana oikeastaan olisi kirjoitettava. Ihmisiä alkoi kokoontua heidän ympärilleen ja lapset innoistuivat sitä enemmän. Mutta he eivät saaneet kauankaan tätä suomenkielen korjausta harjoittaa, kun muuan vahtisotilas kävi heidän niskaansa kiinni ja sanoi: — Tulkaa herttuan eteen! — Kas niin, sanoi Kalle Maijalle, nyt me olemme ulosvalittuja. Turnajaiset olivat loppuneet. Voiton saaneet herrat olivat ottaneet kypärät päästään ja ajoivat hevostensa selässä sen lavan eteen, missä herttua ja herttuatar istuivat. Ja kun he tulivat herttuattaren kohdalle, niin laski tämä jokaisen voittajan päähän tammiseppeleen. Kyllähän Kallea ja Maijaa hiukan peloitti, kun heitä kuljetettiin tällä tavoin, sillä varsin hyvin muistui mieleen edellinen kerta, jolloin heitä vietiin vankilaan. He toivoivat Paracelsuksen tulevan pelastamaan, mutta tätä ei näkynyt missään. Kun seppeleiden jako oli päättynyt, niin vahtisotilas ilmoitti asian herttualle. Hänen puheistaan selveni Kallelle, että hän ja Maija olivat taas tehneet majesteettirikoksen, kun olivat herttuan julistusta tahtoneet korjata. Mutta herttua alkoikin nauraa, kuultuaan mistä oli kysymys. Hän selitti asian herttuattarelle italiankielellä ja silloin tämäkin nauroi. Ja kun Kalle sen huomasi, niin alkoi hän puhella aivan vapaasti. — Herttua näyttää panevan toimeen täällä kaikenlaisia urheilujuhlia. <!-- 19:2 -->Minä en ole koskaan ennen nähnyt turnajaisia. Mutta maratonjuoksua olen nähnyt. Herttua ei tiennyt siitä mitään, ja Kallen täytyi selittää se hänelle. Ja sitten, kun asia oli kaikin puolin tullut valaistuksi, kysyi Kalle: — Tunteeko herttua Hannes Kolehmaista? Hänestä ei herttua ollut koskaan kuullut puhuttavankaan. Hän luuli tätä ensin joksikin talonpojaksi, jota käytettiin viestinviejänä. Mutta kyllä Kalle pian oli selittänyt, ettei Hannes sellainen ollut, hän ei koskaan juossut kirjeitä viemässä, hän vain juoksi juostakseen. Äkkiä Kalle sai aivan tavattoman halun koettaa, millaista turnajaisissa olo oli. Hän pyysi päästä hevosen selkään. Maija tietysti halusi samaa. Nyt riisui kaksi herraa yltään haarniskan ja puki ne lasten päälle. Kovin suuri oli rautapuku molemmille, he olivat niihin aivan hukkua. Ja kuinka raskaita ne olivat, astuminen tuntui aivan mahdottomalta. Mutta eihän heidän astua tarvinnutkaan. Kaikki nauroivat, kun heidät nostettiin hevosten selkään. Hevoset talutettiin aitauksen kumpaankin päähän ja sitten annettiin torvilla merkki ja käskettiin heitä hyökkäämään yhteen. — Koeta nyt parastasi! huusi Kalle Maijalle. Näytetään, mitä helsinkiläiset osaavat! Hevoset juoksivat toisiaan kohden ja molemmat lapset koettivat osua pitkällä peitsellä toisiinsa, mutta isku menikin ohitse. Heidän hevosensa käännettiin radan toisessa päässä ja jälleen he ryntäsivät vastatusten. <!-- 20:1 --> Kaikki olivat tulleet aivan lähelle katsomaan, siinä määrin tämä yritys heitä huvitti. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä Kallen peitsi osui keskelle erään mahtavan herran vatsaa, niin että tämä parkuen kaatui kumoon. Maija olisi varmaan töytäissyt peitsellään herttuatarta päähän, mutta tämä sattuikin väistämään, ja peitsi osui erään hoviherran rintaan. Hän tarttui vihoissaan siihen ja kiskaisi Maijan hevosen selästä alas. Siinä nyt Maija makasi maassa selällään, raskaan haarniskan sisässä, pääsemättä minnekään liikkumaan. Ja samassa johtui hänen mieleensä, miten luonnontieteen opettaja oli kertonut, että kilpikonnia pyydystettäessä ne käännettiin selälleen, jotta ne eivät voineet enää liikkua. Hänkin oli tuollainen kilpikonna. Eihän kukaan todella suuttunut tästä, vaan kaikki nauroivat. Herttua määräsi, että Kalle ja Maija olivat vietävä hoviin ja heille oli annettava opettaja, joka ohjaisi heidän lukujaan. — Taas kouluun, sanoi Kalle. Merkillistä, kuinka aina tahdotaan lapsia kouluttaa. Samana iltana opettaja jo heitä kuulusteli. Mutta kylläpä nousi lasten ja hänen välillään ankara kinastus, kun lapset kaikissa asioissa tiesivät enemmän kuin heidän opettajansa. Lapset eivät mitenkään tunnustaneet, että opettaja oli oikeassa, eikä tämäkään myöntänyt lasten väitteitä tosiksi. Ja silloin saivat lapset nähdä jotain sellaista, jota eivät olleet uneksineetkaan koulussa mahdolliseksi. Ensiksi tuli oikea tukkapölly, sitten lyötiin kämmenille <!-- 20:2 -->pampulla, joka oli punottu vitsoista ja viimein asetti heidät opettaja suulleen rinnatusten penkille ja alkoi läimiä oikein täyttä voimaa. Nyt lapset jo halusivat päästä omaan aikaansa. He kirkuivat hädissään Paracelsusta avukseen. Tämä oli etsinyt lapsia, jäätyään kentälle keskustelemaan herttuan henkilääkärin kanssa lääketieteellisistä asioista. Hän oli vasta linnassa muistanut lasten jääneen jonnekin. Pihalla kävellessään hän kuuli näiden äänen, ryntäsi sisään, sieppasi lapset kainaloonsa, juoksi pihalle, ja käski heitä tarttumaan vyöhönsä, luki taikasanansa, ja pian he olivat kadonneet. {{Oikea|Jatk.}} '''Lähde:''' [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/959132?page=16 ''Pääskynen'' no 3, 1915, s. 62–66 (16–20)] {{Alaboksi |edellinen=[[../Toinen luku|Toinen luku]] |seuraava=[[../Neljäs luku|Neljäs luku]] }} [[Luokka:Pääskynen||Ihmeellinen matka ... 3]] [[Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla|L3]] ttakmp8m5dukcff4eb8vw9aeqao78jf 0 19251 131335 130174 2026-11-08T20:50:14Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131335 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Kolmas luku|Kolmas luku]] |seuraava=[[../Viides luku|Viides luku]] |otsikko=Neljäs luku |alaotsikko= |tekijä=Jalmari Finne |huomiot= }} <!-- Pääskynen_4_01_04_1915, 13 --> <p style="text-align: center; font-size: 2em;"> Ihmeellinen matka historian mailla. </p> <p style="text-align: center;"> Kirj. ''Jalmari Finne.'' </p> <p style="text-align: center;"> {{L|NELJÄS LUKU.}} </p> <!-- 13:1 --> <p style="text-align: center;"> Kuinka Maija eksyi ja kuinka hän viimein löytyi noitana. </p> Kun Paracelsus oli alkanut pyöriä ja oli jo päässyt noin sata vuotta ajassa eteenpäin, niin sattuikin tulemaan kova pyörretuuli, jonka keskelle hän joutui. Eihän siinä auttanut enää koettaa pyöriä ympäri, sai olla tyytyväinen kun pysyi edes ilmassa. Tuuli oli läntinen ja lennätti heitä kovaa vauhtia eteenpäin. Lapset kurkistivat viitan alta ja näkivät seutujen kiitävän. He olivat aina kuvitelleet pääsevänsä lentokoneeseen. Nyt he olivat tavallaan sellaisessa, joka kiisi vielä kaiken hyvän lisäksi aivan hirveää vauhtia eteenpäin. Ja matka kulki yhä vain itään päin. Lapset eivät tunteneet seutuja, kaikki oli heille aivan vierasta. Matkaa oli kestänyt jo jokseenkin kauan ja lasten kädet alkoivat uupua heidän pidellessään kiinni Paracelsuksen vyöstä. Varsinkin Maija, joka oli pienempi, tunsi kohta putoavansa. He olivat erään linnan kohdalla, joka Maijasta tuntui niin tutulta, että hän huusi: — Tuossa on varmasti Viipurin linna! Kalle kuuli sen ja katsoi hänkin alas, ja linna näytti todellakin jokseenkin sellaiselta kuin mitä hän kuvissa oli nähnyt. Mutta kaikki muu oli aivan toisennäköistä, varsinkin kaupungin puoli, jonka ympärillä oli korkea muuri tornineen. <!-- 13:2 --> Samassa tuli tavaton tuulenpuuska, joka heitti lentävän joukon aivan veden lähelle ja sitten kiskaisi heidät jälleen ilmaan. Juuri kun he sipaisivat vettä, heltyivät Maijan kädet ja hän pudota pulskahti veteen. Paracelsus, jolla oli täysi työ pidellä itseään ilmassa, ei tätä huomannut, eikä Kallekaan, joka oli kietonut koipensa Paracelsuksen säären ympärille, pysytelläkseen siten hänen viittansa alla. Ja tuuli kuljetti heitä tavatonta vauhtia yhä vain eteenpäin itään. Tuuli pyöritti heitä sinne ja tänne, niin että Paracelsuksella ei ollut enää mitään tietoa siitä, missä ajassa he olivatkaan. Hän koetti omalla tavallaan pyöriä, mutta ei jaksanut ja viimein hän aivan uupuneena pudottautui maahan. He tulla kupsahtivat leveään venäläiseen rekeen, jonka edessä oli neljä hevosta ja joka kiiti tulista vauhtia eteenpäin. Paracelsus ropsahti selälleen rekeen, ja Kalle meni vähäksi aikaa päälleen pystyyn ja siitä sitten pitkäkseen, jolloin hänen jalkansa osuivat jonkun päälle, joka lykkäsi ne syrjään ja sanoi selvällä ruotsinkielellä: — Mitä lintuja nämät ovat! — Kalle minä olen, sanoi Kalle suomeksi. Ja silloin toinen ajajista alkoi puhua suomea, joka kaikui kovasti turkulaiselta murteelta. Paracelsus pyysi latinankielellä anteeksi. Ja silloin nuo molemmat herrat vastasivat hänelle latinankielellä. Kun siinä vähän aikaa oli selitetty, niin <!-- 14:1 -->tuli Kalle tietämään, että ajajat olivat Ruotsin arkkipiispa Laurentius Petri ja Suomen piispa Mikael Agrikola. He olivat muitten suurten valtaherrojen keralla matkalla Moskovaan solmimaan rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Kun Kalle tämän oli saanut tietää, niin kysyi hän: — Oletteko te se sama, joka on ensimäisen aapisen tehnyt? Agrikola hymyili ja sanoi, että kyllä hän sen on tehnyt. — Sanokaa, mikä päivä nyt on? kysyi Kalle. — Kahdeskymmenes-ensimäinen päivä helmikuuta 1557, vastasi piispa. Sillä aikaa kun Paracelsus alkoi puhella piispojen kanssa latinankielellä, ihmetteli Kalle kovasti, minne Maija oli joutunut. Ei hän kovasti levoton ollut, sillä kyllä hän tiesi Parcelsuksen etsivän hänet jostain vuosisadasta. Hauskaa oli ajaa sellaista tulista kyytiä eteenpäin. Pian he saapuivat Moskovaan ja muutamia päiviä odoteltuaan joutui Kalle näkemään Venäjän keisarin, jota historiassa kutsutaan Iivana julmaksi. Oli Kalle toisinaan kuvitellut ihmisillä olleen loistavia pukuja, mutta sitä loistoa, mikä nyt tuli hänen silmiinsä, ei hän koskaan olisi voinut ajatellakaan. Miehillä oli pitkät, maahan asti ulottuvat väljät puvut, jotka olivat kaulan kohdalta rinnalle ja sitten edestä juovana liepeeseen asti koristetut jalokivillä. Ja puvun liepeessä oli kalliita nahkapäärmäyksiä ja samoin hian suissa. Kallen silmät olivat aivan selällään hänen tätä loistoa katsellessaan. <!-- 14:2 -->Palatsi, jonne he olivat joutuneet, oli kauniilla ja kirkkailla väreillä maalattu ja erään huoneen katossakin oli jalokiviä. Kalle oli aivan kuin satulinnassa. — Täällä pitäisi olla sähkövaloa, niin kylläpä se loistaisi, sanoi hän piispa Agrikolalle. Mutta tämä ei vähääkään ymmärtänyt, mitä Kalle tarkoitti sähkövalolla, sillä sellaista sanaa kuin sähkö ei hän ollut koskaan kuullut. Ja jos Kalle Juhana herttuan hovissa oli nähnyt pöydässä komeita kultaisia ja hopeaisia astioita, niin täällä niitä vasta olikin aivan suunnattomat määrät. Tsaari, joka istui komealla istuimellaan, oli hyvin synkän näköinen. Kallen teki mieli sanoa hänelle jotain ystävällistä. Hän huomasi, että tsaari ei ymmärtänyt suomea eikä ruotsia, ja sen vuoksi Kalle kokosi kaiken sen venäjänkielen taitonsa, mikä hänellä oli, meni tsaarin eteen, löi häntä iloisesti polvelle ja sanoi: — Trastu kamrat! Vähän ajan perästä oli Kalle palatsin pihalla lumihangessa, jonne hän oli heitetty palatsin ikkunasta. Kaikki oli tapahtunut niin tavattoman joutuin, ettei Kallella ollut oikeaa aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän koetteli pyyhkiellä lunta silmistään. Samassa tuli Paracelsus aivan läähättäen hänen luokseen huutaen: — Onneton poika, mitä sinä taas olet tehnyt! — Minä koetin olla ystävällinen! vastasi Kalle. — Mutta etkö sinä tiedä, että Venäjän tsaarin eteen on mentävä <!-- 15:1 -->polvilleen ja lyötävä otsa maahan; ei häntä saa polvelle taputtaa. — Ei kai saa, sen minäkin nyt huomaan, kun istun täällä, sanoi Kalle. Ja äkkiä hänen tuli kovasti ikävä Maijaakin, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt. — Setä, sanoi hän kyynelsilmin, — mennään täältä pois ja haetaan Maija! — Missä hän on? kysyi Paracelsus. — En minä tiedä, hän putosi johonkin vuosisataan Viipurin kohdalla, vastasi Kalle. — Oliko se Viipurin kohdalla varmasti? — Oli, minä muistan sen. — Lähdetään sitten etsimään, sillä emmehän voi jättää häntä sinne vieraaseen aikakauteen, sanoi Paracelsus. Hän lausui loitsulukunsa ja alkoi kiertää ympäri. Tuuli oli muuttunut toiseksi. Hiljalleen he liitelivät ilmassa eteenpäin ja viimein näkyi Viipurin linnakin. He laskeutuivat alas kaupungin ulkopuolelle. Kun he kaupungin portista, joka oli suuren muurin sisällä, tulivat kapeille kujille, niin huomasivat he kaikkien ihmisten kulkevan yhteen suuntaan. — Minne te menette? kysyi Paracelsus. — Torille, torille, vastasi muuan mies. Siellä poltetaan tänään eräs noita-akka. Kalle tahtoi nähdä tätä. Ei Paracelsus pitänyt sitä oikein sopivana, mutta Kalle intti vastaan ja tahtoi kaikin mokomin nähdä, miten noita poltettiin. Torilla oli tavaton väen tungos. Siellä oli valmiina suuri kasa risuja <!-- 15:2 -->ja hiiden keskellä tukki, johon noita oli sidottava. Linnasta tuotiin vanha nainen kahleissa. Hän oli noita. Kun torille oli päästy, niin luki eräs pappispukuinen ääneen pitkän paperin, jossa sanottiin että tämä vaimo oli parannellut ihmisiä pimeyden ruhtinaan avulla ja että hän tiesi asioita, joita muut eivät tienneet{{pv||.}} Väitettiin, että hän oli osannut laittaa sellaisen torven, jonka päässä oli rakko, ja sen keskeltä lähti lanka kauas toiseen samanlaiseen torveen, jolloin saattoi puhella tämän avulla. Kun Kalle sen kuuli, niin sanoi hän Paracelsukselle: — Se on samanlainen, kuin minkä Maija ja minä kerran maalla laitoimme. Ei se ole mitään noituutta, se on yksinkertainen telefooni. Kukahan tuo nainen on? Silloin sai Kalle kuulla, että nyt oli vuosi 1647, että naisen nimi oli Maija, ja että hänellä oli kahdeksan lasta. — Yhtä monta kuin Maijalla on nukkea, ajatteli hän. Silloin vanha vaimo loi katseensa ympärilleen ja nähdessään Kallen, hän tunnusteli vähän aikaa ja sitten huusi: — Kalle, Kalle, pelasta minut, he tahtovat polttaa minut elävältä. Paracelsus oli kuullut myös huudon. Ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, oli hän jo rientänyt vanhan vaimon luo, tarttunut häneen, pistänyt hänet viittansa alle, lausunut loitsusanansa ja noussut lasten kanssa ilmaan. Kaikki torilla olevat huusivat kamalasti, sillä nähdessään tämän pyörivän joukon nousevan ilmaan, luulivat he että itse {{tsa|pimey|pimeyden}} <!-- 16 kuva --> {{tsl|den|pimeyden}} ruhtinas oli tullut noutamaan liittolaistansa. Kun Paracelsus viimein taukosi kiertämästä, niin olivat he kaikki jossain etäällä yksinäisessä paikassa. Kylläpä Kalle ihmeissään katseli Maijaa, joka nyt oli kumarassa kulkeva vanha ämmä. — Millä ihmeellä hänestä tehdään lapsi taas? sanoi Kalle. — Minä pyöritän häntä vähän aikaa yksinäni, sanoi Paracelsus. Hän teki sen. Kalle kävi istumaan nurmelle ja katseli, kuinka pyörre pyöri ensin toisaanne, jotta päästiin siihen aikaan, milloin Maija oli pudonnut, ja sitten toisaanne, jotta päästiin taas siihen aikaan, missä Kalle nyt oli. Lasten ilo oli niin suuri tavatessaan jälleen toisensa terveinä ja oikeaikäisinä, että he syleilivät toisiaan ja suutelivat. <!-- 16:2 --> — Nyt minä jo tahdon päästä kotiin, sanoi Kalle. — Se on pian tehty, sanoi Paracelsus. Taas he pyörivät. Kun lapset viimein heräsivät, niin makasivat he vuoteissaan. Maija nousi istualleen, katseli nukkuvaa Kallea ja sanoi itsekseen: — Minulla oli kahdeksan lasta ja ne aikoivat polttaa minut noitana! Hän kiipesi katsomaan, olivatko kaikki kahdeksan nukkea elossa. Kaikki olivat paikallaan, mutta näytti siltä, kuin niiden vaatteet olisivat Maijan poissaollessa kovasti kuluneet. Maija herätti Kallen ja huusi: — Kuule, Kalle, missä sinä kävit sillä aikaa, kun minä elin noitana? Ja Kalle kerroi matkastaan Moskovaan. {{Oikea|(Jatk.)}} '''Lähde:''' [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/959133?page=13 ''Pääskynen'' no 4, 1915, s. 83–86 (13–16)] {{Alaboksi |edellinen=[[../Kolmas luku|Kolmas luku]] |seuraava=[[../Viides luku|Viides luku]] }} [[Luokka:Pääskynen||Ihmeellinen matka ... 4]] [[Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla|L4]] 8ur6woirokw17cukt18tsfp675q005d 0 19252 131336 130175 2026-11-08T20:50:36Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131336 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Neljäs luku|Neljäs luku]] |seuraava=[[../Kuudes luku|Kuudes luku]] |otsikko=Viides luku |alaotsikko= |tekijä=Jalmari Finne |huomiot= }} <!-- Pääskynen_5_01_05_1915 --> <p style="text-align: center; font-size: 2em;"> Ihmeellinen matka historian mailla. </p> <p style="text-align: center;"> Kirjoittanut ''Jalmari Finne.'' </p> <p style="text-align: center;"> VIIDES LUKU. </p> <!-- 16:1 --> <p style="text-align: center;"> Kuinka Kalle ja Maija menivät tätinsä syntymäpäiville Tampereelle, mutta tapasivatkin Kustaa III:nnen. </p> Kallen ja Maijan alkoi jo olla ikävä Paracelsusta. He eivät tienneet mitään keinoa, jolla olisivat tämän kutsuneet luokseen. Joululoma oli jo alkanut, kun he eräänä päivänä saivat luvan lähteä Tampereelle äitinsä sisaren syntymäpäiville. Tultuaan asemalle kohtasi heitä kummallinen näky. Tavattoman suuri ihmisjoukko töllisteli erästä miestä, joka kummalliseen asuun puettuna käveli aseman sillalla. Ja kylläpä olikin miehessä katsottavaa! Hänellä oli yllään puku, joka oli kokonaan rautaa. Yläruumiin peitti jokseenkin ruumiin mukaan tehty rautatakki, joka sivuilta sidottiin nahkahihnoilla. Tähän oli hihnoilla kiinnitetty rautaiset hiat, joissa oli kyynärpään kohdalla taipeet ja käsissä oli hansikkaat, jotka olivat liitetyt monesta kappaleesta, niin että sormia saattoi liikutella. Säärien päällä oli niiden etupuolella rautaiset suojukset, jotka polvien kohdalta taipuivat. Jalassa oli saappaat ja niissä kannukset. Päässä oli kypärä ja siinä töyhtö. Kupeella oli miekka ja kädessä hän piteli pitkää <!-- kuva 16:2 -->jousta. Rautapuvun päällä oli viitta. — Onkohan tuo mies karannut teatterista? sanoi Kalle. Siellähän tuollaisia pukuja käytetään. Asemalla sanomalehtiä kauppaavat pojat päästivät samalla oikean riemuhuudon, sillä rautavarustuksissa oleva mies oli ajatuksissaan astellessaan pudonnut asemasillalta kiskoille. Kaatunut mies parkaisi samassa. Maija kuuli äänen ja huusi Kallelle: — Se on Paracelsus, aivan varmasti se on Paracelsus! He riensivät auttamaan kaatunutta miestä ylös. Kun he vaivalloisesti olivat saaneet hänet istualleen, katsoi tämä lapsiin ja huusi: — Siinähän te olettekin! Minä olen teitä jo kauan etsinyt monesta vuosisadasta! — Olemme mekin teitä kovasti kaivanneet, sanoi Kalle. Mutta minkätähden te olette noin merkillisesti puettu? — Minä olen viimeksi ollut kolmenkymmen-vuotisessa sodassa. Ja kun tulin tähän aikaan, niin en ollenkaan muistanut muuttaa pukua. Olin niin ajatuksiini vaipuneena, etten sitä laisinkaan tullut huomanneeksi. Paracelsus katsoi lapsiin ja nähdessään heillä matkatavaroita, kysyi: <!-- 17:1 --> — Minne te olette matkalla? — Me aioimme mennä junalla Tampereelle, sanoi Maija. — Mikä Tampere on? kysyi Paracelsus. — Se on eräs suuri tehdaskaupunki, vastasi Kalle. — Se on kai hyvin nuori, kun minä en ole siitä kuullut puhuttavan. — Ei se niin kovasti nuori ole, sanoi Kalle. Minä muistan, että se perustettiin vuonna 1779, kuningas Kustaa III:s kävi paikalla jo 1775. — Siis 1775 ja nyt on 1915, sanoi Paracelsus. Ja te olette menossa Tampereelle? — Niin olemme junalla, vastasivat lapset. — Mutta emmehän me siihen tarvitse mitään junaa, me menemme muuten! sanoi Paracelsus. Lapset saivat tarttua hänen vyöhönsä; hän lausui taikalukunsa ja alkoi pyörien kohota ilmaan kaikkien asemalla olevien suureksi ihmeeksi. Mutta nyt oli niin, että Paracelsus ei laisinkaan ollut kysynyt, mitä varten lapset menivät Tampereelle. Ja koska hän mielellään liikkui vuosisadoissa, niin kuultuaan, milloin Kustaa III:s oli käynyt paikkakunnalla, hän alkoikin pyrkiä tähän aikaan. Arvaahan sen, etteivät Kalle ja Maija sillä tavoin koskaan joutuneet tätinsä syntymäpäiville. Kyllähän Kalle ja Maija ennen olivat käyneet Tampereella, mutta eivät he tunteneet paikkaa laisinkaan samaksi, kun he nyt siihen pysähtyivät. Sehän oli aivan pikkuinen kylä, jossa oli muutamia puurakennuksia. Ja kummallisen tyhjää oli kylässä, jonka torille <!-- 17:2 -->he olivat tulleet. Ei näkynyt elävää olentoa missään. He alkoivat kävellä Kallen neuvosta uudelle kirkolle päin. Mutta kun he olivat jonkun matkaa kulkeneet, niin ei näkynytkään mitään kirkkoa, ei muuta kuin metsää sillä paikkaa. Täällä muuan vanha vaimo, nähdessään rautapukuisen Paracelsuksen, juoksi parkaisten pakoon. Ja siitä he huomasivat, että heidän pukunsa eivät olleet laisinkaan ajan mukaisia. Pianhan siihen Paracelsus keinon keksi. Hän sanoi vain muutaman sanan ja pisti kätensä viitan taskuun ja sieltä alkoi tulla vaatteita ilmoille. Ja koska oli kaunis kesäinen päivä, niin saattoivat he varsin hyvin metsässä muuttaa pukua. Paracelsuksen täytyi neuvoa lapsia, miten vaatteet olivat puettavat ylle, niin ihmeissään he olivat kaikesta. Kalle sai silkkiset polvihousut ja silkkisukat sekä mustat kengät, joissa oli kauniit soljet ja punaiset korot. Liivit olivat vaalean sinistä silkkiä ja niihin oli ommeltu kauniita kukkia. Takki oli punaista samettia, sen liepeet leveät, reunuksiin silkillä ommeltu kukkasia, hioissa leveät käännökset. Valkoiset silkkihansikkaat sai hän käsiinsä ja kaulaansa ohuesta valkoisesta kankaasta tehdyn huivin, joka ensin käärittiin moneen kertaan kaulan ympäri ja sitten sidottiin nauharuusulle. Maija ei ihmetellyt silkkisukkiaan eikä kenkiään, sillä sellaisia hänellä oli jo ollut tanssiaisissa. Alushame oli silkkiä ja edestä koristettu ommelluilla kukilla. Mutta sen päälle pantiin toinen hame, joka oli toisen väristä kangasta ja oli kohotettu <!-- 18:1 -->lanteiden kohdalta kovasti korkeille röyhellyksille. Kummastusta herättivät hänessä liivit. Niiden alle oli pantava ensin kureliivi. Kyllähän Maija sellaisia oli nähnyt, mutta hirveiltä piinapenkeiltä nämät näyttivät, sillä niissä oli niin kovasti paksut raudat sisällä. Otti hän kuitenkin kaiken ylleen ja näytti nyt hyvin merkilliseltä, kun röijyn kaula oli kovasti avonainen. Kaikkialla oli pitsejä ja nauharuusuja. Lapset luulivat nyt jo olevansa valmiita, mutta Paracelsus otti taskustaan suuren laatikon, josta hän poimi esiin kaikenlaisia merkillisiä laitteita. Ensin hän otti valetukan, jonka niskassa oli tupsu ja pani sen Kallen päähän. Sitten hän otti paperia, teki siitä tötterön, jonka hän pani Kallen naaman eteen ja alkoi ajaa tuohon valetukkaan valkoista jauhoa. Sitten hän pani saman tötterön Maijan naaman eteen ja ajoi hänenkin tukkaansa niin paljon jauhoa, että se muuttui aivan valkoiseksi. Kalle nauroi niin että hän hirnui katsellessaan Maijaa. — Ihan sinulla on tukka kuin vanhoilla ämmillä, sanoi hän. — Se kuuluu muotiin! sanoi Paracelsus. Tällaista tukkaa kutsutaan puuteritukaksi. Ja nyt on teidän kasvonnekin maalattavat. — Mitä me maalia tarvitsemme? kysyi Maija. Eikö meillä ole muutenkin hyvä väri? — Vaikka olisi, niin se ei ole hienoa. Pitää maalata! Paracelsus otti laatikosta esiin kaikenlaisia pensseleitä, joiden avulla hän pani poskiin punaa ja silmäkulmiin mustaa, otsaan ja leukaan <!-- 18:2 -->hän siroitti valkoista jauhoa. Ja aivan viimeiseksi hän leikkasi jostain mustasta kankaasta pieniä palasia, jotka hän liimasi lasten poskiin. — Ei siinä ole mitään haavaa! sanoi Kalle. — Ei tämä olekaan sitä varten, sanoi Paracelsus, vaan sen tähden, että se on hienoa. Näillä pilkuilla on kaikilla oma nimensä, riippuen siitä, missä paikassa ne ovat. Niillä on sellaisia nimiä kuin: »Katso minua, kultaseni», »Hävytön», »Minä olen kaino», ja kymmeniä muita. Kun he olivat vielä saaneet hatut päähänsä, jolloin lasten iloksi tukkaan pantu jauho pöllähti korkealle, alkoi Paracelsus pukeutua samanlaatuiseen pukuun kuin heilläkin oli. — Ja nyt menkäämme katselemaan, missä kaikki ihmiset ovat? sanoi Paracelsus. Pian he pääsivät selville siitä, että kaikki asukkaat olivat rientäneet läheiselle Pyynikille. Ja aivan oikein, siellähän oli todella katsottavaa, sillä Ruotsin kuningas Kustaa III:s oli siellä koko hovisaattueensa kanssa. Kun he olivat kovasti hienosti puettuja, niin eihän kukaan estellyt heitä, vaan pääsivät aivan kuninkaan lähelle, jonka he kuulivat juuri silloin, hänen katsellessaan kaunista maisemaa Pyhäjärven puolella, sanovan: — Tällä paikalla varmaan paholainen kiusasi Jeesusta! — No, se on nyt valhe, sanoi Kalle, Palestiinassa se oli. Kyllä minä sen tiedän! Kuningas kääntyi katsoen hämmästyneenä lapsiin. Nämät kumarsivat syvään. Kuningas {{tsa|nyök|nyökkäsi}} <!-- 19 kuva -->{{tsl|käsi|nyökkäsi}} ja kun hän nyökkäsi, niin silloin täytyi kaikkien toisten nostaa lakkiaan. Ja kun he nostivat lakkiaan, niin pöllähti jauho kaikkien valkoisiksi tehdyistä valetukista. Maijan mielestä oli tämä niin hassua, että hän aivan kikatti. Kuningas ei ollut laisinkaan suuttunut, vaan kyseli heiltä yhtä ja toista ja ihmetteli kovasti heidän vastauksiaan. Mutta olipa lapsillakin kyseltävää ja ihmeteltävää. Maija muisti, että tällaisia pukuja kuin heidän kutsuttiin rokoko-puvuiksi ja hän oli aina halunnut päästä sellaiseen aikaan. Olihan kaikki kovasti hienoa, puvut silkkiä ja samettia ja niissä jalokiviäkin, mutta oli kaikissa noissa ihmisissä jotain, jota Maija varsinkaan, joka oli kovin puhtautta rakastava, ei voinut ymmärtää. Hän näki <!-- 19:2 -->nimittäin ihmisten raapivan tukkaansa ja syyhyttelevän itseään. Hän kysyi eräältä herralta, joka sanoi olevansa Kustaa Mauri Armfelt, miksi ihmiset noin raapivat itseään, ja eikö se ollut sopimatonta. Armfelt nauroi ja selitti, että kaikkia niitä vaivasi sellaiset pikku eläimet, joita ihmisissä toisinaan on. — Kyllä ne menee pois, kun pesee itseään lamppuöljyllä, sanoi Maija. — Mitä se on? kysyi Armfelt. Vaikka Maija kuinka olisi selittänyt, niin eihän kukaan sitä ymmärtänyt. Ja kun Maija selitti, mitä lamppu oli, niin ei Armfelt sitäkään ymmärtänyt. Maija puhui sähkövalosta ja kaasuvalosta, ja silloin luuli tuo hieno herra Maijan kertovan satuja ja nauroi. <!-- 20:1 --> Lapset pääsivät kuninkaan mukana Hatanpään kartanoon, missä pidettiin neuvottelua, ja päätettiin perustaa kaupunki Tampereelle. Neuvottelun jälkeen kääntyi Kustaa III lasten puoleen ja sanoi: — Eikö täällä ole hauskaa? — Kyllähän täällä on hauskaa, sanoi Kalle, mutta en minä ymmärrä, kuinka te kaikki olette niin kovasti likaisia! Pesisitte itseänne hiukan enemmän ja maalaisitte vähemmän, niin olisi se toista. Mikä vuosisata tämä on, jossa ei puhtautta harrasteta? Oli se metakka, joka nyt syntyi. Herrat hyökkäsivät lapsiin kiinni. Kuningas tarttui Kallen tukkaan, joka jäi hänen käsiinsä. Maijan hame repesi aivan kokonaan. Mutta pakoon he pääsivät, tapasivat Paracelsuksen ja huusivat: — Auttakaa pakoon! Me sanoimme noille herroille totuuksia ja nyt ne suuttuivat siitä niin kovasti! Eihän siinä mikään muu auttanut, kuin että Paracelsus antoi heidän ottaa vyöstään kiinni ja läksi pakoon johonkin muuhun vuosisataan. {{Oikea|(Jatk.)}} '''Lähde:''' [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/959134?page=16 ''Pääskynen'' no 5, 1915, s. 110–114 (16–20)] {{Alaboksi |edellinen=[[../Neljäs luku|Neljäs luku]] |seuraava=[[../Kuudes luku|Kuudes luku]] }} [[Luokka:Pääskynen||Ihmeellinen matka ... 5]] [[Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla|L5]] j7oak2zv33aqyvi4wesq25zyrf9izk8 0 19253 131337 130176 2026-11-08T20:50:46Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131337 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../Viides luku|Viides luku]] |seuraava= |otsikko=Kuudes luku |alaotsikko= |tekijä=Jalmari Finne |huomiot= }} <!-- Pääskynen_6_01_06_1915, 11 --> <p style="text-align: center; font-size: 2em;"> Ihmeellinen matka historian mailla. </p> <p style="text-align: center;"> Kirjoittanut ''Jalmari Finne.'' </p> <p style="text-align: center;"> KUUDES LUKU. </p> <!-- 11:1 --> <p style="text-align: center;"> Kalle ja Maija alkavat marista, saavat rangaistuksensa ja putoavat merkilliseen paikkaan. </p> Kun Paracelsus lakkasi jälleen pyörimästä, niin näkivät lapset olevansa keskellä aivan asumatonta seutua. Kaikkialla oli vain kallioita, merta ja saarta. — Mikähän paikka tämä on? kysyi Kalle. — Minä en tiedä, sanoi Paracelsus, mutta odottakaahan, niin käyn kysymässä viisi sataa vuotta eteenpäin. Samassa hän jo lausui taikasanansa ja alkoi pyöriä. Kun hän uudelleen tuli näkyviin, niin sanoi hän: — Tämä on Helsinki. — Mutta eihän täällä ole taloja, ei katuja, ei raitioteitä, sanoi Maija. — Mutta kyllä tämä on Helsinki, sanoi Paracelsus. Minä pyörin tällä samalla paikkaa ja silloin minä tulin keskelle suurta laumaa nuorta väkeä, joilla oli valkoiset lakit päässä ja huusivat kauheasti. — Ne olivat uusia ylioppilaita, sanoi Kalle. — Silloin minä kysyin eräältä sellaiselta, missä minä olin. Hän katsoi minuun aivan kuin hulluun ihmiseen. Lopulta hän kuitenkin sanoi minun olevan Helsingissä. Minä kysyin häneltä silloin, koska kaupunki on perustettu. Hän katsoi minuun pitkään ja viittasi kädellään tällä tavalla. <!-- 11:2 --> Ja Paracelsus näytti, miten ylioppilas oli tehnyt. Maija selitti silloin: — Se on tapana koulussa, kun näytetään, että osaa vastata. — Sitä minäkin arvelin. Ja sitten tuo nuori mies sanoi, että kaupunki perustettiin ensin jonnekin muualle, flöntti-joen suuhun v. 1550. — Kyllä se oli Vantaan-joen suuhun, sanoi Maija. — Niin kai se nimi olikin. Ja sieltä se muutettiin tänne 1640. Me olemme nyt siis Helsingissä, jossa on yliopisto. — Ja se perustettiin samana vuonna kuin Helsinkikin, mutta ensiksi Turkuun ja muutettiin tänne vasta silloin, kun Turku oli palanut, sanoi Kalle. Mutta minä en pidä yliopistosta, sillä sinne päästäkseen pitää lukea niin hirveän paljon kirjoja. — Minä vihaan kirjoja, sanoi Maija, en juttukirjoja, mutta niitä kaikenlaisia oppikirjoja. Minä tahtoisin ne kaikki hävittää! Mutta nyt suuttui Paracelsus, ai, kuinka hän suuttui! Hän ei vähään aikaan saanut ollenkaan sanaa suustaan, leukapielet vain kävivät. Ja sitten hän viimein alkoi haukkua, ja kuinka hän haukkui lapsia! Nämät eivät ennen olleet sellaista sanatulvaa kuulleet. Kun Paracelsus käytti kiukuissaan kaikkia maailman kieliä, niin eivät he ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta muodosta päättäen oli hän hirveän vihainen. Viimein hän lausui: <!-- 12 kuva --> — Teillä on liian hyvä olla, teillä on liian paljon kirjoja, siksi ette ymmärrä antaa niille arvoa. Mitä kirja on, sen minä tiedän. Ja minä näytän teillekin jotain, jotta kerrankin oppisitte kunnioittamaan kirjaa! Ja samassa hän oli jo lapset siepannut viittansa alle ja nyt lähdettiin ilman halki. Kun he viimein seisahtuivat, olivat he erään harmaassa kivimuurissa olevan portin edessä. — Tämä on Turun luostari ja tässä on sen portti, sanoi Paracelsus. Teidän aikananne kulkee tämän paikan yli Kaskisten katu eikä kukaan edes tiedä, että samalla kohtaa on tiedon ahjo ollut. <!-- 12:2 --> Hän puki häthätää lasten päälle keskiaikaiset puvut, jotka kovasti muistuttivat kolttia ja olivat hyvin yksinkertaisia. Sitten hän viittasi porttiin ja sanoi: — Tämä on kuuluisa portti, sillä sille on kerran Ruotsin kuningas, Kaarle Knuutinpoika, paetessaan vihollisiaan, kolkuttanut. Hän kolkutti portissa olevalla portinkolkuttimella. Se oli käyrä rauta, jonka yläpää oli kiinni portissa ja alapää löi porttiin, kun rautaa nosti ja sitten antoi sen pudota. — Meidän talossa on sähkönappula, sanoi Kalle. Paracelsus loi häneen vihaisen katseen. Portti avattiin ja he {{tsa|astui|astuivat}} <!-- 13:1 -->{{tsl|vat|astuivat}} luostariin. Paracelsus vei lapset erään ystävänsä, vanhan munkin kammioon ja näytti pergamentteja, joille munkki oli hienosti kirjoittanut. — Tässä on jotain katsottavaa, sanoi hän. — Kovin on huolellisesti kirjoitettua, sanoi Kalle. Meidän isä sanoo aina, että kyllä kirjapainossa latojat ymmärtävät vaikka millaista käsialaa ja sen vuoksi hän sohiikin sinne ja tänne. — Tyhmä nulikka, sanoi Paracelsus, ei tänä aikana ole mitään kirjapainoa. Tämä tässä on itse kirja. Pergamentti on kallista, kirjoitustyö kallista ja yksi kirja maksaa yhtä paljon kuin kokonainen kartano. — Ja minulla on yhteensä viisikymmentäkahdeksan kirjaa! sanoi Kalle. Olen minä todellakin rikas. Mutta Paracelsus ei enää kuunnellut, hän kiskaisi lapset taas viittansa alle ja nousi ilmaan, jolloin luostarissa kerrottiin, että vanhan munkin kammiossa oli käynyt paholainen kahden pikkupaholaisen kanssa. Kun lapset jälleen olivat maan päällä, niin puki Paracelsus heidän ylleen uudet puvut. Kalle sai säämiskänahasta tehdyn leveän takin ja leveät sarkahousut, päähän leveälierisen hatun ja jalkaan saappaat. Maija sai leveän hameen ja röijyn, jonka kaulus oli pitsiä ja päähän huopahatun, jossa oli sulka. — Nyt on vuosi 1642, sanoi Paracelsus ja te saatte nähdä ensimäisen kirjapainon tässä maassa. He menivät puutaloon, jossa eräässä huoneessa oli neljänkymmenen-vuotias ruotsia puhuva mies, <!-- 13:2 -->jota Paracelsus kutsui Petter Valdiksi. Tämä näytteli tulijoille suurella ylpeydellä kirjapainoaan. Siinä oli yksi ainoa käsikone, jolla painettiin. Kirjainlaatikon luona seisoessaan sanoi Petter Vald: — Kirjaimia on hiukan vähän, mutta me voimme kuitenkin aina latoa kahdeksan sivua kerrallaan ja sitten painaa sen. Onhan se aivan suuremmoista. Eikö olekin? — Kuinkahan kauan kestäisi latoa ja painaa silloin yhtä helsinkiläistä sanomalehteä? sanoi Kalle. Olisi se hirveä taksvärkki! Hän nauroi ja Maija yhtyi siihen, mutta ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Paracelsus oli tarttunut heidän niskaansa ja he olivat kadonneet. Tästä tapauksesta kirjoitti sitten Vald oppineen selostuksen latinankielellä ja kutsui sitä: »Tuulenpyörteen merkilliseksi vaikutukseksi». Jonkun ajan päästä olivat lapset jälleen maan päällä, mutta nyt maaseudulla. — Tämä on Pälkänettä, sanoi Paracelsus. Ja nyt on juuri paraillaan se aika, jonka nimi on Iso-viha. — Alkoi vuonna 1710 ja päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, sanoi Kalle tahtoen saattaa Paracelsuksen lempeälle tuulelle, sillä tämä oli vielä vihaisen näköinen. — Ja nyt on vuosi 1714, sanoi Paracelsus. Tulkaa tähän taloon. Hän vei lapset erääseen taloon, puettuaan ensin heidän ylleen aivan talonpoikaiset puvut, jotka olivat harmaata sarkaa. Talossa näkivät lapset miehen, jota Paracelsus kutsui Daniel Medelplaniksi, veistävän kirjaimia puulaattoihin. <!-- 14:1 --> — Katsokaa tätä, katsokaa tätä, sanoi Paracelsus. Kun kansalla ei ole aapistakaan enää ja lapset tahtovat oppia, mutta kirjapainoa ei ole, niin tässä kaiverretaan kirjaimet puuhun ja sitten painetaan aapinen. Ja nämät lapset ovat onnellisia, kun heillä on edes aapinen, kun heillä on edes se kirja! Ja Maijan oli oikein paha mieli siitä, että hän oli tahtonut hävittää kirjat maailmasta, sillä nyt hän huomasi, kuinka hyvä hänen oli olla, kun aina oli sentään jotain luettavaa. Hänen teki jo mieli pyytää sopimattomat sanansa anteeksi, kun Paracelsus olikin siepannut heidät käsiinsä ja taas alkanut lentää ilmaan. Kun he avasivat silmänsä, niin olivat he Helsingissä erään talon rautapeltisellä katolla. Paracelsus kääntyi lasten puoleen ja sanoi: — Te olette minua syvästi loukanneet sillä, että olette halveksineet kirjoja! Minä olen pitänyt niitä kaikkein pyhimpinä asioina maailmassa, sillä niiden kautta säilyy sivistys vuosisatoja. Ja nyt olen päättänyt sanoa teille hyvästi, sillä teidän kaltaistenne kanssa en halua olla. Kalle oikein sävähti ja hänen mielensä tuli pahaksi. Maija alkoi itkeä ajatellessaan, ettei hän enää saisikaan historiassa matkustaa. Mutta eivät he ehtineet mitään sanoa, kun Paracelsus jo oli tarttunut Maijaan ja heiluttaen häntä ilmassa heitti hänet kadun toisella puolella olevan talon avoimesta ikkunasta sisään. Tämä talo oli Otavan kirjapaino, jossa juuri suuri rotatsionikone painoi lastenlehteä, jonka nimi on »Pääskynen». <!-- 14:2 -->Kirjapainon faktori, joka painatustöitä johtaa, seisoi juuri suuri painoarkki kädessä, kun Maija lensi ihan keskelle sitä ja meni sen läpi. — Mikä kärpänen se on? sanoi faktori. — Maija se on! vastasi Maija, joka oli pudonnut suuren paperiarkin päälle. Samassa ölähti pahasti se mies, joka seisoi koneen reunalla, sillä hänen päänsä yli lensi jotain mustaa ja putosi aivan keskelle konetta. Se oli Kalle. Olipa se onni, että kone saatiin ajoissa pysäytetyksi, sillä muuten olisi Pääskyseen tullut oikein suuri ja litteä kuva Kallesta. Kun he selitettyään asiansa viimein tulivat kadulle, sanoi Kalle: — Taisi loppua jo ihmeellinen matka historian mailla. Jos olisin pitänyt suuni kiinni, niin ei Paracelsus olisi suuttunut eikä jättänyt meitä. — Oli onni, etten enää sanonut mitään pahaa historiasta, lausui Maija, sillä silloin olisi hän varmaankin jättänyt meidät oppimaan johonkin aivan vieraaseen aikaan. Ja se olisi ollut hirveää. — Ei surra sentään, sanoi Kalle. Vaikka emme enää pääsekään Paracelsuksen kanssa historian maille, niin pääseehän ajatuksissaan ainakin, kun vain oikein hyvin kuvittelee. — Niin, kun oikein hyvin kuvittelee. Ja siihen päättyi Kallen ja Maijan ihmeellinen matka historian mailla Paracelsuksen seurassa ja he saivat alkaa sitä tehdä ainoastaan ajatuksissaan. '''Lähde:''' [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/959135?page=11 ''Pääskynen'' no 6, 1915, s. 129–132 (11–14)] {{Alaboksi |edellinen=[[../Viides luku|Viides luku]] |seuraava= }} [[Luokka:Pääskynen||Ihmeellinen matka ... 6]] [[Luokka:Ihmeellinen matka historian mailla|L6]] 8hrrfiguq7yc7y46iodqgqvnmx910sa 0 19365 131277 111914 2026-11-08T19:40:06Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Nuori Voima]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131277 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava=[[../II. Rytmin ihmeellinen suhde sisältöön|II. Rytmin ihmeellinen suhde sisältöön]] |otsikko=Miten runoja sepitetään |alaotsikko=I. Mikä on runomitta? |tekijä=Osku Velho |huomiot= }} {{Marginaalit}} {{lähde/kohta|1: s. 182}} <p style="text-align: center; font-size: 1.2em;"> '''I. Mikä on runomitta?''' </p> Kun luemme ääneen seuraavat säkeet: <poem> ''Tul''lut ''o''li ''kool''le ''kan''sa, ''tuo''maan ''tou''ko-''uh''re''jaan'' ''vet''ten, ''vaa''rain ''par''ta''hil''ta ''y''li ''suu''ren ''Suo''men''maan. </poem> niin vinokirjaimilla merkityt tavut äännetään selvästi voimakkaammin kuin muut. Niitä sanotaan ''runokorollisiksi'' eli ''nousutavuiksi,'' koska äänenpaino niissä nousee, muut ovat ''runokorottomia'' eli ''laskutavuja.'' Nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys on runomitta. Vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten runomitta ei perustunut tavujen korollisuuteen, vaan niiden laajuuteen, siihen ominaisuuteen, että toisia tavuja äännettäessä kului enemmän aikaa kuin toisia (vrt. esim. ensimmäistä tavua suomen sanoissa ''tuli'' ja ''tuuli).'' Heiltä peräisin on tapa osottaa nousutavua pituuden merkillä eli suoralla (—), laskutavua lyhyyttä merkitsevällä kaariviivalla (⏑). Suomen kielessäkään ei tavujen laajuutta saa kokonaan jättää huomioon ottamatta, mutta pääasiassa meidän runomittamme nyt kumminkin perustuu korolle, kuten esim. ruotsin ja saksan kielissä. Korollisia ovat kielessämme sanan ensimmäinen tavu, jolla sanotaan olevan ''pääkorko'' (merkki ´), ja kolmas, viides j. n. e., joskus neljäs, kuudes j. n. e., joilla on ''sivukorko'' (merkki `). Esimm.: úlapàlta, tóttelemàtta. Runossa esiintyy vastoin yleistä kielenkäyttöä myöskin monitavuisen sanan pariton lopputavu usein korollisena (vrt. ed. säkeissä sanaa ''uhrejaan).'' Yksitavuiset sanat ovat useimmiten korottomia. Edellä esitetyssä säeparissa on joka toinen tavu nousussa, joka toinen laskussa (kaava: —⏑—⏑—⏑—⏑—⏑—⏑—⏑—). Niin ei suinkaan aina ole laita. Esim. säkeissä <poem> Syksy on | tullut ja | syysviljat | huojuu, raskaina | rypäleistä | puunoksat | nuojuu, </poem> {{lähde/kohta|1: s. 183}}seuraa nousua aina kaksi (kerran kolme) laskussa olevaa tavua. Tämän poljennon eli rytmin erilaisuuden sanomme perustuvan erilaisiin runojalkoihin. ''Runojalka'' on runon pienin rytmillinen kokonaisuus. Klassillisten kielien runousopit erottivat niitä hyvin monta, mutta suomessa tulevat kysymykseen varsinaisesti vain seuraavat neljä: * 1) ''trokee'' l. {{sp|pitkälyhyt}}, —⏑: tullut, kansa; * 2) ''jambi'' l. {{sp|lyhytpitkä}}, ⏑—: jos voit, se tee; * 3) ''daktyli'' l. {{sp|alkupitkä}}, —⏑⏑: laulava, raskaina; * 4) ''anapesti'' l. {{sp|loppupitkä}}, ⏑⏑—: ota pois, älä vie. Näistä kaksi edellistä ovat ''alenevia'' runojalkoja, ne kun alkavat noususta ja päättyvät laskuun, kaksi jälkimmäistä taas ovat ''yleneviä.'' Samoin sanotaan trokeihin ja daktyleihin perustuvia runomittoja aleneviksi, jambi- ja anapestimittoja yleneviksi. Suomen kieleen luontuu trokeinen runomitta parhaimmin — sitä on kirjotuksen alussa mainittu säepari; toinen esimerkki on daktylimittaa — mutta yhä yleisemmäksi on suomalaisessakin runoudessa tullut nykyiskielissä enimmin viljelty jambinen runomitta. Sitä ovat esim. seuraavat säkeet: <poem> Käy kut|su päi|vän kor|kean: kukois|ta, nou|se nuor|ru, maa! Ja kum|mut puh|kee kuk|kahan päin päi|väa kiu|rut kim|poaa. </poem> Koska jambi alkaa laskutavulla, olisi säkeen alkuun aina saatava yksitavuinen sana. Mutta kun niitä suomen kielessä on suhteellisesti vähän, käytetään toisinaan — ks. näytteen toista säettä: ''kŭkōīs''|''ta'' ... — alussa sellaista kolmitavuistakin sanaa, jonka keskitavu on pitkä (sisältää pitkän vokaalin, diftongin tai päättyy konsonanttiin) tai kaikki tavut lyhyet. Kaikki runoilijat eivät kuitenkaan tässäkään tapauksessa salli koron vaatimusten syrjäyttämistä: jos tarkastamme V. A. Koskenniemen runoja, niin huomaamme, että hänen jambisäkeensä aina alkavat korottomalla sanalla. Puhdasta anapestimittaa on vihdoin seuraava säkeistö: <poem> Siell’ on kau|an jo kuk|kineet o|menapuut, siell’ on siin|tävät sel|jät ja sal|mien suut. siell’ on vih|reät met|sät ja mä|et, siell’ on vil|posat il|lat ja var|jokas koi, siell’ on lin|tujen lau|lu, mi leh|dossa soi, siell’ on kai|hoja kuk|kuvat kä|et. </poem> Mutta jos luemme edelleen samaa runoa, näemme, että siinä toisinaan on käytetty jambisiakin runojalkoja: <poem> Mun on mie|leni nään|tyä i|''k͝äv͞ään,'' ''k͝un t͞ie''|dän, kun tie|dän ma kai|''k͝en t͞ään —'' </poem> Tämä runo johtaa meidät ''yksinkertaisista'' runomitoista ''sekamittoihin,'' joissa esiintyy rinnan jambeja ja anapesteja tai trokeita ja daktyleja. Koska runojalat tässä runossa vaihtelevat ilman säännöllistä järjestystä, sanomme sen olevan ''vapaata sekamittaa.'' Sellainen runo taas, jossa erilaiset runojalat esiintyvät aivan {{lähde/kohta|1: s.184}}säännöllisesti, on ''sidottua sekamittaa.'' Siitä on hyvä esimerkki A. Oksasen ballaadi »[[Koskenlaskian morsiamet|Koskenlaskijan morsiamet]]», jonka kaikkien säkeistöjen runomitankaava on seuraava: <poem> ⏑ ⏤ | ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏑ ⏤́ | ⏑ ⏤́ </poem> Runon ensimmäinen ja kolmas säe sisältävät siis neljä runojalkaa, joista kolmas on anapesti. Toinen ja neljäs säe ovat kolmijalkaisia (runojalat luetaan aina nousujen mukaan, säkeen loppuun jäävä ylimääräinen laskutavu tai viimeisen runojalan laskuosan puuttuminen eivät vaikuta asiaan), ja toinen jalka on anapesti. Loppusäkeissä vihdoin anapestinen aines on aivan etualalla, kun nelijalkaisten säkeiden molemmat keskimmäiset jalat ovat anapesteja. Toisinaan käytetään — vars. daktylimitoissa — säännönmukaisten runojalkojen asemesta n. s. ''sijaisjalkoja.'' Daktyli tällöin korvataan sellaisella trokeella jonka molemmat tavut ovat pitkät (n. s. {{sp|kaksipitkä}} l. ''spondee)'' tai kepeällä nelitavuisella runojalalla (n. s. ''peonilla).'' Kumpaakin tapaa on käytetty seuraavassa säeparissa: <poem> ''Maantien'' | viereen me | yhdyimme | yössä. ''Siellä oli'' | toiset jo | ''tulenteon'' | työssä. </poem> Kaikesta edelläolevasta poikkeaa n. s. ''Kalevalan mitta,'' jota noudattaa koko vanha kansanrunoutemme. Sen rytmikaava on oikeastaan nelipolvisen trokeesäkeen, mutta nousut ja laskut valitaan aivan toisin kuin uudenaikaisissa runomitoissa. Siinä on pidettävä silmällä, että pitkä korollinen tavu — pitkäksi luettuna myöskin lyhytvokaalinen suljettu tavu — on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa, muut voivat olla missä asemassa tahansa. Säkeen ensimmäisessä jalassa sopii käyttää kaikenlaisia tavuja, ja niitä voi olla joskus useampiakin kuin kaksi. Lopuksi on muistettava, että säettä ei saa päättää yksitavuiseen sanaan. Jos näiden sääntöjen valossa tarkastamme Kalevalan säkeitä, huomaamme, että esim. säe: <poem> n͞en͝äs|s͞ä ŭ|t͞uis͝en | n͞iem͝en </poem> ei voisi olla: <poem> n͞iem͝en | ūt͝ui|s͞en n͝e|n͞äss͝ä, </poem> eikä: <poem> ūt͝ui|s͞en n͝ie|m͞en n͝e|n͞äss͝ä, </poem> koska edellisessä tapauksessa ''utuisen''-sanan alkutavu (= lyhyt pääkorollinen) tulisi nousuun, jälkimmäisessä tapauksessa ''niemen''-sanan ensimmäinen tavu (= pitkä korollinen) laskuun. Eräitä alkukäsitteitä rytmin alalta on näin tullut mainituksi, mutta vielä ei ole puhuttu mitään poljennon suhteesta sisältöön, joka on sangen huomioon otettava, vaikka toisinaan huomiotta jäänyt seikka, jopa niin, että etevä suomalainen runoilija kerran erehtyi kirjottamaan isänmaallisen runon — polkan tahtiin. Sitä seikkaa, samoin kuin sointua ja tärkeimpiä säkeistö- ja runomuotoja, on tarkotus käsitellä seuraavilla kerroilla. '''Lähde:''' [1] {{Lehtiviite | Otsikko = Miten runoja sepitetään | Tekijä = O. Velho | Julkaisu = Nuori Voima | Ajankohta = 1917 | Numero = 6–7 | Sivut = 182–184 | www = https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/936326?page=22 | www-teksti = Kansalliskirjasto | Viitattu = }} {{Marginaalit-loppu}} [[Luokka:Nuori Voima]] jfcpzt5ujfqqrxos5mksc1vjwl6iure 0 20354 131330 113110 2026-11-08T20:31:48Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; −[[Luokka:Sadut]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131330 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko= |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit|css=text-align: justify;}} *[[/1|Ensimäinen luku]]. Käki kukkuu lapsuuteni takaisin *[[/2|Toinen luku]]. Kuninkaan tytär — paimentyttö *[[/3|Kolmas luku]]. Tuloni Tapiolan hoviin *[[/4|Neljäs luku]]. Tapiolan isäntäväki ja metsästys Tapiolan tanterilla *[[/5|Viides Luku]]. Ahtola asukkainensa *[[/6|Kuudes Luku]]. Tutto pojan käynti Manalassa *[[/7|Seitsemäs luku]]. Tutto pojan pääsy Tuonelasta; Ahdon kannel-soitto ja ylä-ilmojen asukkaat, sadun loppu {{Marginaalit-loppu}} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|*]] 4nab1n8s5z1r2r3o1wa7sqbwp3044yr 0 20355 131283 113100 2026-11-08T19:48:05Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131283 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava=[[../2|Toinen luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../1|Ensimäinen luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=9 to=11 tosection="1. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen= |seuraava=[[../2|Toinen luku]] }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 1]] tasbqcr2cu3bcdgfbknm74dijz9n5sk 131323 131283 2026-11-08T20:29:09Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131323 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava=[[../2|Toinen luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../1|Ensimäinen luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=9 to=11 tosection="1. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen= |seuraava=[[../2|Toinen luku]] }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L1]] f3xhmp1m7rcg1ttbaxp2ar053yb4imc 0 20356 131284 113101 2026-11-08T19:48:26Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131284 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../1|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[../3|Kolmas luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../2|Toinen luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=11 fromsection="2. luku" to=17 tosection="2. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../1|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[../3|Kolmas luku]] }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 2]] 7p66u87sqaobf6bi8hn3nkjkbre8zar 131324 131284 2026-11-08T20:29:33Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131324 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../1|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[../3|Kolmas luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../2|Toinen luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=11 fromsection="2. luku" to=17 tosection="2. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../1|Ensimäinen luku]] |seuraava=[[../3|Kolmas luku]] }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L2]] n58sdppzfqe50xlmyw8ucnajepq1w09 0 20357 131285 113102 2026-11-08T19:48:40Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131285 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../2|Toinen luku]] |seuraava=[[../4|Neljäs luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../3|Kolmas luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=17 fromsection="3. luku" to=25 tosection="3. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../2|Toinen luku]] |seuraava=[[../4|Neljäs luku]] }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 3]] 3h0cwumm9qkclgke5pi2f3foenpq5bz 131325 131285 2026-11-08T20:29:55Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131325 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../2|Toinen luku]] |seuraava=[[../4|Neljäs luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../3|Kolmas luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=17 fromsection="3. luku" to=25 tosection="3. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../2|Toinen luku]] |seuraava=[[../4|Neljäs luku]] }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L3]] shg12b24iwatjlh0hplpvinm6rb6fkw 0 20358 131286 113103 2026-11-08T19:48:54Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131286 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../3|Kolmas luku]] |seuraava=[[../5|Viides luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../4|Neljäs luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=26 fromsection="4. luku" to=43 tosection="4. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../3|Kolmas luku]] |seuraava=[[../5|Viides luku]] }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 4]] n68uszlmzuv4uslsdhp5jlecac2ohts 131326 131286 2026-11-08T20:30:16Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131326 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../3|Kolmas luku]] |seuraava=[[../5|Viides luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../4|Neljäs luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=26 fromsection="4. luku" to=43 tosection="4. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../3|Kolmas luku]] |seuraava=[[../5|Viides luku]] }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L4]] gu5j0luuj6r04k330faistbpbxhfejg 0 20359 131287 113104 2026-11-08T19:49:07Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131287 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../4|Neljäs luku]] |seuraava=[[../6|Kuudes luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../5|Viides luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=43 fromsection="5. luku" to=53 tosection="5. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../4|Neljäs luku]] |seuraava=[[../6|Kuudes luku]] }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 5]] th1oxcys5r5ajlj0xn8pozm9oopahle 131327 131287 2026-11-08T20:30:32Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131327 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../4|Neljäs luku]] |seuraava=[[../6|Kuudes luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../5|Viides luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=43 fromsection="5. luku" to=53 tosection="5. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../4|Neljäs luku]] |seuraava=[[../6|Kuudes luku]] }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L5]] 123xdiumwh57wztc1kwxw0n05a7o5wj 0 20360 131288 113105 2026-11-08T19:49:21Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131288 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../5|Viides luku]] |seuraava=[[../7|Seitsemäs luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../6|Kuudes luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=53 fromsection="6. luku" to=58 tosection="6. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../5|Viides luku]] |seuraava=[[../7|Seitsemäs luku]] }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 6]] bpvoltr540yib865yo0ynltyzhj4n7z 131328 131288 2026-11-08T20:30:49Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131328 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../5|Viides luku]] |seuraava=[[../7|Seitsemäs luku]] |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../6|Kuudes luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=53 fromsection="6. luku" to=58 tosection="6. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../5|Viides luku]] |seuraava=[[../7|Seitsemäs luku]] }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L6]] iyqud304ekv8qyf8hov2lz21g4s4q3m 0 20361 131289 113106 2026-11-08T19:49:37Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Tyko Hagman]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131289 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../6|Kuudes luku]] |seuraava= |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../7|Seitsemäs luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=59 fromsection="7. luku" to=65 tosection="7. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../6|Kuudes luku]] |seuraava= }} [[Luokka:Tyko Hagman|Käyntinit 7]] i5p1gh8gb9hd5xsq6sz3snz97m0v8fe 131329 131289 2026-11-08T20:31:10Z Pxos 1517 −[[Luokka:Tyko Hagman]]; +[[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131329 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen=[[../6|Kuudes luku]] |seuraava= |otsikko=Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa |alaotsikko=[[../7|Seitsemäs luku]] |tekijä=Tyko Hagman |huomiot= }} {{Marginaalit}} <pages index="Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf" from=59 fromsection="7. luku" to=65 tosection="7. luku" /> {{Marginaalit-loppu}} {{Alaboksi |edellinen=[[../6|Kuudes luku]] |seuraava= }} [[Luokka:Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa|L7]] nmaj8qbnkah7sh3g9bubdsnjon6k04q 2 22997 131321 122284 2026-11-08T20:23:03Z Pxos 1517 Turha teksti pois sivulta. Jätetään linkki käyttäjän luomaan sisältösivuun. 131321 wikitext text/x-wiki [[Vöyrin marssi]] tpwgxj6n3v70s3wfyfxn4rsowz3jfe5 0 22998 131291 122421 2026-11-08T19:58:52Z Pxos 1517 lisätty [[:Luokka:Rauman Lehti]] [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131291 wikitext text/x-wiki 1. Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii.<br> Kaikki Ryssät maasta pois ja alas punakaarti!<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 2.Suojeluskunnat hälyytettiin tammisunnuntaina<br> ottamahan aseet poies ryssän sotilailta.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 3. Sotatorvet soimaan puhkes Karjalassa julki<br> urhopojat Pohjanmaalta ryssät tyrmään sulki.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 4. Kristiinassa punakaarti vimmattuna kulki<br> tuli pojat Pohjanmaalta: hurtat koppiin sulki.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 5. Pian sitten siirryttihin Haapamäelle asti,<br> Ostolassa lisättihin Iivanoita lasti.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 6. Haapamäelle saavuttua pantiin tanssit soimaan,<br> emme tiedä, miten siellä punakaarti voikaan.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 7. Eräs jääkär' joukkoinensa jatkoi matkaa Savoon<br> punaisia tökkimähän heikon jään rakoon.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 8. Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni,<br> Meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 9. Punakaarti valkoisia lahtareiksi haukkuu,<br> siitäpä sille annetaan pohjalaista paukkuu.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 10. Jääkärijoukot Suomenmaassa punaisia jahtaa,<br> Tokoin herrat Helsingissä pelkää selkänahkaa.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut.<br> 11. Päällikkönä meillä ompi ukko Mannerheimi;<br> Hän on kyllä kelpo mies ja sitäpaitsi kreivi.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut.<br> 12. Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta.<br> Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 13. Eespäin veikot, pelko ois ja rivakasti tahti,<br> Valkokaartit Suomenmaan on vapauden vahti.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. Lähde: Rauman lehti 23.4.1918 ja Pohjolan sanomat 3.4.1918. [[Luokka:Rauman Lehti]] gqpr05g8aql37fcw7jwrfcgdqt7vlzu 131292 131291 2026-11-08T20:00:36Z Pxos 1517 +[[Luokka:1918]]; [[:w:fi:Wikipedia:Pienoisohjelma/HotCat|HotCat-työkalulla]] 131292 wikitext text/x-wiki 1. Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii.<br> Kaikki Ryssät maasta pois ja alas punakaarti!<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 2.Suojeluskunnat hälyytettiin tammisunnuntaina<br> ottamahan aseet poies ryssän sotilailta.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 3. Sotatorvet soimaan puhkes Karjalassa julki<br> urhopojat Pohjanmaalta ryssät tyrmään sulki.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 4. Kristiinassa punakaarti vimmattuna kulki<br> tuli pojat Pohjanmaalta: hurtat koppiin sulki.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 5. Pian sitten siirryttihin Haapamäelle asti,<br> Ostolassa lisättihin Iivanoita lasti.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 6. Haapamäelle saavuttua pantiin tanssit soimaan,<br> emme tiedä, miten siellä punakaarti voikaan.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 7. Eräs jääkär' joukkoinensa jatkoi matkaa Savoon<br> punaisia tökkimähän heikon jään rakoon.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 8. Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni,<br> Meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 9. Punakaarti valkoisia lahtareiksi haukkuu,<br> siitäpä sille annetaan pohjalaista paukkuu.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 10. Jääkärijoukot Suomenmaassa punaisia jahtaa,<br> Tokoin herrat Helsingissä pelkää selkänahkaa.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut.<br> 11. Päällikkönä meillä ompi ukko Mannerheimi;<br> Hän on kyllä kelpo mies ja sitäpaitsi kreivi.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut.<br> 12. Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta.<br> Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 13. Eespäin veikot, pelko ois ja rivakasti tahti,<br> Valkokaartit Suomenmaan on vapauden vahti.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. Lähde: Rauman lehti 23.4.1918 ja Pohjolan sanomat 3.4.1918. [[Luokka:1918]] [[Luokka:Rauman Lehti]] d7owx29ng23qs1g0ukfx7tsq2k3gr01 131320 131292 2026-11-08T20:20:27Z Pxos 1517 Lisätty [[:Luokka:Laulut]] ja malline, joka ohjaa Wikipediassa olevaan artikkeliin aiheesta. 131320 wikitext text/x-wiki 1. Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii.<br> Kaikki Ryssät maasta pois ja alas punakaarti!<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 2.Suojeluskunnat hälyytettiin tammisunnuntaina<br> ottamahan aseet poies ryssän sotilailta.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 3. Sotatorvet soimaan puhkes Karjalassa julki<br> urhopojat Pohjanmaalta ryssät tyrmään sulki.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 4. Kristiinassa punakaarti vimmattuna kulki<br> tuli pojat Pohjanmaalta: hurtat koppiin sulki.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 5. Pian sitten siirryttihin Haapamäelle asti,<br> Ostolassa lisättihin Iivanoita lasti.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 6. Haapamäelle saavuttua pantiin tanssit soimaan,<br> emme tiedä, miten siellä punakaarti voikaan.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 7. Eräs jääkär' joukkoinensa jatkoi matkaa Savoon<br> punaisia tökkimähän heikon jään rakoon.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 8. Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni,<br> Meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 9. Punakaarti valkoisia lahtareiksi haukkuu,<br> siitäpä sille annetaan pohjalaista paukkuu.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 10. Jääkärijoukot Suomenmaassa punaisia jahtaa,<br> Tokoin herrat Helsingissä pelkää selkänahkaa.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut.<br> 11. Päällikkönä meillä ompi ukko Mannerheimi;<br> Hän on kyllä kelpo mies ja sitäpaitsi kreivi.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut.<br> 12. Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta.<br> Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. 13. Eespäin veikot, pelko ois ja rivakasti tahti,<br> Valkokaartit Suomenmaan on vapauden vahti.<br> Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,<br> Lapua ja Härmän loukko,<br> Vöyri, Kauhava ja muut. Lähde: Rauman lehti 23.4.1918 ja Pohjolan sanomat 3.4.1918. [[Luokka:1918]] [[Luokka:Laulut]] [[Luokka:Rauman Lehti]] {{Wikipedia|Vöyrin marssi}} 1ofnwa1adpenhswoldydc26ktslv867 0 23726 131343 124494 2026-11-09T05:53:53Z Mik@el 6813 Luokkia lisätty. 131343 wikitext text/x-wiki Emonen Satakunta<br> Ilmoille pojan loi,<br> Ja sadan miehen voiman<br> Hän kantamalleen soi;<br> Sit' äidinrinnoin sadoin<br> Imetti, kasvatti;<br> Näin vahva jättiläinen<br> Pojasta sukesi.<br> Vaan ikäv' on hänen mielessään,<br> Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään.<br> Siis ulos maailmalle<br> Tää poika reutoutui;<br> Han kiersi sadat saaret,<br> Hän sadat salmet ui;<br> Ja kaikki rannan koivut<br> Hänelle hymyili,<br> Ja kaikki lehdon linnut<br> Sulolla lauleli.<br> Vaan ikäv' on hänen mielessään,<br> Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään.<br> Rinnassa miehuus kuohui,<br> Se toivoi taisteluun,<br> Se riehuvaisna paloi<br> Voimainsa koitteluun.<br> Ah urhon jalon, vahvan<br> Jos kerran kohtaisi,<br> Kas silloin maksais elää,<br> Kuollakin kelpaisi!<br> Näin ikäv' on hänen mielessään,<br> Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään.<br> Vaan rientäissään hän viimein,<br> Mit' etsi, löysi jo:<br> Edessä tuossa vankka<br> On Tammerkallio.<br> Sen kivirinta luja<br> Tien sulkee kokonaan;<br> Ei taivu hän, ei väisty,<br> On valmis sotimaan.<br> Ja jättiläinen on mielissään,<br> Kun toivonsa tässä sai täyttymään.<br> Ja rinta rintaa vasten<br> Nyt painia he lyö;<br> He päivän kaiken koittaa,<br> Eik' eroita heit' yö.<br> Kiihkoissa katsos kuohuu<br> Jo vaahti valkoinen!<br> Kauaksi pauhu kuuluu<br> Kuin jyske ukkosen.<br> Hei jättiläinen on mielissään,<br> Kun toivonsa tässä sai täyttymään!<br> Näin vuosisadat pitkät<br> He yhä taistelee,<br> Näin koskaan voittamatta<br> He toistaan koittelee:<br> Ei uuvu veden voima,<br> Ei murru kallio;<br> Vaan järven jättiläinen<br> Se viimein suuttuu jo.<br> Taas ikäv' on hänen mielessään,<br> Tuo turha leikki ei tyydytäkään.<br> Saapuipa silloin siihen<br> Kustaavi kuningas;<br> Tuoss' jättiläisen keksi<br> Silmänsä nerokas:<br> ,,Hei, poika, suotta kuluu<br> Noin voimas päivät, yöt!<br> Mun palvelukseen' tule,<br> Saat tehdä tosityöt.<br> Tuo hyödytön pauhu on houraus,<br> Vaan miehen työllä on tarkoitus!"<br> Nyt käteens' jättiläinen<br> Sai sadat rattahat;<br> Hän kaikin voimin vääntää,<br> Ne pyörein juoksevat,<br> Ne vanuttaa, ne takoo,<br> Ne kutoo ratisten,<br> Ja leivän tarpeet hankkii<br> Tuhantten ihmisten.<br> Nyt jättiläinen on mielissään,<br> Kun toivonsa viimein sai täyttymään.<br> Jo sata vuotta vääntää<br> Hän tuossa päivät, yöt,<br> Ja yhä kaunistuupi<br> Ja karttuu hältä työt;<br> Ja maine, jota toivoi<br> Suurista sodistaan,<br> Sen monin kerroin saa hän<br> Nyt työstään, toimestaan.<br> Ja jättiläinen on mielissään,<br> Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.<br> Oi kaukaa häämöittävä,<br> Sä aika tuleva,<br> Kun auraks muuttuu miekka,<br> Työkoneeks kanuuna.<br> Kun vert' ei vuodatella,<br> Vaan työllä kilpaillaan,<br> Kun suosio ihmisill' on<br> Ja rauha päällä maan,<br> Oi aika sä toivottu, kaivattu,<br> Kas täss' esikuvas on siunattu!<br> Suonio. Lähde: [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870167?page=12 Suomen Kuvalehti 1.10.1879 (nro 163), s. 12]. [[Luokka:Runot]] [[Luokka:Suomen Kuvalehti]] [[Luokka:1879]] 8684uguefeu4dkc75nkvehjofayjx38 0 23734 131342 124517 2026-11-09T05:47:55Z Mik@el 6813 Luokkia lisätty. 131342 wikitext text/x-wiki '''Borkin rautatieonnettomuus''' [[File:Borkin junaturma.jpg|400px|right|Borkin junaturma 29.10.1888]] Syksyllä 1888, mutta niin myöhään, että siitä ei woitu kertoa mitään samana syksynä ilmestyneessä Kansanwalistusseuran kalenterissa, tapahtui rautatieonnettomuus, joka olisi woinut tuottaa äärettömän surkeita seurauksia. Tahdomme nyt, waikka myöhään, sen kuwan selitykseksi, minkä olemme tapauksesta hankkineet, kertoa pääkohdat tästä tapauksesta, josta jos mistään, woi huomata että Jumala woi waarasta pelastaa ketä Hän tahtoo, ja että Hänen kätensä ei ole lyhetty. Meidän korkea keisarillinen perhe, Keisari itse, hänen puolisonsa, perintöruhtinas ja kaikki keisarilliset lapset ynnä joukko korkeita waltion ja howin wirkamiehiä oliwat paluumatkalla Kaukasiasta, jossa heidän majesteettinsa juuri oliwat käyneet. Juna, jolla kulkiwat, oli Lokakuun 29 p:nä kello 2 aikana Harkowan ja Kurskin wälisellä rautatiellä lähellä Borkin asemaa ja kuljettiin jotensakin suurilla nopeudella eteenpäin, jotta ennettettäisiin hywissä aioin takaisin Pietariin. Junaa kuljetti kaksi weturia, niiden jälestä seurasi tawarawaunut, sitten werstaswaunut, liikenneministerin waunut, toisen luokan waunut howipalwelijoita warten, kokkiwaunut, buffettiwaunut ja sitten ateriawaunut. Wiimeisinä oli kolme keisarillisten makuuwaunua. Keisarilliset juuri istuiwat ruokapöydässä ateriawaunuissa, kun äkkiä hiweällä ryskeellä tapahtui sysäys, taikka oikeastaan useampia, joista waunut repeytyiwät rikki ja osaksi joutuiwat pois radalta. Ateriawaunuissa, sitten kun juna ensimmäisellä sysäyksellä oli pysähtynyt, repesi waunun permanto toisellä sysäyksellä, kolmannella murtuiwat waunun seinät, kaatuiwat wastattain eiwätkä päässeet sen alemmaksi putoamaan. Kaikki käwi melkein silmänräpäyksessä. Seinien päälle asettui katto. Joka sattui seisomaan, niinkuin palwelijat, kuoli heti. Ne, jotka istuiwat, jäiwät henkiin. Lakeija, joka palweli keisaria, lensi teetarjottimen kanssa buffettiin ja kuoli heti, niinkuin kaikki siellä olewat. Hämmästystä ja yleistä sekasortoa on mahdoton kuwailla. Puolen minuutin päästä tointuiwat kuitenkin kaikki henkiin jääneet ja koetteliwat waistomaisesti jäseniänsä, oliwatko kaikki luut eheinä. Pöydässä istuneet pääsiwät jotenkin onnellisesti, niistäkin monet kuitenkin saiwat muistomerkkiä koko elämäkseen. Waunujen seiniin ilmestyneiden aukkojen kautta oli paras pääsö ulos, jossa satoi todellista syyssadetta, jota kesti lakkaamatta. Howimaalaaja Zichy ensimmäisenä ryömi pois waunusta, toisena eräs howinainen ja kolmantena keisari. Keisarinna, kerrotaan, wedettiin ulos waunun akkunasta. Ateriawaunussa oli kolme wanhempaa keisarillista lasta. Nuorin, suuriruhtinatar Olga istui waunussa joka seurasi sen jälkeen. Huomatessaan keisarin, huusi tyttönen: „Isä, rauhoitu! minulle ei ole mitään tapahtunut. Minä olen terweenä; mutta enempää en matkusta millään ehdolla". Sama waunu oli warsin kummallisessa tilassa. Se oli joutunut poikittain radalle niin että pieni sysäys olisi woinut lykätä sen penkereeltä alas. Keikaus oli ollut niin ankara, että suuriruhtinatar Olga oli lentänyt pitkän matkan päähän ratawallista loukkaamatta itseään kuitenkin wähääkään. Suuriruhtinas Mikael oli hetken aikaa kokonaan pirstojen peitossa, mutta hänkin pääsi aiwan loukkaantumattomana pois. Kun keisari näki kuinka kauhea häwitys oli ollut, mutta huomasi lapsensa pelastuneiksi, purskahti hän itkuun. Hän woitti kuitenkin pian mielenliikutuksensa, ja järjesti nopeasti pelastustyöt. Kaikki keisarilliseen perheesen kuuluwat henkilöt pääsiwät hywinkin onnellisesti tästä kauheasta hengen waarasta ja merkillistä kyllä, muistakin kuoli miltei ainoastaan palweluswäkeen kuuluwia, kaikkiaan kuitenkin yhdeksäntoista henkilöä. Kahdeksantoista sai pahempia tai helpompia haawoja. Keisarinna oli haawoittanut kätensä, keisari loukannut jalkansa. Täydellinen häwitys oli kohdannut junaa. Weturit tosin wielä pysyiwät radalla, mutta ensimmäisistä waunuista oliwat muutamat hypänneet syrjälle. Kaikki seuraawatkin sen johdosta alkoiwat keikkua kauhealla tawalla singahtaen molemmin puolin. Pyörät rewehtyiwät irti, seinät litistyiwät lysään ja juna kokonansa oli mitä surkein katsoa. Kesti kauan ennenkuin pirstaleiden alta oli löydetty kaikki kuolleet ja haawoitetut. Wiimeinen surkeasti raadeltu ruumis löydettiin wasta kello wiiden aikana. Keisarinna määräsi ja järjesti itse miten haawoitettuja oli autettawa, tawattoman huonosta ilmasta huolimatta ja wasta kun wiimeinen haawoitettu oli nostettu sairaswaunuihin, astuiwat keisarilliset paikalle hankittuun warajunaan. Kuolleet kuljetettiin Pietariin keisarin käskystä ja hän lupasi pitää huolta heidän jälkeenjättämistään perheistä. Päästyänsä rautatieasemalle pidettiin messu tapaturman kautta kuolleitten edestä ja kiitosjumalanpalwelus ihmeellisen pelastuksen johdosta suuresta waarasta. Sitten käski keisari kaikki junasta pelastetut, palweluswäenkin, myöhäistä päiwällisateriaa syömään asemahuoneen saliin. Niin päättyi onnettomuus, joka olisi woinut päättyä ihan toisin ja jossa on ihmeellisintä, että se ei päättynyt ihan toisin. Mutta täällä maan päällä usein tapahtuu sellaista, mitä emme woi selittää, jos emme uskoisi että on olemassa Korkein Olento joka johtaa asiat maailmassa. Hänen kauttaan ne selwiwät, sekä se asia, joka wuosi sitten täytti koko Wenäjän wallan ja kaikki sen naapurimaat hämmästyksellä ja ilolla, että monet muutkin asiat, joista maine ei lewiä yhtä laajalle, waikka owat yhtä ihmeellisiä. Ilman Hänen tahtoaan ei hiuskarwaakaan päästämme putoa; Hänen suojeluksessansa olemme hywässä turwassa. Lähde: [https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2013-00003282 Kansanvalistusseuran kalenteri 1890], s. 168-170. [[Luokka:Rautatiehistoria]] [[Luokka:1888]] 7fyb57qw2mkozv3darm5p9n25seaz3i 3 24825 131290 127834 2026-11-08T19:57:18Z Pxos 1517 /* Parin sivun luokka puuttuu */ uusi osio 131290 wikitext text/x-wiki == Kaksi sivua yhdistetty == Hei! Yhdistin Sivukulman Santerista laatimasi tuotantoluettelon ja henkilökuvaussivun yhdeksi sivuksi [[Sivukulman Santeri]], koska täällä on ollut tapana, että henkilösivulla esitetään molemmat. --[[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 16.31 (UTC) :Hei, :Hienoa, suuret kiitokset! Mietinkin, miten tuo olisi paras tehdä ja tuo ratkaisu näyttää hyvältä. :-) [[Käyttäjä:Mik@el|Mik@el]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Mik@el|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 16.35 (UTC) ::Keksi sille vielä sopiva luokka. Mallia voit ottaa vaikkapa [[Tatu Pekkarinen|Pekkarisen Tatusta]], joka on Nysalorin laatima sivu. Hän luokittelee sivun ja tuotannon yhteiseen henkilöluokkaan, jonka sitten luokittelee runoilijaksi tai muuksi kirjaltajaksi. Toisin sanoen seuraava parannus olisi siirtää luokka "Luokka:Sivukulman Santerin pakinat" nimelle "Luokka:Sivukulman Santeri" ja käyttää sitä kaikkeen kivaan. Sen siirron voit tehdä itse ilman ylläpitäjän oikeuksia. --[[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 16.41 (UTC) :::Tein ryhmän Pakinoitsijat ja lisäsin Sivukulman Santerin sinne. Luokan lisäsin Kirjallisuus-luokan alle. Siellä olivat myös mm. suomentajat ja kääntäjät. Täytyy katsoa miten tämä lähtee etenemään, sillä näitä kirjoituksia voi olla aika paljon, ainakin 10 vuoden ajalta. Täytyy koittaa tehdä siisti ja käytännöllinen lopputulos. [[Käyttäjä:Mik@el|Mik@el]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Mik@el|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 17.10 (UTC) == Parin sivun luokka puuttuu == Luokittelen parhaillaan muutamia luokittelemattomia sisältösivuja. Parista luomastasi sivusta puuttuu luokitus, joka sitoo ne osaksi Wikiaineiston kokoelmaa ja tekee niistä muillekin löydettäviä. En rupea tekijän partaille astumaan, joten lisännet itse sopivat luokat näihin vuonna 2023 tallentamiisi sivuihin 1) [https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Selostus_Borkin_junaturmasta_Kansanvalistusseuran_kalenterissa_1890&action=history Selostus Borkin junaturmasta Kansanvalistusseuran kalenterissa 1890] ja 2) [https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Tampereen_kaupungin_satavuotiseksi_juhlaksi&action=history Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi]. [[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 8. marraskuuta 2026 kello 19.57 (UTC) mcg0ljbn3ywp0qnhwfdpn1tn9dc6bms 131345 131290 2026-11-09T06:10:27Z Mik@el 6813 /* Parin sivun luokka puuttuu */ Vastaus 131345 wikitext text/x-wiki == Kaksi sivua yhdistetty == Hei! Yhdistin Sivukulman Santerista laatimasi tuotantoluettelon ja henkilökuvaussivun yhdeksi sivuksi [[Sivukulman Santeri]], koska täällä on ollut tapana, että henkilösivulla esitetään molemmat. --[[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 16.31 (UTC) :Hei, :Hienoa, suuret kiitokset! Mietinkin, miten tuo olisi paras tehdä ja tuo ratkaisu näyttää hyvältä. :-) [[Käyttäjä:Mik@el|Mik@el]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Mik@el|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 16.35 (UTC) ::Keksi sille vielä sopiva luokka. Mallia voit ottaa vaikkapa [[Tatu Pekkarinen|Pekkarisen Tatusta]], joka on Nysalorin laatima sivu. Hän luokittelee sivun ja tuotannon yhteiseen henkilöluokkaan, jonka sitten luokittelee runoilijaksi tai muuksi kirjaltajaksi. Toisin sanoen seuraava parannus olisi siirtää luokka "Luokka:Sivukulman Santerin pakinat" nimelle "Luokka:Sivukulman Santeri" ja käyttää sitä kaikkeen kivaan. Sen siirron voit tehdä itse ilman ylläpitäjän oikeuksia. --[[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 16.41 (UTC) :::Tein ryhmän Pakinoitsijat ja lisäsin Sivukulman Santerin sinne. Luokan lisäsin Kirjallisuus-luokan alle. Siellä olivat myös mm. suomentajat ja kääntäjät. Täytyy katsoa miten tämä lähtee etenemään, sillä näitä kirjoituksia voi olla aika paljon, ainakin 10 vuoden ajalta. Täytyy koittaa tehdä siisti ja käytännöllinen lopputulos. [[Käyttäjä:Mik@el|Mik@el]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Mik@el|keskustelu]]) 9. helmikuuta 2026 kello 17.10 (UTC) == Parin sivun luokka puuttuu == Luokittelen parhaillaan muutamia luokittelemattomia sisältösivuja. Parista luomastasi sivusta puuttuu luokitus, joka sitoo ne osaksi Wikiaineiston kokoelmaa ja tekee niistä muillekin löydettäviä. En rupea tekijän partaille astumaan, joten lisännet itse sopivat luokat näihin vuonna 2023 tallentamiisi sivuihin 1) [https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Selostus_Borkin_junaturmasta_Kansanvalistusseuran_kalenterissa_1890&action=history Selostus Borkin junaturmasta Kansanvalistusseuran kalenterissa 1890] ja 2) [https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Tampereen_kaupungin_satavuotiseksi_juhlaksi&action=history Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi]. [[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 8. marraskuuta 2026 kello 19.57 (UTC) :Kiitos viestistä! Niinpä olivatkin luokat jääneet puuttumaan. Nyt lisäsin niitä, mutta jos keksit vielä puuttuvia luokkia, niin lisää vain kaikin mokomin. :-) [[Käyttäjä:Mik@el|Mik@el]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Mik@el|keskustelu]]) 9. marraskuuta 2026 kello 06.10 (UTC) 47h7wqdhsb2av3a7wx1lsos3ymistzm 250 26168 131340 130708 2026-11-08T21:16:26Z Pxos 1517 /* Ongelmallinen */ Lint-virheet: Stripped tags (avaava small-tag puuttui). 131340 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Pxos" />{{Rh|470|III.{{pad}}Järjestelmällinen katsaus kasvikuntaan.|}}</noinclude>Vartalo on käyristynyt ylöspäin muodostaen sikiäimen kanssa kulman (kuva 552, ''4''). Mettä muodostuu kukkapohjuksessa. Hedelmä on palko (poikkeuksista ks. tuonnempana). Alkio on käyristynyt. Varsinkin käyristyy alkiovarsi, niin että se ja alkiojuuri ovat paksujen, maltoisten sirkkalehtien reunoilla. ''a''.{{pad}}{{sp|Sophoreae}} (''Myroxylon'') ja ''b''.{{pad}}{{sp|Podalyrieae}}. (''Thermopsis''). Kummassakin näissä ryhmissä on 10 erilehtistä hedettä. Ne muodostavat ikään kuin sillan edelliseen heimoon. ''c''.{{pad}}{{sp|Astragaleae}}. Lehdet parilehtiset, päätöpariset, kärhettömät. &mdash; <small>''Astragalus'', palko on pitkittäin epätäydellisesti jakautunut kahteen lokeroon. ''Caragana'' arborescens, siperialainen hernepuu, koriste- ja aitakasvina viljelty pensas. ''Robinia'', ''Wistaria''. ''Glycyrrhiza'', lakritsakasvi (Vilj.-k. siv. 273). ''Indigofera'' tinctoria, indigokasvi, tuottaa sinistä väriainetta, indigoa (Vilj.-k. siv. 262).</small> ''d''.{{pad}}{{sp|Vicieae}}. Lehdet parilehtiset, tasapariset. Päätölehdykkä kehittynyt kärheksi tai odaksi. &mdash; <small>''Vicia''. V. Faba, härkä- eli hevospapu, V. sativa, elovirna. ''Pisum'' sativum, puutarhaherne, P. arvense, peltoherne. ''Ervum'' Lens, kylvövirvilä. Näitä lajeja viljellään (Vilj.-k. siv. 71, 75). ''Lathyrus''.</small> ''e''.{{pad}}{{sp|Phaseoleae}}. Kiertokasveja. Lehdet 3-sormiset, lehdykät korvakkeelliset (kuva 221). &mdash; <small>''Phaseolus''. Eräitä lajeja viljellään, kuten turkinpapua (Ph. vulgaris), länkäpapua (Ph. nanus), ruusupapua (Ph. multiflorus; Vilj.-k. siv. 73), samoin viljellään soijaa, ''Glycine'' hispida (Vilj.k-. siv. 78). ''Physostigma''.</small> ''f''.{{pad}}{{sp|Trifolieae}}. Lehdet 3-sormiset (kuva 219), lehdykät pykälaitaiset. &mdash; <small>''Trifolium'', apila, teriö yhdislehtinen ja pysyy myöhemminkin hedelmän ympärillä. ''Medicago'', teriö varisee, hedelmä käpertynyt. ''Melilotus'', hedelmä pallomainen, aukeamaton. ''Ononis'', mataloita pensaita. Useita tämän ryhmän kasveja viljellään rehukasveina (Vilj.-k.siv. 183).</small> ''g''.{{pad}}{{sp|Loteae}}. Lehdet 3-sormiset, lehdykät ehytlaitaiset. &mdash; <small>''Lotus'' (kuva 552), ''Anthyllis''.</small> ''h''{{pad}}{{sp|Genisteae}}. Hetiö yksikuntainen. Lehdet sormilehtiset tai niissä on vain yksi lehdykkä. Lehdykät ehytlaitaiset. &mdash; <small>''Cytisus; Lupinus'', lehdet monisormiset, yleisesti viljelty puutarhakasvi.</small> ''i''.{{pad}}{{sp|Hedysareae}}. Hedelmä nivelpalko. &mdash; <small>''Onobrychis'' sativa, ''Ornithopus'' sativus; näitä viljellään rehukasveina. ''Hedysarum (Desmodium)'' gyrans (Itä-Intiasta), lehdyköissä huomattavissa itsemääräisiä (omaehtoisia) liikkeitä (siv.&nbsp;212). ''Arachis'' hypogaea, maapähkinä. Öljyä runsaasti sisältävät siemenet syötäviä (Vilj.-k. siv. 127). ''Amicia.''</small> ''j''.{{pad}}{{sp|Dalbergieae}}. Hedelmä ei aukea. &mdash; <small>''Pterocarpus.''</small> <small>Kasvikunnan suurimpia heimoja: käsittää 9,000 lajia, jotka ovat levinneet yli koko maapallon. Hyönteissuosijoita.</small> <small>Lääkekasvi on länsiafrikkalainen Physostigma venenosum, jonka siemenet ovat hyvin myrkyllisiä (Semen Calabar).</small><noinclude><references/></noinclude> fqg1hd71hsbd6sw8yol43ep4is4ic0y 250 26288 131338 130891 2026-11-08T20:58:17Z Pxos 1517 Lint-virhe: Multiple unclosed formatting tags 131338 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Sakvaka" />{{Rh|398|III.{{pad}}Järjestelmällinen katsaus kasvikuntaan.|}}</noinclude>''a.'' {{sp|Orontieae}}.{{pad}}Kukat kaksineuvoiset, kuvulliset. <small>''Acorus'' calamus (kuva&nbsp;438) on tuotu Aasiasta Eurooppaan 300&nbsp;vuotta sitten; se kasvaa nyt täällä metsistyneenä; ''Anthurium'' Amerikan kuumista osista.</small> ''b.'' {{sp|Calleae}}.{{pad}}Kukat kaksineuvoiset, kehättömät (kuva&nbsp;367, ''E'') <small>''Calla''. ''Monstera'' deliciosa (Meksikosta); viljellään huonekasvina Philodendron nimisenä; sillä on kiipimäjuuria (siv.&nbsp;16).</small> ''c.'' {{sp|Arineae}}. Kukat yksineuvoiset, kehättömät. Hedekukat ylempänä, emikukat alempana. <small>''Arum; Zantedeschia'' aethiopica (viljellään huonekasvina Calla nimisenä); ''Amorphophallus'' (Itä-Intiasta; puikelossa on raadon haju); ''Caladium'' (Amerikan kuumista osista); ''Colocasia'' (Itä-Intiasta). Hyvin surkastunut muoto on ''Pistia'', joka on Lemnaa muistuttava kuumien maiden vesikasvi. Araceae-heimon kasveja (900 lajia) tavataan melkein yksinomaan kuumissa maissa, joissa niitä on lukemattomat määrät; usein ne ovat erittäin oudonnäköisiä, väliin jättiläiskokoisia muotoja ja muodostavat aarniometsien ruohokasviston pääosan. Useat lajit kasvavat joukoittain yhdessä maassa, metsissä, syvässä siimeksessä, toiset taas kiipeilevät kiipimäjuurillaan puissa tai elävät ulkovieraina l. päällyskasveina puiden oksilla usein muistuttaen jättiläiskokoisia linnunpesiä. Pölyytys tapahtuu hyönteisten avulla. Omituinen on tässä suhteessa Arum maculatum. Pienet kärpäset ja hyttyset ryömivät koteloon (kuva&nbsp;440) martojen sukasten (''B'', ''b'') välitse, joita on juuri siinä kohden, missä kotelo on ahtain. Nämä</small> {{puuttuu kuva}}Kuva&nbsp;439. '''Colocasia Boryi.''' Lehdissä näkyy vahva keskisuoni ja siitä lähteviä, keskenään yhdensuuntaisia haaroja. (Pienenn.)<noinclude><references/></noinclude> aj5p6wiz24lo8w8s5rm7vddz74xqjp1 0 26438 131344 131259 2026-11-09T06:07:20Z Mik@el 6813 Lähde lisätty. 131344 wikitext text/x-wiki {{Otsikko |edellinen= |seuraava= |otsikko=Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista |alaotsikko= Turku 1893 |tekijä=Pietari Päivärinta |huomiot= }} =I. Ennustaja.= Oli wuoden 1867 talwi noin puoliwälissä. Ankara talwi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin wiikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tawasta tuli taiwaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin ajoin itätuuli tuulla uilotti parisen wiikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheisiin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin wuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hewoset eiwät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hewoset mähkiwät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli wähänkään päästä liikkumaan. Jos tällä tawalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna oliwat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin woitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät oliwat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tawallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet wainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän wuoksi tuliwat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi. Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensiwät onnellisemmat naapurit awuksi, luomaan kinoksia owein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen nawettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Waikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tuliwat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kaswoihin, erittäinkin nenään ja korwiin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteiwät ne paikalla jäätyisi kowiksi kuin jääkynttilä. Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Niitä täytyi loimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä wärisiwät wilusta. — Ei ollut elämä silloin leikin tekoa. <center> — — — — </center> Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päiwänä astui tupaan wanha mies, sauwa kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt käwelikö hän selkä edellä wai päinwastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois waatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumiwihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karwalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttujensa poimuihin, että se tuntui olewan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kowin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä. „Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että wähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kowin wilustuneelta”, kehoitin häntä. Ukko rupesi napuloimaan taktikuluaan auki, mutta kädet oliwat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä. „Woi, woi”, sanoi ukko ja köntti peremmäksi lawitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna waipui sauwansa nojalle kumaraan. „Mistäs tää wanhus on kotoisin?” kysäsin häneltä. „Tuoltahan, tuota, olen H—n pitäjästä”, sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta. „Kuinkas te olette näin kauwas sortunut?” kysyin taasenkin. „'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen wanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tawalla eteenpäin wiedä, waikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elämän mieli, wielä haudan partaallakin'”, tuumaili ukko. Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistäwässä niemimaassa. Waikka jonkunmoisia katowuosia oli ollut jo wuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla. „Mutta eikös teidän pitäjään waiwaishoito pidä huolta wanhoista ja waiwaisista, kun owat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?” sanoin melkein wirallisesti. „Kyllä kaiketi, waan mistäs ihmiset auttawat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?” sanoi ukko ja katsoa wilautti minua nuhtelewasti silmiin. „Mutta eihän nyt niin kowia katowuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi”, wäittelin wastaan. „Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietäwän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi. ... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen wuoteen paljon mitään. Siksi tänne kääntywät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantawaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'”, selitti ukko. „Taitaapa niin olla”, sanoin wähän häpeissäni. Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla. „Milloin olette wiimeksi saanut ruokaa?” kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt. „Eilen iltapäiwällä”, sanoi hän. „Hywänen aika, ja nyt on jo siwu puolenpäiwän!” sanoin kauhistuksissani. „Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, wanhalle ja waiwaiselle palan suuhun pistäisiwät. ... Te näytte olewan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan. ... Kiitos suuri ruoasta!” sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen. „Kun saisin wähän lewätä, sillä tuntuu niin raukaisewan, eikä tuo kylmäkään tunnu wanhasta ruumiista erkanewan”, jatkoi hän sitten. Osotettiin hänelle wuode, jossa hän saisi lewätä. Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä. „Jospa nämät kowat ajat loppuisiwat tähän, mutta pahimmat ja kowimmat owat edessä”, sanoi ukko pitkällensä päästyään. „Mistä sen tietää?” sanoin, ikäänkuin säpsähtäen. „Kaikki merkit wiittaawat siihen”, sanoi ukko. „Minkäläiset merkit?” „Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset”. „Mutta olen kuullut sanottawan, että kun on talwi kylmä, niin tulee lämmin kesä”, wäittelin ukkoa wastaan. „'Karhulla on karhun pojatkin'”, sanoi waan ukko. „No mitä muita merkkejä teillä sitten wielä on?” kysyin. „Nuot aidatkinhan owat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näy ja hanget owat niin laajat aitojen wierteillä, että näyttää siltä kuin ne olisiwat warta warten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen wälillä”, selitti ukko. „Ettäkö sekin on köyhän wuoden merkki, kun aitojen ja hangen wälillä ei ole mitään koloa?” „Niinpä se on”. „Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitowiertenkin täyttyä”, inttelin. „Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talwina aitowieret sillä lailla täyty lumella, waikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysywät waan kinokset ja erillään aidoista — ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hywä merkki”, selitteli ukko. „Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että wanhat 'profeetat owat kuolleet ja nuoria ei uskota'”, sanoin siihen wastaukseksi. „Jospa se niin olisikin, olisin warsin hywilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen wanha mies ja elämässäni olen ottanut waaria kaikellaisista asioista ja olen hawainnut yhtä ja toista. Te olette wielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietäwät. Jospa olisin tilaisuudessa tulewana syksynä teille muistuttawana näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä woimani heikkenewät päiwä päiwältä ja minä tunnen selwästi, ettei minun tarwitse olla kokemassa tulewan kesän seurauksia”, puheli ukko surullisen raskasmielisenä. Sitten hän waipui lewolliseen uneen. Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen. Käskimme hänet jäämään yöksi. „Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hywästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kowin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin”, puheli ukko, samassa köytellen takkiaan kiinni. „Kiitos waan awustanne, kun autitte ruoka-aterialla wanhaa, waiwasta, tuntematonta ukkoa”, tuumaili hän. Kädestä pitäen jätteli hän hywästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauwansa nojalla alkoi käwellä kalkutella owea kohden. Owessa mennessään kuulin hänen sanowan: „Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kowat ajat owat edessämme”. Sitten tunkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauwan katselimme ukon jälkeen ja wanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luowimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin waaratta pääsi ihmisten ilmoihin. <center> — — — — </center> Seuraawa kewät tuli tawattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä wielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päiwänä lähdin wiidentoista penikulman pituiselle matkalle hewosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K—a jokea ylöspäin niin hywällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket oliwat tawallisina talwina olleet aina sulina, mutta nyt ne oliwat wahwassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kowimpinakaan talwina. Saman kuun seitsemäntenätoista päiwänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hywä kuin mennessäkin. Kotitarpeen wiinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Wanhan tapansa mukaan kokiwat jotkut siweellisesti wajonneet ihmiset korwen loukeroissa keittää wielä tuota mielijuomaansa. Eräs salawiinan keittäjä oli yöllä Erkinpäiwää wasten kantamassa wiinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Wälillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki warpaat liukesiwat jalwoista irti. Kahdeksantena päiwänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja saman kuun kymmenentenä päiwänä wetiwät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla. Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruweta kylwön tekoon. Kowat yöpakkaset wallitsiwat waan katkeamatta, niin että maa oli aamuisin niin kowassa roudassa, että se oikein halki paukahteli. Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touwon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tawattoman kolkon ja pitkän kewäimen olewan, aloin miettiä kylwämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puoliwälissä sulasi pelto sen werran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttiin peltotöihin ja alettiin siementä kylwää. Mutta muut eiwät niin tehneet; he sanoiwat minun pakkaawan Jumalan edelle ja koettawan wäkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylwiwät wasta juhannuksen aatto-päiwinä ja juhannuksen jälkeenkin. Neljänä juhannuksen edellisenä päiwänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kaswamaan niinkuin taikawoimalla. Niin lämpymään maahan kylwetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa wuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten oliwatkin. Ei niittyaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei warsinaista hallaa tullut, waikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kaswoiwat nuo myöhään lämpymään maahan tehdyt touwot rehewänä ja mustanpuhuwana wiileässä ilmassa. Sitä wastaan meidän touwot kaswoiwat matalampana ja kellastuneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa iwaa ja pilkkaa Jumalaan turwaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen wälisistä suhteista. „'Alku työn kaunistaa, waan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä wielä tiedä, kuka meistä lopulta woittaa”, sanoin minä. „Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä”, intteliwät he. „Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten käwisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika”, puolustelin periaatteitani. Semmoiset jaahinat päättyiwät tawallisesti siihen, että he lähtiwät pois, ilwehymy huulillansa! Elokuun loppupäiwinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-wihlowan kylmästi tuulla wiuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä wäkeä pellolleni; hywä olikin wäen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarwinnut; erittäinkin waimowäki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliwäliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkin hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina waan Jumalalta wäkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskusteliwat ja wälistä kuului iso naurun rähäys joukosta; kai joku oli arwannut sanoa jonkun erinomaisen hywän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme iwaa tekemään. „Etteköhän luulleet wuodentuloksenne laareihinne mahtuwan, jos olisitte antaneet laihonne täys'ikäiseksi kaswaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?” sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-woittoisessa hymyssä. „Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalia, sillä minä tein kylwöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on werissään ja osaksi on jo walmiita päitäkin. Jos seassa on wielä walmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itäwät jywät. Eikä sitä wielä tiedä, kenen laarit tulewat täyteen ja kenen jääwät waille”, koin puolustella itseäni ja työtäni. „Niin, waan paljon ne olisiwat wielä paranneet ja kaswaneet; sirppihallaa tulee, se on wissi se”, sanoi mies wähän masentuneena ja lähti pois. Kylmän ja kolkon näköisiä karapilwi-tönkäleitä kiiti taiwaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taiwaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että waikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tuliwat kädet kuitenkin konttaan. Tämän tähden hommasi eukko kahwia ja laitti minut sitä leikkuuwäelle pellolle wiemään. Minun tieni kulki niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eiwät huomanneet siis tuloani. Eräs waimo oli paapattamassa, että: „Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epäuskoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka wäkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?” Samassa huomasiwat he minut, kun yhä käwellessäni sänki rapisi jaloissani. Wähän häpeissään kääntyiwät he kaikin minuun päin. „Ei niin pidä tehdä kuin hywä tulee, waan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahwia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi wiluiseen sydämeemme”, sanoin minä kehottawaisesti ja pian oli wäki härppimässä kuumaa kahwia. Seuraawana yönä ei wielä tullut pakkasta, waikka oli niin hirweän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taiwaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraawankin päiwän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, waan joka sai wiimeisen palansa niellyksi, törmäsi pellolle; wäki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesiwat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; wieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hywän päiwäpalkan. Lauwantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. — 'Pianhan se lyhyt wirsi on weisattu'. Jo iltapäiwällä alkoi tuuli heiketä ja taiwas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haawan lehti wärähtänyt. Taiwas oli niin selkeä, että tähdet näkyiwät taiwaalla niinkuin talwisydännä ja kuu paistaa kajotti niin kirkkaasti, että oikein warjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää. Aamulla oli surkea näky nähtäwänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaiwolla olemissa astioissa ja muissa mataloissa wesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilwenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taiwaalle, ettei aurinko woinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun läwitse woinut walaista eikä lämmittää; huumottihan waan niinkuin walju kuu olisi noussut taiwaalle ohuen härmäpilwen läpi waalottamaan. Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut wäräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kaswit seisoa töröttiwät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Wahwat perunan warsikot oliwat lupsauttaneet lehtensä pitkin wahwaa wartta ja warsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukehuttawa raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karwastelewan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa. Kun ankara kuura ja jää wihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistämässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. — Niin täälläkin, mitä sitten muualla. Halla oli wienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tawallisina wuosina. Wiime talwisen ennustaja-ukon ennustukset oliwat toteentuneet! — — — Kowat ajat oliwat tosiaankin edessä. =II. Köyhän kiitos.= Tuon kamalan halla-yön seuraukset tuliwat pian näkywiin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeutua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hewosella ja toisia reslakelkkaa perässään wetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti weti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja wanhimmat tallusteliwat jäljessä. Ei harwoinkaan tapahtunut, että jalan kulkewat perheet oliwat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hewosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteiwät wälille paleltuisi. Luultawasti oli noilla näljän kanssa taistelewilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi wuodentulos nytkin kuin muualla. Siinä oliwat he kuitenkin wäärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei woi wäittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset wähemmät katowuodet eiwät olleet täällä meren niemessä niin tuntuwat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli wäestö hywin säästäwäistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman wuotista wiljaa ja waikka kato weikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kowin rasittawalta, sillä olihan hywät kulkuneuwot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui. Näinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulwan edessä. Täytyi ruweta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokiwat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin waaterepaletta alastomampain suojaksi; kokiwatpa muutamat antaa ewään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa wiemään. Ei woinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, waan woimat eiwät riittäneet. Tämä kulkianten tulwa oli niin jokapäiwäistä, etteiwät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai waatetta. Wiimein tuo kaikki käwi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin. Mutta kuitenkin tuossa tulwiwan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja wankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Waiwaloisesti ja hitaasti wetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään reslakelkkaa; kelkassa näytti olewan jotakin ryysyjen peitossa, kerättyjä ruokawarojako wai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyiwät meille. Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun hawaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hywää päiwääkään, loi waan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan. „Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä”, sanoin waimolleni. Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he wieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he oliwatkin jo porstuassa tulossa. Nyt he juuri astuiwat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tuliwat omin neuwoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoiwat niitä perässänsä wetää laahata. Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri huonetta, erittäinkin minuun ja waimooni. Siihen he lumisina seisahtuiwat owipieleen, eiwättä näyttäneet uskaltawan siitä liikahtaa. „Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois waateriepuja, että lämpenisiwät”, kehoitti waimoni. Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltawan liikkua. Lienewätkö minua peljänneet. Wasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoiwat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selwästi, että waimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruumiinsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä werhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa. Waimoni oli hywäsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hywän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihawelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kunkin kupista wähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita warten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Wellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin. „Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa”, sanoi waimoni kehoittawasti. Mutta siihen sijaan, että he olisiwat menneet syömään, pillahti waimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtewää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuwan lapsiinkin, niin että hekin rupesiwat itkemään. „Älkää nyt itkekö — mitä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun welli on wielä lämmintä”, koki waimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut. Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hywinkin sitä kesti puoli tuntia. Wähitellen tyyntyiwät he äänekkäästä itkusta, mutta kauwan se wielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämen pohjasta. Wihdoin he tyyntyiwät sen werran, että woiwat ruweta syömään ja kerran wertyneenä, söiwätkin he hywällä halulla. Waimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sowelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Wasta sitten kuin he oliwat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä. „Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauwan sydämen pohjasta itkitte?” kysyi waimoni, samassa läheten tuota surullista waimoa. „Kun minua niin kowin paljon haukuttiin”, sanoi waimo lyhyesti. „Missä teitä haukuttiin?” kysyi taasenkin waimoni. „Tuossa likimmäisessä, isossa talossa”, selitti waimo. „Ja senkötähden te itkitte?” kysyi waimoni. „Ei, en minä sen wuoksi itkenyt, minun sydämeni waan murtui; se murtui niin etten woinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja wapisi niinkuin haawan lehti ja wiimeinenkin woiman hitunen tuntui luopuwan jäsenistäni; en ollut woida päästä tänne teille, niin heikoksi käwin”, selitti waimo. „Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkunne syynä”, muistutti waimoni. „Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystäwällisiä olitte turwattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo wäkisinkin pakkasi itku pääsemään waltaan, mutta kuitenkin jaksoin sen wielä niellä. Mutta sitten kuin laitoitte wielä niin awullisen ateriankin ja kehoititte ystäwällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kowuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliwäisyys kurjaa, puutosta kärsiwää, turwatonta perhettä kohtaan mylleröihtiwät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. — Se oli siis teidän hywyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien wuoksi”, selitteli waimo. „Onko teillä miestä?” kysyi waimoni arastellen. „On minulla ollut mies — kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on — mutta hän kuoli wiime marraskuussa ja jätti tämmöisen turwattoman joukon jälkeensä näin kowana aikana. Ei ollut muuta neuwoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kowa tehtäwä oli se, mutta muuta neuwoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tawalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä waikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan wielä tarwinneet turwata armoleipään. — Monta wuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä”, puheli hän. „Mitenkä he teitä haukkuiwat tuolla talossa?” utasi waimoni. „Sanoiwat, että laiskuuksillani kerjään, kun en wiitsi tehdä työtä. Hywä Jumala! — Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska woisi tehdä, warsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä waikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin wielä, kun waan olisi työtä ja woimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy waan turwata mieroon, niin katkerata kuin se wielä onkin, sillä en woi nähdä lapsieni nälkään kuolewan. — Sitten he sanoiwat wielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten wastuksiksi niin paljon, että aiwan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kowimmalta solwaukselta, sillä tuntui siltä, etteiwät lapset ole omassa ottamisessaan, waan ne owat Herran lahjat”, puheli waimo. Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan warakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja wielä mokomampi määrä lainassa. Moniwuotista wiljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hywästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Wellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katowuodesta ja kowasta ajasta niin mitään. „Antoiwatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?” kysyi eukkoni. „Antoiwathan nuot hywän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin wastaanottanut kirouksen palan”, sanoi waimo ja purskahti taasenkin itkemään. Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraawan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani: <poem> Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntywäinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taiwahan. Rikas kyllä awun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle. Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisiwat, Nöyryydestä tulisiwat. Ne oil — murtuneen. Tuli köyhä kulkewainen, Itkuansa sulkewainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Waikka wähemmän. Kyynel silloin wuosi kanssa, Kuihtuneita kaswojansa, Alas waluen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oil kiitoksen. </poem> <center> — — — — </center> =III. Ryöwäri.= Asiat kiertyiwät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtawa Pohjanmaan wirta. Wuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Waikka toinen wuosi oli tullut, oli kuitenkin wiimeisen kowan katowuoden hirweät seuraukset parhaallaan kärsittäwinä. Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntywän näköisiä, horjuwia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotakin suuhun pantawaa, hiukiawan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä wäliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen awaraan pytinki-rustinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötäwää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hywästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eiwät olleet taloissakaan sen paremmasti, käwi se aiwan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötäwänä ja eihän sitä parempaa woinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokiwat ihmiset wiedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokiwat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen werran oli hätäaputoimikunnalta saatu selwää wiljaa, että toisinaan woitiin niistä welliä keittää. Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume — tuo tawallinen ankara seurakumppani — yhtynyt täydentämään tuota häwityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat oliwatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka oliwat terween muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saiwat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarwittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottawa hautakaan, joka oli heille wiimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksawan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, waan jonkunmoiselta kanawalta. Wäristen seisoi kalwistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraawana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparwi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turwansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin woi tapahtua pitäjässä, jossa wäkiluku ei ollut kuin wähän päälle wiiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia wirka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: „ei ole wielä ketään nälkään kuollut”. <center> — — — — </center> Waikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin — sadottain päiwässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kaswanut ja wasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoiwat he hywäksi tuttawuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin wuoksi, kun kuuliwat meillä olewan selwää leipää. Waimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulwiminen käwi niin ankaraksi wihdoin, että jos wähänkään kullekin olisi antanut, olisiwat wähät wiljawaramme loppuneet parissa päiwässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päiwänä tuli eräs noin kolmentoista wuoden ikäinen poika huoneesen. Selwästi huomasi hänen olewan nälkä-pöhössä. „Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötäwää!” sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa. „Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anowalle antaa, ellei tässä tahdo jo aiwan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon”, sanoi waimoni lempeästi kehoitellen. „Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisiwat”, sanoi poika ja istui alakuloisena penkille. Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa. Waimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei woi tätä hätää poistaa ja tarwitsewaisia auttaa. Samassa tuokiossa syöksähtää wanhin lapsistamme kamariin hätäyneen näköisenä. „Se poika sieppasi leiwän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos”, sanoi hän. Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa wasten painaen höyryäwää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leiwät uunissa eiwät olleet ehtineet wielä oikein kuoriakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä wälttyi, sieppasi hän likimäisen leiwän uunin suusta, waikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa. „Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöwäämisellä”, sanoin ja kyyneleet nousiwat silmiini; waimoltani pääsi sywä huokaus. Kahden wuorokauden perästä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme. <center> — — — — </center> =IV. Talon wanhus.= En ollut niin kauwan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka oliwat jo aikaisia lähtiessäni. Eräänä päiwänä tuli eräs tuttawa talon wanhus luokseni. Hän oli jo wanha mies, kun lähdin kotipitäjästä wieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä wälin oli hän niin wanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arwossa ja kunniassa pitäneet. Warakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siiwoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kaswattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäwäistä wäkeä ja he kunnioittiwat ja rakastiwat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin wanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittiwat ja rakastiwat wanhaa isää. Monet edelliset katowuodet oliwat tyhjentäneet hänenkin talonsa warat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottawana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme witsaus oli ukon niin pikaan wanhentanut ja woimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauwa kädessä, jolla hän tuki horjuwaa, kuihtunutta ruumistansa. „Hywää päiwää”, sanoi hän, läähättäen owen suussa sauwansa nojalla seisoen. Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hywän päiwän toiwottaja olisi, samalla wastaten hänen toiwotukseensa. Silloin huomasin, että wanhus wapisi niin kowin, ettei ollut pysyä sauwansa nojalla pystyssä. „Kah! P—n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan”, sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauwansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisäänpäin wetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen watsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi. Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta towiin aikaan ei hän woinut läähätyksensä tähden mitään wastata. Wihdoin sanoi hän katkonaisesti: „Su---suonta mi---minä lyöt---lyöttäisin”. Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja werettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytywän werta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan weren wiat waiwaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos hänestä wiimeisetkin weripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana enää lääkäritkään hywäksy suonen awaamista. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?” kysyin ukolta sitten. „Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää . . . mutta eipä se tunnu rawitsewan enään näin wanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme wiikkoa, kun olen selwää leipää nähnytkään”, arweli ukko. Annoin waimolleni wiittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa. Sillä wälin kysyin ukolta: „kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkaisin tulla kylälle?” sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa. „Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia”, sanoi hän. „Kun ette ottanut hewosta”, arwelin minä. „Olihan niitä ennen useitakin hewosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katowuotten aikana on täytynyt tehdä welkaa ja niistä weloista owat he ryöstäneet talon aiwan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoawaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja welka ei lyhennyt sanottawaa, sillä melkein kaikki meniwät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisiwat wielä, mutta armoa ei tullut, waikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulewat, jotka kalusta jotakin antaisiwat”, kertoi ukko. Sillä wälin oli waimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan. Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kowemmin wapisemaan. „Mitäs nyt. . . . En minä sitä warten . . . Eihän niitä tänä aikana woi kaikkia ruokkia. Wuowasin waan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olewan mitään saatawana — — kun pääsisin waan täältä kotiin. — Te olette liiankin hywiä. Enhän minä toki teiltä . . .”, esteli ukko hajamielisesti. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin wapisi hän niin kowin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksinäistä rauhaa, että hän olisi paremmin woinut syödä, sillä hän näytti häpeäwän wapisemistaan. Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa. „Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä . . .; tuntuu niin raukasewan”, sanoi hän. Toimitin hänet wuoteesen maata ja pian waipui hän raukeaan uneen. Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös. „Kun jaksaisin nyt waan kotiin”, sanoi hän ylös päästyänsä. Minua kowin kummastutti, kun ukko ei wawissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kowin raukealta ja uupuneelta. Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin wähäisille woimille kuin ukolla oli ja kun wielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan waljastaa hewosen ja wiedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä wierähtäwän hänen silmistään, jotka ryppyisten kaswojen, kenties kurjuuden uurtamia wakoja myöden wierähtiwät alas. Niin hän meni. <center> — — — — </center> Minua kowin kummastutti se seikka, miksi ukko wapisi niin kowasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään wawissut ensinkään. Koetin saada selwille syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukewaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen waikuttanut, waan ei sekään tuntunut ratkaisewalta tuon kysymyksen selwittämiseksi. Mutta huomennapa asia selwisikin. Siinä aiwan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen werran kuin hänen wähät waransa myönsiwät. Niitä hän sitten naulottain ja leiwisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta. Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan welaksi jauhoja edes jonkunkaan wellin suuruksiksi. „Wai welaksi! Sinulla on entistäkin welkaa kymmenen markkaa ja nyt wielä welaksi. Millä luulet entisen welkasikaan maksawasi? Ei tippaakaan enää lisäksi”, tokelsi tuo yhteiskunnan hywäntekijä. „Kunhan Jumala wielä auttaisi, niin kyllähän . . .” „Jumala auttaisi!” matki kauppias. „Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa — hym! Wiides katowuosi jo peräkkäin ja yhä ne waan paranewat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista”, pauhasi kauppias. „Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta”, sanoi ukko murtuneena. „Se ei ole minun asiani”, sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni. Murtuneena istui ukko tuwan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toiwotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalwaawalta, hiukasewalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten warman nälkäkuoleman olewan edessänsä ja eikä aiwan kaukanakaan ja kuitenkin . . . Hätäisesti lenteliwät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt. Yksinään hän noita siinä leipomatuwan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa. Kauppiaalla oli selwä leipä — kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan wielä wiljakauppiaskin. Talossa oli leiwottu ja leipiä oli syrjällänsä seinäwierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuwoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poweensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauwan aprikoimaan; hän sieppasi leiwän ja pisti sen takkikulunsa poween ja alkoi könttiä ulos. Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan häwinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harawa ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti wastaan tuotuja tawaroita ja ulos antoi, mitä ulos annettiin, punnitsi ne ja toi sitten waan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tawarat tai peri maksun annetuista. Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauwansa nojassa mennä könttyröiwän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä waan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon powen olewan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kowakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paisun kiinnipitimiä, wyörähti leipä powesta pihalle. „Ahaa, wanha junkkari! Wai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olewinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta wieraastansa pitää”, säyhysi kätyri. Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä wapisi hän niinkuin kahila wirrassa. Kätyri sieppasi leiwän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata wapisewaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin. „Älkää wiekö minua sinne, säästäkää minua”, pyyteli wanhus. „Wai wielä säästää . . . ei ajattelemistakaan . . . wai warasta säästää”, tiuskasi kätyri ja wei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen. „Tämmöisiä wieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuwasta leiwän poweensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin hawaitsemaan hänet, sieppasin leiwän pois ja toin sekä leiwän että sen warastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi”, selitteli kätyri ihastuksissaan. „Kah pirua . . . tekikö niin? Semmoisia ne owat . . . mutta mitä me nyt tuolle warkaalle teemme?” sanoi kauppias. Sitten käweli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: „Miksi warastit minulta leiwän?” Ukko ei hämminkinsä tähden woinut wastata mitään, katsoa tuijotti waan wawisten eteensä lattialle. „Ei sille sen parempaa tarwita, annetaan ryökäleelle hywästi selkään, wähemmän wasta tekee mieli warastamaan”, ehdotteli tuo uskollinen kauppapalwelija. „Se tuollaisille konnille on parasta . . . no, aina sinä arwaat, waan missä me antaisimme hänelle toimeen?” tuumi kauppias iloissaan. „Ei sen parempaa . . . wiedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki”, ehdotteli kätyri. „No sinne . . . sehän on sopiwa paikka”, myönsi kauppias heti. Nyt he lähtiwät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin woimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, waan siipenä ne laahasiwat jäljessä, kun he häntä wiedä rymyyttiwät talliin. Siellä he paiskasiwat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia häntä wahwalla ruoskan warrella selkään. Ukko oli niin woimaton, ettei hän woinut kiemurrella eikä ääntä päästää. „Kah, pirua! kun on wielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi”, kehoitti kauppias. Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi woinut sitä tehdä, waikka he olisiwat hänet kuoliaaksi pyntänneet. Kun he oliwat kylläkseen ukko-raiskaa hosuneet, sanoi kauppias wihdoin: „Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos wielä pitkitämme”. Sitten he lakkasiwat ja meniwät nauraa hihittäen pois. Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eiwätkä nuot oikeudentunnon palwelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen werran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti wapisi. Monta wiikkoa makasi ukko wuoteen hywinä tuon siweellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylwyn takia. <center> — — — — </center> Waikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää wielä warakkaana, kunnioitettuna, tuiki wanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen wanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä wähänkään on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia wuosia ollut — ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän wielä. <center> — — — — </center> =V. Rouhu.= Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, waan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, waan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halweksumista tarkoittawassa mielessä; oli tarkoitettu waan nimi senmukainen, että se olisi soweltunut kuwaamaan miehen luonnetta ja toimintaa. Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä warsin sattuwasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli wahwaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin wiisi. Pienen torppansa wiljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan waraseipään tekemättömälle maalle woinut pistää. Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle woinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei woinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiwäläiseksi hän ei mielellään ruwennut, waan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä wai ei. Kun hän waan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hullutteliwat muut, kun hän heidän mielestään niin halwalla otti waikeita urakoita tehdäkseen, waan siitä huoli Rouhu wiisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raiwaamassa. Oliko hänellä työpaikka kiwikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtäwä, lenteliwät hywää wauhtia semmoiset kiwet läjihin, joita pari tawallista miestä sai punoa hywän aikaa. Hän oli werraton salwumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt wertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruwennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raiwosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu. Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja wäkewä woimansa ei soweltunut pieneen ja keweään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arwostelemaan, kuinka ja minkä werran joku heikko kohta kesti, särkyiwät ne tawallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtäwä kalu oli walmiinakaan. Kun oli hywät wuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hywässä kunnossa ja kaswoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti wuorowiljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa wäsyisi yhtä lajia kaswaissaan. Niinpä hän wiljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kaswia, ja kun kylän poika-wiikarit rupesiwat warkaissa käymään hänen naurismaallaan, wiritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saiwat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eiwät pojat enää uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tawoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään. Päälliseksi oli Rouhu wielä oiwallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saiwat jotkut ilwekset, ahmat ja rewot tehdä tuttawuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen waarallisemmassa tilassa oliwat jänikset, metsot ja teeret. Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän läksi metsälle ja sitä ei woinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, waan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saawutti sen aiwan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harwa Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päiwän pitkään niin paljon jäniksiä, ettei hän woinut niitä kantamalla kotiinsa saada, waan hänen täytyi ottaa hewonen jäniksiä kyyditsemään. Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparwen, ei hän ensinkään wuowannut hiipimällä päästä niitä likelle, käwellä tallusteli waan julkisesti parwea kohti. Ja kun linnut leuhahtiwat lentoon, wälitti hän siitä wiisi. Hän käweli waan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensiwät ja pian hän ne saawutti. Jo puolenpäiwän rinnassa kesyttuiwat linnut niin Rouhuun, etteiwät ne hänestä wälittäneet juuri mitään, nälästyneitä kun oliwat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuwille, tipahti taiwaasta yksi ja toinen teeri puun juurelle. Iltapäiwällä tuliwat linnut niin kesyiksi, etteiwät ne wiitsineet lähteä edes lentoonkaan, waikka niitä aina joku luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso wiikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettawana kotiin mennessään. Harwoin hän teki mitään lahtia talwen waraksi, sillä hän luotti wakawaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun waan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palwattiin suuret joukot talwen waraksi. <center> — — — — </center> Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tawallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katowuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kaswit wei ankara halla kaikki tyyni. Torpan wuodentulosta ei ollut mitään turwaa ja kowan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kowa hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turwaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin nälästyneen perheensä rawinnoksi. Koko päiwän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli waan kowanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päiwänä käwi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina waan turhaan. Silloin wasta huomasi hän, että witsowa käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni wahwan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytywissä, waikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelwollista kalua olisi ollut myötäwänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa. Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli awonisin ja kolmas ummessa. Karwaalta tuntui Rouhusta ja hänen waimostansa, waan muuta neuwoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa olewa lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tawoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauwaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä. Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiwiskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautiwuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt. Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara wieras. Waimo ja lapset kaatuiwat järkiään wuoteelle. Rouhu itse waan jäi terweeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi. Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa wiimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtäwää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Wiimeiseksi kuoli waimokin. Nyt murtui wahwa mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa wiimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty. Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalwaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokaansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäwäksi antamista. Ne wähät hätäapuwarat, mitä oli kuntaan saapunut, oliwat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turwaamista. Köyhäinhuoneeseen, tuohon ihmisten syöjäsijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän woinut alentua kerjäämään. Eräänä päiwänä istui Rouhu tien wieressä woimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella. „Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen werran waroja, että pääsisin K—n, siellä kuuluu olewan olkijauhoja ja wähän suuruksiakin kaupan”, puheli Rouhu siwukulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korwille, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut. Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oiwallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he oliwat ikäänkuin yhteen kaswaneet. Rouhu tunsi kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarwis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunsi wasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettawa. Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuwoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarwinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt. Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K—n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olewan hiukan wiljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaawan ja kalwaawan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K—ssa oliwat käytännöllistä wäkeä, kauppatoimiin kun oliwat pitkistä ajoista tottuneita. He kokiwat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötäwänä. Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötäwänä. „Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni”, sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-warastoon, kouraisten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän wierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis wawahteli. Jäsenet alkoiwat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen niwel käwi linkkuun. Kauwan ei wiipynyt, ennenkuin hän walahti pitkää pituuttansa seinän wierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt. <center> — — — — </center> =VI. Kampsu-Mikko.= Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei wartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, waan owat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tawallisesti syöwät kuin kaksi, mutta tekewät työtä kuin wiisi. Suolanen ja jauhoinen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan wertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei waan wiitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikkoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päiwätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi wieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän wiisi; pääasia oli waan se, kun hän sai kuokkia. Tiheässä kylässä oli soitten raiwaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauwas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työaikana. Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina wuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talwet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja woirasioineen; mutta siitä hän piti warsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittäwän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hywäksi pohjusteli silakoilla ja pisteli puuroa tarpeeksensa ja sitten lewähdettyään wielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käweli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leiwän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leweässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisesta kädestään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aiwan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa warrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen warsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korwen laitaan, silloin ei ollut wankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla wyöteli wankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauwan wiipynyt, ennenkuin lujassa, wuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti weisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten wyörytti hän puun keskelle sarkaa ja wälipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin lewyihin. Hän ei kaiwannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän waan yksin työpaikallaan, käyden waan tawasta noutamassa ewästä. Piippua hän ei wiljellyt ensinkään, waan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aiwan wähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsiwarren wahwuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen wenäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leweässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, waikka hän pistikin tuon mällin wasempaan poskeensa; oli waan niinkuin mälli olisi sukeltanut johonkin wuoren onkaloon. Kokonaisen wuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruwettuaan wäänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa. <center> — — — — </center> Tuli sitten tuo kamala nälkäwuosi ja Mikollemme oli se yhtä kowa, kenties kowempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi waatinut häntä tuonne korwen laitaan wallottamaan ikimetsältä alaa wiljelykselle. Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintawa watsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko woinut sen welkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuwoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin watsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin watsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon welkowa watsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se waan muistutti Mikolle, etteiwät asiat ole hywin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä wanhaa wiljaa, sai hän tawasta tuon ankaran welkojansa suun tukituksi. Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Wanha tuttawa kun hän oli, menin heti häntä terwehtimään. „Hywä Jumala, aiwanhan te olette jo kaikki!“ sanoin terwehtiessäni. „Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläiseen rawitsewaa ruokaa“, sanoi hän melkein iloisesti. „Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!“ kysyin häneltä, ikäänkuin wanhaa uulaa. „Mitäs . . . kumpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siitäpä tässä hätä kapuileekin“, sanoi Mikko. „Teidän kaswonne näyttäwät olewan pöhötyksissä“, muistutin häntä. „Niinhän ne owat ja onhan koko ruumiinkin pöhötyksissä“, myönteli Mikko. Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaawinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tawallisesti oli nälkäkuoleman enteenä. „Oletteko milloin wiimeksi syönyt?“ kysyin häneltä melkein huomaamattani. „Tuolla Jylyssä sain minä menneellä wiikolla syödä oikein wankasti. Siinä oli wanhaa, selwää leipää kyllitellen, silakkalahturi wieressä ja wankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista wiikkoa wastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä“, selitteli hän. „Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?“ kysyin häneltä. „Kyllä, kyllä . . . mitäs, eihän sitä yhdellä hywälläkään aterialla kauwas päästä; sainhan minä tuolla Kiwistössäkin menneellä wiikolla syödä watsani täyteen“, sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja. „Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa“, sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläiseen syödä. „Ei, ei . . . älkää sitä tehkö, minä en nyt tarwitse“, sanoi hän. „No miksi ette, eihän teillä liene niin lihawat ajat“, sanoin melkein hämmästyksissäni. „Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarwitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraawana päiwänä antaa, niin se on aiwan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harwain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna woin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos waan tarjoamastanne . . . kyllä sitä eteenkinpäin tarwitaan“, sanoi ukko. Minulla ei ollut mitään wastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli wiime yönä kuollut istuwalleen naapurin saunan penkille. <center> — — — — </center> =VII. Talon pyhäaamu-eine.= Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli käwi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin wähällä waiwalla woi tuonen tuwille saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli wielä ankarampi. Watsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä rawintoansa. Semmoinen luonnoton rawintoaine pakeltui waan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tawallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saiwat kauhean polton. Meillä oli lawemangiruisku. Koetin sen awulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä wuoden 1868 kewäällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kewät oli jo siksi kulunut, että wedet oliwat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hewoskyydistä. Lauwantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttäwälle taipaleelle. Paljoin waiwojen ja ponnistusten perästä pääsimme wihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulwillaan olewain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäwäni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin wäsyksissä ja uuwuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani lewäyttämään. Aamu oli jo, sillä päiwä alkoi jo jotenkin waloisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon wäki oli ylhäällä ja iloinen takkawalkea paloi takassa. Wanha isäntä ja emäntä istui takkawalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskeliwät ulompana; oli niinkuin olisiwat he pyhästä kunnioituksesta wanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla. Pystywalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä wanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuwan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olewan aiwan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruwennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selwän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne oliwat suolaheinän siemeniä, joita usein hywinkin runsaasti kaswaa uutissuowiljelyksillä, kun ne ensikertaa owat jätetyt heinän kaswuun. Wanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotakin maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen wanhaa, kuihtunutta ruumistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arwokkaisuudella kuin entisinä hywinä aikoina, jolloin hän jotakin lihawaa liharuokaa hämmenteli. Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytywäisinä odotteliwat aikaiset lapset, niinkuin wanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä wäkeänsä syömään. Itse hän käweli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasiwat muut. Kaikki paniwat he kätensä ristiin ja siunasiwat ruokansa. Pian oliwatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötäwä oli loppunut, paniwat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittiwät he kaikki siitä hywästä, mitä he oliwat saaneet nauttia. Kun he pääsiwät syömästä, pantiin taasen pystywalkea roihuamaan. Wäki näytti olewan niin tyytywäisenä, kuin he olisiwat syöneet lihawimman aterian, mitä eläissään oliwat koskaan syöneet. Roihuawa pystywalkea walaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla wallitsi semmoinen puhtaus, että waikkei mitään oltu maalattu, oliwat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttiwät ikäänkuin läpikuultawilta. Wäki oli paitahihasillaan ja nekin näyttiwät silmissäni puhtauden perikuwilta. Järkiään kokoontui perhe takkawalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita oliwat he, mutta itsekussakin näytti heissä olewan tyytywäisyys nykyisiin oloihin ja tulewaisuuden parempi toiwo kajasti heidän kaswoistansa. Tuo kuwa painui sywästi mieleeni ja minä lähdin pois, ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, wanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; walkeihin nenäliinoihin käärityt wirsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytywäistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuiwat he wirsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisiwat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hywän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti. <center> — — — — </center> =VIII. Yösijan etsijä.= Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikäwuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, waan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kowina aikoina. Waikka kyllä karwaalta tuntui, täytyi wanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä waan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Näillä paikoilla kiersi poika, ikäänkuin luowien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Wäliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista wiittauksista huoli hän wiisi. Hän waan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja wettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hewosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin woi tehdä. Sitten wetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, wieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötäwää. Waikka talot oliwat pitäjän wankimpia, käwiwät kuitenkin näinä kowina aikoina liiat elätit rasittawiksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa. Waikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tawallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiwäiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen terwaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauwoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden sijapaikka ja siellä käwi hän niitä tawan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, waikka olisi lehmän saanut. Niukan ja huonon rawinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja woimattomaksi; oikein hän näytti horjuwan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihawat päiwät. „Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä wähemmin woi wieraita henkilöitä ruokkia”, sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle. Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut oman kuoleman tuomionsa. Waikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan lihawat päiwät ollut ja waikkei häntä kaikesti juuri niin hywillä silmillä katseltu, eikä hywästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin waikea luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena ja nöyränä kärsiä kaikki wastahakoisuudet ja näyttää olewansa aina hywällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän wakawan häätämissanan, huomasi hän, että sitä on wälttämättömästi toteltawa. Heti rupesi hän waatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan. Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentäwänä, oli noin puoli penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta ollut minkäänlaista hewostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset tarpeesen. Waikka emäntä oli aamupäiwällä tuon häätämispäätöksensä julistanut, lähti poika wasta myöhään illalla tuolle wälttämättömälle, tiettömälle taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista ihmisistä, jotka oliwat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet. Päiwäkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja wäliin nähtiin hänen silmistänsä kyynelten tippuwan. Talon wäen käwi sääliksi tuo murheellinen majanmuuttaja ja he kokiwat antaa hänelle ruokaa, mitä heillä annettawissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen heitä kaikesta hywästä. Sitten lähti hän. Kowa talwi-ilma oli. Arwattawahan on, että pojalla oli sangen huonot ja repalaiset werhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon toimeentulon ohessa. Hänen waateriepunsa oliwat niin iki-kuluja, että niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki wilkahteli paljas iho sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni pukimessa kuin alkuperäinen waate pysyy. Kirkas talwi-illan täysikuu walaisi kolmenkymmenen wiiden asteen kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä warjo. Hänen matkallansa oli iso waltawa joki ja sen toisella puolella oli tuon toisen puhtokunnan laajat peltowainiot. Kowasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunutta poikaraiskaa. Kaikista irwistäwistä paikkojen lomista tunki wiimansekainen ankara pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään. Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti. Kuitenkin ponnisteli hän, minkä woi, sillä onhan henki kaikille niin kallis. <center> — — — — </center> Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa wuoksi suksilla kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltowainioita kulkiessaan huomaamaan kiiluwalla hangella jonkun mielestänsä oudon myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olewan uupuneen poikasen. Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama poika, joka niin kauwan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä ja alkoi kiireesti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä, hawaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan sydän tuntui heikosti tykyttäwän, waan muutoin näytti hän aiwan kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt. Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella ja kylmällä wedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, alkoi poika aukoa silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olewia ja hääriwiä ihmisiä. Kaikki ympärillä olewat ihmiset oliwat hywillään, kun poika toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt yksinomaan tuohon wieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut. Hän tunsi hänet heti wanhaksi tuttawaksi. Pojan huulet näyttiwät liikkuwan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua jotakin, waan ääntä ei tahtonut tulla. „En minä jaksanutkaan tätä taiwalta kulkea, minä uuwuin wälillä”, sanoi hän wihdoin kalkkewasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä wälttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä tässä maailmassa tehtäwää olikin. Se oli hänen wiimeinen lauselmansa, sillä kohta sen perästä weti hän wiimeisen hengähdyksensä ja meni sinne, missä ei enään wilu eikä nälkä waiwaa. Hämmästyneinä seisoiwat ihmiset kauwan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet walahteliwat kaikkein silmistä. <center> — — — — </center> =IX. Ilmarin Juuse.= Nämät kertomukset owat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelewain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuwauksia. Ja kuitenkaan ei woi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korwin kuullut. Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turwetta, waikkapa huonompaakin. Senpä wuoksi Ilmarin tilukset oliwatkin karuja maita, rämekköjä, hietikoita ja kiwiperäisiä kankaita. Muut, ennen asuttuneet talot oliwat parhaat maat jo ennen wallanneet allensa ja senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eiwät muille kelwanneet. Yli puolen wuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa, kärsitty puutosta ja toiwottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan toimeentulewaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja hallakin oli paljon useimmin wieraana Ilmarissa kuin muilla onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa. Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli. <center> — — — — </center> Kylässä oli wahwa, rotewa, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja häwinnyt tuossa elämän kowassa taistelussa. Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi tultuansa, alkoi hän wäistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut niihin ensinkään. Tästä oli waan se seurauksena, että häntä ruwettiin oikein kruunun woimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen wuotta uskollisesti rippikoulussa, sillä warsin wastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Wihdoin päästi papisto hänet ripille, waikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan tullut entistä paremmaksi. Siiwo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi ja hiki päästä walui. Näin warttui Juuse wankaksi, leweäharteiseksi mieheksi. Jo kymmenwuotiaasta saakka ansaitsi hän wieraan työssä elatuksensa. Ahkera, siiwo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies. Hänelle maksettiin hywiä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli se paha tapa kuin monella muullakin, että partawero oli suurempi kuin wuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelwollisia nuorenmiehen waatteita yllään. Mutta ihmisen ei ole yksinään hywää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikäwuodellansa. Hän walitsi elämänsä kumppaniksi erään rotewan piikatytön, jonka kanssa pian liitto solmittiin. Ei ollut sillä hywä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt waati saada wähänkään omaa turwetta ja oma katto päänsä päälle. Sukurakkaus tuohon entiseen kowaan kotiinsa pakotti hänet menemään Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen. Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut wielä wuoden wertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä. Siinä he sitten raiwasiwat karua torpan tilaansa ja kaswattiwat lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Wiimeiseltä saiwatkin he tiluksensa siihen woimaan, että hywinä wuosina tultiin jotenkuten omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään, sillä kun hän oli hywä työmies, oli hänellä aina työtä saatawissa. Waikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään siwistynyt, osasi hän kuitenkin waimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja wastarakkautta sai hän myös perheeltään palkinnoksi hywyydestänsä. Kaiken wäkensä ja woimansa uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi. Tuli sitten tuo kamala wuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruweta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauwan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja wilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin woi, mutta eipä sekään tyhjin käsin woinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän liewentämiseksi. Jonkun naulan selwää wiljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa. „Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toiwoa elää, sillä ainahan maa kesällä karwanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisiwat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet”, kuultiin Juusen usein sanowan 1868 wuoden talwella. Niin koetettiin elää kesää odotellen toiwossa, niinkuin ainakin parempia ja lihawempia aikoja odottaessa. Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin. „Ei, hywä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin rawintoa saawat. Koeta sinä itse waimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte”, sanoi köyhäin hoidon esimies. Katkeralta tuntui tämä neuwo, waan parempaa ei ollut saatawissa. Kyynel silmissä weiwät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen. Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin wanhempain hoteisiin. Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä welliä köyhäin hoitolaisille. Horjuwia haamuja työntäytyi keittiön owelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä owelle. Wahwemmat työnsiwät syrjälle wanhimmat, nuorimmat ja waiwaisimmat wellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta woinut eroittaa eikä kukaan woinut saada welliä kuppiinsa. Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, wahwin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa wellinjakajalle. „Mitä, tuommoinen wankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olewista”, sanoi wellinjakaja. „En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta, joiden edustajana minulla on oikeus olla”, wastusti Juuse. Ei tuo melu hälwennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se lopetti kiistan Juusen ja wellinjakajan kesken ja hän käski täyttää Juusenkin maljan wellillä. Tämän hän kantoi lastensa eteen ja kehoitti heitä syömään. Lapset kääreentyiwät maljan ympärille ja alkoiwat ahnaasti jäkäläleiwän kanssa pistellä welliä poskeensa. „Syökää tekin, isä ja äiti”, sanoiwat lapset melkein yhteen ääneen, kuin he oliwat jonkun kerran welliä suuhunsa pistäneet? „Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt waan, lapsiraukkani”, sanoi Juuse ja wesikarpaleet nousiwat hänen karheisiin silmiinsä. Pian lipittiwät lapset tuon wellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea juhla-ateria, sillä olihan welli keitetty selwästä wiljasta ja olipa siinä lihan makuakin seassa. Esimies toimitti niin, että Juuse ja waimokin saiwat welliä. Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse oliwat aiwan woimattomat ja wähäwäkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi tehdä parastansa. — — — — Pari wiikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuiwat hoidokkaat tuohon ankaraan tautiin ja kuolon ankara wiikatemies alkoi niittää runsaan saaliin heidän seassaan. Tawan takaa käwi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuwiin haamuihin ja ankarasti kuolewan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois köyhäinhuoneesta. Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirwittäwän suuren kuolewaisuuden tähden, mikä raiwosi siellä. Juusen lapsista ei ollut wielä yksikään sairaana ja sentähden toiwoi hän wälttäwänsä lapsensa pois wiemällä silmin nähtäwästä kuolemasta. Oli kulunut lähes wiikon päiwät siitä, kun lapset kotiin tuliwat. Wanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa kipeöiksi; parin wuorokauden kuluttua oli hän wuoteen hywänä, ankarassa kuumeessa, houraillen yhtenään. Juuse ei woinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli heihin jo tarttunut. Kun tauti tällä tawalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei. Kyllä sen arwaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päiwät seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista, ei ruokaa itselläänkään sitä wähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista, tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse weden ja suolan kanssa keittää ja waluttaa tuota suolaista keittosinukkaa sairasten suuhun, etteiwät he peräti hiukeaisi; itse hän kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi wettä päälle. Kahden wiikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja wei aittaan laudalle; parin päiwän kuluttua kuoli äiti. Kowin murtui wahwan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne, mutta mitään reikää minkään awun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan wielä elossa olewia lapsiaan. Kun kolmas wiikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut eläwien joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta waiwasta niin woimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan maahan laittamaan, waan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtäwä toimittaa. Niinpä eräänä päiwänä ajoi pihalle kaksi hewosta, joiden kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät oliwat köyhäinhuoneen työhön kykenewäin hoitolaisten käsitöitä. Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin ajaa kirkolle päin. Juuse ei woinut sen wertaa nousta wuoteeltaan ylös, että hän olisi mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän wuoteessa itsekseen hiljaillensa. Siinä oli nyt Juusen hywäin toiwoin loppu; ei päästykään kesään eikä tautia woitu estää perheesen pääsemästä. Waikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin näljän ja murheen kalwaamana wuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan missään eikä toimimaan mitään. Sen werran kykeni hän liikkua kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuwilla itselläänkään ollut mitään syötäwää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tawasta maitotilkka ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin woimaton, ettei hän kyennyt sitäkään maitosinukaksi keittämään, waan koki siten saada niistä rawintoansa, että kaasi wettä maitotilkkaan monin werroin enemmän kuin maitoa oli ja pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi tuota suolawettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä, mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin poisanteen waraa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut minkäänlaista syötäwää. Nälkä kalwoi ja jäyti yhtenään hänen heikontuneita woimiaan. Pari lähimmän torpan waimoa käwi häntä tawasta katsomassa ja jotakin apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään ollut waraa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin oliwat eukot siinä onnellisessa tilassa, että he kykeniwät wähin liikkumaan ja jotakin toimimaan. „Eikö teillä ole hywin nälkäkin?” kysyi Juuselta eräänä kertana toinen eukoista. „Mikäpäs se lienee, waan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin syödä, kun olisi syömistä”, sanoi Juuse. „Eikö se tunnu hywin hakalalta, kun on kowa nälkä?” kysyi taasen muija. „Eihän tuosta niinkään kowin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja kun joskuskin saa jotakin sydämeensä —; tuntuu tuo waan eläminen ja oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta tuo murhe ja muu woimattomuus ...” sanoi Juuse uupuneen näköisenä. Eräänä kertana könttyröiwät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli nyt mukanaan maitotilkka ja pala surwoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötäwää. Hän kiitteli ja kosteli muijia hywäntahtoisuudestaan. „Mutta jos kuolema tulisi”, arweli toinen muijista. „Tulkoon waan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kowin murrettu ja kalwattu mies”, sanoi Juuse yhtäkaikkisesti. „Mutta mihinkäs luulisitte joutuwanne, jos kuolema tulisi?” sanoi eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja wiitaten pitämään siitä huolta. „Minä en ole mitään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olewan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitäwät — ... Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää — minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä woi wälittää mistään mitään”, sanoi Juuse uupuneena. Kauhistuen lähtiwät eukot pois. Kolmen päiwän perästä tuliwat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoiwat hywänpäiwän, mutta Juuse ei wastannutkaan. He silmäsiwät wuoteen wieressä olewalle tuolille, johon he oliwat laskeneet wiimmestuomansa maitotilkan ja surwoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuiwat sängyn luo ja silloin huomasiwat he, ettei Juuse enään olekaan eläwien joukossa. Hänen silmänsä kiiluiwat kuin lasinapit sywälle painuneista silmäkuopista. Wasemmassa kourassaan näytti hän puristawan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot wäänsiwät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultawasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenewan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli awonainen talon ainoa wirsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painawan rintaansa wasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestywän, haki hän tuon wirsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan. Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan wiime kamppauksessa ollut aiwan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa. <center> — — — — </center> =X. Kyntäjä.= Wuoden 1868 kewät alkoi hywin pahoilla enteillä. Paksut hanget oliwat wielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana wieraana. Selwästi huomasi, etteiwät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä kukkumaan naimawuosiaan, eikäpä wanhemmat ihmisetkään pyrkineet tietämään, montako wuotta heillä wielä on elettäwissä. Kun tuo odottamaton wieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään talon kaiwon winttiin ja alkoi tuon kauwas kuuluwan, waikka läheltä heikolta tuntuwan kukahtelemisensa. Suomaton wieras kun se tämmöisissä oloissa oli, ruwettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään milläänkään, lensihän waan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi taasenkin kukahdella yhtä mahtawasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään suomaton wieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksewan, waltawan joen rannalla olewain, menneen wuotisten hamppujen likowaajain päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen ylitse ensimäiseen aidan seipääseen ja kukkui siinä niin paljon kuin halutti; kukkui ennustuksia, hywiä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin, ettei sille mitään waljettu, annettiin siinä sen kukkua waan. Olikin niin kylmä ja kamala kewät, että kaikki wanhat wuoden ennustajat käyttiwät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen hangelle ajamista hywäksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toiwo, sillä enteet oliwat huonot. Olin juhannusaattona jossakin talossa selwittämässä heidän asioitansa. Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin wielä tulee. Kamalat oliwat mietteet ja kylmä tuuli wiuhkoi niin rajusti, etten ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä wälähti mieleeni, että „uusi päiwä wielä kaikki muuttaa woi”, sillä olihan nyt päiwäntasauksen aika. Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja siemenellä. Niinpä oli se nytkin koettanut toimia niin, että maanmiehillä olisi jotakin kylwämistä. Ei ollut saatawissa oman maan touwon siementä ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä waan saatawissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touwon siementä kylwämisen waralta. Paljon oli niissä kaksiriwistä ohraakin, mikä harwoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu maanomistajille jonkinmoista takuuta wastaan. Paremman tulewaisuuden toiwosta ei kansa katsonut, oliko kewään enteet huonot wai hywät ja oliwatko saadut touwon siemenet kaksi- tai kolmiriwistä ohraa, mutta yrittiwät ja toiwoiwat he waan. Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli ilma kylwön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-waolla. Kai he wielä toiwoiwat ja luottiwat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa, täysikaswuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan. „Eikö tunnu waikealta noin raskas työ?” kysyin häneltä. Hewonen oli juuri waolle käännettynä ja siihen tökkäsi nuorukainen auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle. „Eipähän se niin helppoakaan ole . . . woimat owat wähinä, kun on monta wuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toiwomistakaan, ellei sitä uudestaan yritä”, selitti tuo kalpea nuorukainen. „Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylwön ajaksi”, sanoin. „Mikä sen tietää, jos ne wielä lämpeneisiwätkin”, sanoi poika ja katsoa wilautti epäluottawasti minua silmiin. Samassa tiukensi hän suoliwyötään, nousi ylös, ikäänkuin tyytymättömänä ja tarttui sahran kurkeen. Tuskin hän oli päässyt wakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua mätkähti wakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hewosen yhä edelleen mennessä, teki wäärän waon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä, ettei kylwömaa saa tulla huonosti kynnetyksi. Peltosarka oli noin wiidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin tuota luottawaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla waollaan wiisi kertaa, mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan. Tulewaisuuden toiwo elähytti häntä. <center> — — — — </center> =XI. Leipoja.= Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei moista usein ole nähty. Auwereen tähden oli ilma usein niin paksu ja sumea, että aurinkokin paistoi taiwaalta niinkuin jonkun ohkasen ja tasaisen pilwikerroksen läwitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja katsella, eikä tarwinnut turwakseen laittaa sawustettuja lasipalasia, silkkihuiwien nurkkia tai muita semmoisia turwakeinoja. Kytösawua oli tawasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olewaa naapuritaloa päiwäsydännäkään nähnyt. Selwästi näki, että kaikilla ihmisillä oli wielä luottamusta ja uskoa korkeimman apuun. Maa kaswoi niin rajusti, että oli kuulewinaan, ikäänkuin jotakin ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touwon siemenetkin kaswoiwat, heilimöiwät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisiwat kauwat aikaa jo meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksiriwinen ohrakin pallotti waan kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä tähkäpäissä. Tuota kaikkia katsellessa, elpyiwät kuihtuneet, näljän ja taudin rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistawin silmin katseliwat he kullankeltaisia peltowainioita siwukulkeissaan, samassa läpi kouransa wedellen täysinäisiä tähkäpäitä. Kun wilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä woi hampaan rakoon jotakin saada, leikkoa napsiwat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista ja siellä täällä alkoi joitakuita warajalkoja ilmestyä laajoille peltowainioille. Ei joudettu odottamaan niin kauwan, että olisi koko riihellinen woitu leikata, waan ne wähätkin wietiin riiheen. Siellä ne kuiwattua hierastiin oljista erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia woimia, että kyettiin ilomielin rientämään walmistuneen, odottawan ja raskaasta painosta notkuwan elon kimppuun. Ei monta wuorokautta wiipynyt, ennenkuin laajat wainiot röyheltyiwät warajaloista ja kuhilaista aiwan täyteen. Ihana oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa katsoen näytti olewan wainiot täyteen ahdettuina. <center> — — — — </center> Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leiwottiin uutiswiljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Wanha emäntä hääri ja puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Walkoset paidan hihat oliwat kääritty ylemmäs kyynäspäitä ja kikawalkea esiliina oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle ja alkoi sitä wanuttaa. Wanha isäntä istui miettiwäisenä pöydän päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa, istui waan hiljaisena ja miettiwän näköisenä. Olin huomaawinani, että kyyneliä wälkkyi hänen silmissänsä. „On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Wiisi wuotta perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selwää wiljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina pöydällä! On kuin kesäwoita . . . miten sitä uskaltaa tuommoista leipää syödä. Jumala ei ole wielä meitä hyljännyt”, puhkesi ukko wiimein sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja wiimein puhkesi hän itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä häwennyt tuota sydämensä heltymistä, summa waan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi käwellä könttiä kamariinsa. <center> — — — — </center> =XII. Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.= Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tawatessani erään aina köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He oliwat kaikin elossa, wieläpä terweinä ja hywin woipinakin. Wanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he wiettiwät hywinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä oliwat kyllä wanhemmat, mutta kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot woineet riittää lukuisan perheen wälttämättömimpiinkään tarpeisiin. Eläwä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta waimo oli kanssa laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja, mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut itselleen monenlaisia tietoja. Niiden awulla oli hän kohonnut siihen arwoon, että häneltä ruwettiin kyselemään neuwoja yhteen ja toiseen wammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitawa, ettei niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tawasta oliwat ne niin sywälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin tawattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne waan otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että waikka hän käsitteli ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittawalta eikä tuskaa lisääwältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten useampia wuorokausia wihottunutta silmää raikkaalla lähdewedellä, jota hänellä oli mökkinsä luona saatawana. Tarkoin waroi hän, ettei walo päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana pimeänä useampia wuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Waikkei lääkkeet olleet sen parempia, lähti moni sieltä terwein silmin. Oliko niin, että wamma oli semmoinen, jota ei hän woinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo. Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tawallisesti niitä hoitamaan. Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottawasti lohdutella sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin wissiä wammaa wastaan. Oliko sairautena paha haawa, puhdisti, siteli ja woiteli hän ne niin hywin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista huolta piti hän siitä, ettei sairaan watsa saanut olla kowalla. Jos jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän liewennellä ja auttaa niitä lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleiwät ne auttaneet, pani hän kohta lawemangin, jossa toimessa hän oli erittäin taitawa. Jos sairaassa oli ankara kuume, wirwoitteli ja jäähdytteli hän sairaan päätä kylmillä kääreillä. Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäwäksi, että hän wäliin walwoi wiikkokausia yöt ja päiwät sairaan wuoteen wieressä, eikä hänessä sen suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaiwannut, kun hän joskus waan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli siinä kyllä. Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen käwi siten laatuun, että wanhimmat lapset kotimökillä hoitiwat nuorempia. Outo olisi luullut tuon yhteisen hywäntekijän hywinkin paljon ansainneen tuolla awunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön hywäntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän onkin waan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palwelemaan. Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarwitsisi palkan työstään saada puutetta kärsiwän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä wuodattaen palasi köyhään mökkiinsä, kun hän moniwiikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarwittaisi. Yöt ja päiwät oli hän siellä walwonut ja sanomatonta waiwaa nähnyt ja salaisesti toiwonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että hänellä olisi jotakin kotiin wiemistä nälkäisille lapsillensa. — Oliko kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli hoitanut, jo niin paljon woimistunut, että hän kykeni waatepäällä istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän waan tawallisesti yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hywästijätteli. Jos sitten joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut paljoksi arwattawa. Usein oli keskustelua isäntäwäen kesken, annettaisiinko hänelle mitään palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: „hywäpä on ollut, kun hän on saanut ruuan suuhunsa”. Waikka tuon uskollisen yhteiskunnan palwelijan mieli wälisti murtuikin kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä walitellut waiwojaan; nöyränä hän waan kärsi surunsa ja oli yhtä helkewä ja yhtä mieluinen taasen tarwittaessa lähtemään. Kuitenkaan eiwät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta awusta, minkä he oliwat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsiwät hänet hewosella kotiin, pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia, leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin hywältä. Ilosta loistawin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tuliwat iloissaan äitiänsä wastaanottamaan. Tämmöiset kohtaukset palkitsiwat hänen mielestään nuot hukkaan menneet waiwatkin. Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi karwottumaan, waan puute aina kapisi kantapäillä. <center> — — — — </center> Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan muuttaessani. Wanhimmat lapsista oliwat jo pesästä lentäneet pois, mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tuliwat wanhemmat minua terwehtimään, niinkuin wanhaa tuttua ainakin. „Kuinka te näinä kowina ja hirmuisina aikoina olette henkenne säilyttäneet?” sanoin minä hämmästyksissäni. „Eipä meillä ole ollut hätäpäiwää”, sanoiwat he iloisesti. „Kuinka se on ymmärrettäwä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman kanssa? Owatko lapsenne kuolleet?” kyselin minä. „Ei ainoatakaan pään wahinkoa ole tullut. Kaikki owat he terweinä ja wieläpä lihawiakin”, sanoi mies iloisesti. „Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen”, säesti waimo. „Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun olette niin lihawan ja wöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää, mistä teille nuot hywät päiwät näinä hirmuisina aikoina owat tulleet”, utelin yhä. „Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme waan kynnelle kykeni, kori kainalossa metsään. Kuiwilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari wiikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika warasto. Niiden turwinhan sitä sitten osaksi on eletty”, selittiwät he. „No, mitä ruokia te niistä walmistatte?” kysyin minä. „Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hywää keitostakin”, sanoi emäntä iloisesti. „Kuinka se tapahtuu?” kysyin taasenkin. „Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne kylmään weteen likoamaan wuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan liosta pois, pannaan ne liewänlaiseen lipeään noin kymmeneksi minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harwoihin wakkoihin ja walellaan wettä päälle niin kauwan, ettei waluwa wesi tule yhtään enään lipeältä. Sitten kuiwataan ne ja surwotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on leipäwärkki walmis, eikä niissä ole yhtään karwasta eikä muuta maan makua”. „Kuinka niistä sitten leipää tehdään?” „Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on kylliksi hapannut, wastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole parempaa wastimeksi, wastataan se olki- tai petäjäjauhoilla”. „Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?” „Ei, sillä jäkäläjauhot korwaawat muiden aineiden huonouden”, selitti emäntä. „No, entä sitten?” „Sitten leiwotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on walmis syötäwäksi”, takaili emäntä. „Ja onpa meillä wielä muitakin apulähteitä hywään toimeentuloomme”, kehahteli isäntä. „Mitäs muuta wielä?” „Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpeniwät ja sienet kerkesiwät kaswaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan. Niitä kokosimme niin paljoa, kun woimme ja nyt niitä on warastossamme koko tarwe. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei wedä niille wertoja”, tuumaili isäntä. „Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten kanssa walmistettawia; eikö niistä tule kallis ruoka?” kysyin. „Woihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin, waan woipi niistä aiwan yksinkertaisestikin walmistaa oiwallisinta ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekewät paljon työtä ja tuhlaawat warojaan”, sanoiwat he. „Kuinka te sitten niitä walmistatte?” „Keino on aiwan yksinkertainen. Hawun neulat, lehdet ja muut rikat noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko sieni wapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä, niin on sieni terwe. Eipä muutamien madon reikien wuoksikaan hyljätä isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan wikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne kylmään weteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eiwät tarwitse kiehua niinkään kauwan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet reikäkauhalla puhtaisiin wakkoihin walumaan. Kun niistä ei enään mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan, ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarwitsewat. Siinä ne sitten owat ne monimutkaiset walmistukset ja kalliit maustimet”, selittiwät he, oikein innostuneina. „Siitäkö niitä sitten syödään?” „Siitä, aiwan siitä niinkuin suolakalaa waan ja hywääpä onkin. Mutta jos on waraa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarwitse muuta kuin nakkaa pari suupalaa woita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminwärisiksi; takaanpa ettei mikään liharuoka wedä silloin wertoja tuolle paistille”, selitteli emäntä yhä. „Eikö tuo sienien kokoominen ole hywin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata eroittaa, koska niiden nauttimisesta woisi menettää henkensäkin”, inttelin minä. „Eikö mitä. Tuokin arkuus on waan tyhjää saiwartelemista. Jokainen kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja walkean täplikkään kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä sientä ei meillä luullakseni ole. Kowin ohutlihaiset ja ala-arwoiset sienet eiwät maksa kokoomiswaiwaa, jonkatähden nekin saawat jäädä pois”, kokiwat he selitellä. „Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun walmistatte niitä syötäwäksenne?” kysyin. „Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne owat puhtaita, kelpaawat ne semmoisinaan rawinnoksi, yksin kannatkin, kun ne waan owat terweitä madon syönniltä”. En muuta woinut sanoa, kun: „wai niin!” „Emme me wielä ole kertoneet kaikkia hywyyksiä, mitä meillä on”, sanoi emäntä loistawin silmin. „No, mitä teillä sitten wielä on?” utasin. „Meillä on hywät lihawaratkin”, kerskasi emäntä. „Mistäs sitä niin kyllältä on?” kysyin. „Kun tuli semmoinen wuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa emänsä jäljestä kesän yli eläneet warsansa. Missä kuulimme semmoista tapahtuwan, menimme sinne ja pyysimme saada warsan haltuumme. Mielellään suostuiwatkin omistajat siihen ja me teurastimme warsan ja korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista warsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin, ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa”, puheliwat he ujostelematta. „Eiwätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja syöntiänne?” kysyin minä. „Kammoksuiwat kyllä ja sanoiwat meitä kowin lihan syöjiksi, mutta sanokoot waan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa wiisi. Surkeata on nähdä, kun ihmiset ennen kuolewat nälkään, kuin syöwät terweellistä, rawitsewaa ja luwallista ruokaa”, tuumaili isäntä. „Se ei ole häpeäksi, waan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä wielä sanowatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kowana aikana; olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. — Mutta sanoitte saawanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä walmistatte?” kysyin. „Kun jäkälät owat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu, kelpaawat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä tarwitse wälttämättömästi kuiwata ja surwoa jauhoiksi, jos niin kiireesti keitosta tarwitaan. Sillä keittäessä liukenewat jäkälän osat yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan. Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selwän wiljan jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin; luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen”, selitti emäntä. „Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme; mökkimme ei ole kaukana tästä”, esitteli isäntä. Koko heidän kertomuksensa hywistä ruuistansa ja ruokawarastoistansa tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoiwat hywinwoipina ja iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkiwat horjuen ja kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottiwat waan sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuwat haudan ammottawaan kitaan — niin otin kiitollisuudella wastaan heidän kutsunsa. Tultiin mökille. Hywin woiwat, puhtaat lapset tuliwat iloisesti wanhempiaan wastaan, hywäillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi puhtaus ja hywä järjestys. Kaikki esineet oliwat mukawasti järjestellyt paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista oli. Lasten waatteet eiwät olleet mitään kalliita ja terweitä, wanhoja kuluneita waatteita waan, mutta puhtaita ne oliwat ja terweiksi paikatut. Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän wiritti tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina oliwat. Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään. Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hywiltä nuot oudot ruoat tuntuiwat ensikertaisellekin. Ei mitään wastenmielisyyttä tuntunut niitä wastaan. Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui waan semmoiselta kuin wähän happaman kilpakka tawallinen hapan leipä. Kaunista, walkosta ja lihawaa warsan lihaa oli leikelty wiipaleisin puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia oliwat nuot sienet ja pian tulin wakuutetuksi, etteiwät he liikoja laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille wertoja wetänyt. — Hywällä ruokahalulla pistelin jäkäläleiwän kanssa sieniä ja hywästi walmistettua, maukasta warsan lihaa. Syödessä emäntä nosti eteeni kaksikorwaisen, ison tuopin, sanoen: „tässä olisi juotawaa”. Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korwiin kiinni. Suuresti hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotawa oli, mitä parasta olutta woidaan hywinäkin wuosina parhaista maltaista kotipanimossa saada. „Mistä teillä on noin awullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?” sanoin hämmästyksissäni. „Niitähän on nyt kosolta joka talossa, waikkeiwät ihmiset sitä huomaa. Asia on, näette, niin, että kun jywä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään kaswaa, jäi tuo jywän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet owat nyt awullisia maltaita”, selitteli emäntä hywäntahtoisesti. „Ettäkö tämä olut on tehty oljista?” kysyin kummissani. „Aiwan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty minkäänlaista wiljaa”, wakuutti emäntä. „Ihme kumma! — No, miten te sitä walmistatte?” kysäsin. „Keino on aiwan mutkaton. Lasken waan saawin täyteen ohran olkia kuumaan weteen likoamaan wuorokaudeksi. Sitten lasken likoweden tapista ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan wähän humalaa sekaan. Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on walmis”, sanoi emäntä. „Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään weteen likoamaan”, pakkausin neuwomaan. „Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, waan silloin maistaa olut oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta”, sanoi emäntä ja katsoa wilautti minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtäwän. „Mikä teidät siihen on opastanut?” wastasin. „Kun oljet lemusiwat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kowana aikana”, sanoi emäntä. Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana hywin mukiin. Jättelin heidät hywästi, kiitellen ja kostellen. „Ei meille tule enään koskaan nälkäwuotta”, sanoi emäntä luottawasti, loistawin silmin, kättäni puristaen. <center> — — — — </center> Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytywäisenä pienessä mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä saattanut? siihenpä wastaan heti. He oliwat köyhyydessäänkin semmoisia ihmisiä, jotka rakastiwat kirjallisuutta. He lukiwat kaikkea kirjallisuutta, mitä käsiinsä saiwat, ei ainoastaan huwikseen, waan elämänsä opiksi. He oliwat wiime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä hätäwaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hewosen lihaa hywäksensä käyttämään. Järkewiä ihmisiä kun oliwat, ei nämät neuwot tulleet kuuroille korwille, waan he ryhtyiwät tuon kowan pulman tullessa heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt, että he oliwat wapaat kaikista ennakkoluuloista ja eiwät olleet tahallaankaan, waikka saiwat wälistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, waikka itse oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa. Siinä oli koko heidän konstinsa. <center> — — — — </center> Tämmöistä woi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin asuskelin. Ja nämät pikakuwat owat tosiasioita, eikä minkään mielikuwituksen tuomia utukuwia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin korwin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttawia kuwia, mutta paljon kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole ollut näkemässä. Kowa aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole wielä yhtään semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita katowuosi pahimmin rasittaa, woi wielä tapahtua, se on hämärän tulewaisuuden peitossa; warmaa waan on se, että kowa nälkä rasittaa paikoittain kansaa. Sois Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi! Lähde: Päivärinta Pietari: [https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2017-00012925 Pikakuwia 1867 katowuodesta ja sen seurauksista]. G. W. Wilén ja Kumpp. Turku 1893. [[Luokka:Novellikokoelmat]] [[Luokka:1867]] [[Luokka:1893]] atd1ie24tt3eflxgfao57o2w97pgzrf 14 26444 131293 2026-11-08T20:07:14Z Pxos 1517 Luokassa ovat J. F. Granlundin kirjoittaman näytelmän [[Sisaren sukkelus]] kohtaukset, jotka on tallennettu erillisille sisältösivuille. 131293 wikitext text/x-wiki Luokassa ovat J. F. Granlundin kirjoittaman näytelmän [[Sisaren sukkelus]] kohtaukset, jotka on tallennettu erillisille sisältösivuille. [[Luokka:Näytelmät]] [[Luokka:J. F. Granlund]] bv92iqmcdjrczmln3oz6no4rlapsgc1 14 26445 131322 2026-11-08T20:28:26Z Pxos 1517 Tyko Hagmanin kirjoittaman sadun [[Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]] sisältösivut Wikiaineistossa. 131322 wikitext text/x-wiki Tyko Hagmanin kirjoittaman sadun ''[[Käyntini Tapiolassa, Ahtolassa, Tuonelassa ja Yläilmoissa]]'' sisältösivut Wikiaineistossa. [[Luokka:Tyko Hagman]] [[Luokka:Sadut]] 6tiz8vvbbkhri8wmysxn2yxy8fw5rr0 14 26446 131331 2026-11-08T20:48:46Z Pxos 1517 Tässä luokassa ovat Jalmari Finnen kirjoittaman sadun [[Ihmeellinen matka historian mailla]] sisältösivut. 131331 wikitext text/x-wiki Tässä luokassa ovat Jalmari Finnen kirjoittaman sadun ''[[Ihmeellinen matka historian mailla]]'' sisältösivut. [[Luokka:Jalmari Finne]] [[Luokka:1915]] [[Luokka:Sadut]] gwelkf7rqwwextubv0s2lgybi89i5dr 3 26447 131339 2026-11-08T21:07:17Z Pxos 1517 /* Small-tagejä sekaisin kasviopissa */ uusi osio 131339 wikitext text/x-wiki == Small-tagejä sekaisin kasviopissa == Hei! Tallennat tänne kasvitieteen oppikirjaa. Pienet tekniset virheet kerääntyvät Lint-virhelistaan, jonka näet [[Toiminnot:LintErrors/misnested-tag|tältä toimintosivulta]]. Niitä on nyt 20 eli aika vähän. Virhe tulee siitä, että smallaus-tagit ovat hieman sekaisin tai ehkä niin, että vain toinen on paikalla (avaava small tai sulkeva small) ilman pariansa ("mis-nested"). Käynnet nuo jossain vaiheessa läpi. --[[Käyttäjä:Pxos|Pxos]] ([[Keskustelu käyttäjästä:Pxos|keskustelu]]) 8. marraskuuta 2026 kello 21.07 (UTC) bgo4t47wsksefs1spc488869btpx853