Jorma Pohjanpalo

Wikiaineisto fiwikisource https://fi.wikisource.org/wiki/Etusivu MediaWiki 1.47.0-wmf.18 first-letter Media Toiminnot Keskustelu Käyttäjä Keskustelu käyttäjästä Wikiaineisto Keskustelu Wikiaineistosta Tiedosto Keskustelu tiedostosta Järjestelmäviesti Keskustelu järjestelmäviestistä Malline Keskustelu mallineesta Ohje Keskustelu ohjeesta Luokka Keskustelu luokasta Sivu Keskustelu sivusta Hakemisto Keskustelu hakemistosta TimedText TimedText talk Moduuli Keskustelu moduulista Event Event talk Jorma Pohjanpalo 0 23246 131139 130737 2026-09-05T15:30:08Z Tjp 3103 /* Jorma Pohjanpalon lehtiartikkeleita */ 131139 wikitext text/x-wiki {{Wikipedia}} '''Jorma Pohjanpalo''' (1905–1991) == Jorma Pohjanpalon lehtiartikkeleita == * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/877968?page=30 "Suomen siltaa" rakentamassa], Suomen Kuvalehti, 9.10.1926, nro 41, s. 30, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/895314?page=11 Kaukaisesta Colombosta], Suomen Kuvalehti, 21.1.1928, nro 4, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871044?page=2 Välähdyksiä Melbournesta], Kansan kuvalehti, 4.5.1928, nro 18, s. 2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/895327?page=19 Suhteemme kaukaiseen Australiaan], Suomen Kuvalehti, 5.5.1928, nro 19, s. 19, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/895331?page=40 Hinkler on saapunut], Suomen Kuvalehti, 26.5.1928, nro 22, s. 40, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1536873?page=6 Kuvakirje Australiasta], Helsingin Sanomat Viikkoliite, 8.7.1928, nro 28, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871064?page=5 Tropiikin paratiisin lumoissa. Välähdyksiä käynnistäni kaukaisessa Colombossa], Kansan kuvalehti, 31.8.1928, nro 35, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871071?page=2 Suomalainen tervaskanto etelän mailla], Kansan kuvalehti, 5.10.1928, nro 40, s. 2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888879?page=21 Kirjailijoitamme etelän auringon alla], Suomen Kuvalehti, 3.11.1928, nro 45, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871077?page=6 Australian maaseutua näkemässä], Kansan kuvalehti, 9.11.1928, nro 45, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1536847?page=6 Aurinkoisesta Australiasta], Helsingin Sanomat Viikkoliite, 16.12.1928, nro 51, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/891483?page=10 Sydneyn eläintarhasta], Kansan kuvalehti, 18.1.1929, nro 3, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1536805?page=8 Etelän kuvia Pohjolan jouluun], Helsingin Sanomat Viikkoliite, 15.12.1929, nro 50, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889645?page=22 Suomi-koti Sydneyssä], Suomen Kuvalehti, 16.8.1930, nro 33, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871121?page=11 Austraaliaa], Kansan kuvalehti, 22.8.1930, nro 34, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1828029?page=23 Uusi Seelanti "Luojan oma ihana maa"], Helsingin Sanomat, 24.8.1930, nro 226, s. 23, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871122?page=10 Maailman suurin maatalousnäyttely], Kansan kuvalehti, 29.8.1930, nro 35, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1836681?page=3 Uusi Seelanti "Luojan oma ihana maa" II. Eurooppalaisten saapuminen], Helsingin Sanomat Viikkoliite, 14.9.1930, nro 37, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109077?page=12 Kuvakirje ikuisen kesän ja auringon mailta - Australiasta], Hakkapeliitta, 7.10.1930, nro 41, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1828295?page=23 Perth, "kultaisen lännen" pääkaupunki], Helsingin Sanomat, 8.2.1931, nro 38, s. 23, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1828502?page=25 Australian suomalaisista siirtolaisista], Helsingin Sanomat, 12.4.1931, nro 98, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1124778?page=25 "Tramppi"], Kansan kuvalehti, 1.5.1931, nro 18, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1828561?page=29 Etelän mailta Pohjolaan. Hyvästi, aurinkoinen Australia!], Helsingin Sanomat, 17.5.1931, nro 131, s. 29, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1828550?page=29 Etelän mailta Pohjolaan II. Jaava - idän ihmemaa], Helsingin Sanomat, 31.5.1931, nro 144, s. 29, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1829413?page=27 Etelän mailta Pohjolaan III. Bali - katoava paratiisi], Helsingin Sanomat, 14.6.1931, nro 158, s. 27, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1829400?page=23 Etelän mailta Pohjolaan IV. Idän sekamelskaa], Helsingin Sanomat, 21.6.1931, nro 165, s. 23, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1829420?page=19 Etelän mailta Pohjolaan V. Tarunhohteinen Ceylon - "Idän helmi"], Helsingin Sanomat, 28.6.1931, nro 170, s. 19, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1829415?page=19 Etelän mailta Pohjolaan VI. Hiekkaa ja pyramiideja], Helsingin Sanomat, 5.7.1931, nro 177, s. 19, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109589?page=8 Australian sotamuistomerkki ja sotamuseo], Hakkapeliitta, 8.12.1931, nro 49, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/888941?page=18 Suomalaista sisua etelän mailla], Suomen Kuvalehti, 6.2.1932, nro 6, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1829981?page=29 Etelän eläimiä], Helsingin Sanomat, 27.3.1932, nro 84, s. 29, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1829990?page=27 Etelän eläimiä II], Helsingin Sanomat, 3.4.1932, nro 90, s. 27, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871205?page=22 Sydneyn kuuluisa "maailman suurin"], Kansan kuvalehti, 6.5.1932, nro 19, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871216?page=6 Bali, turistien Mekka], Kansan kuvalehti, 8.7.1932, nro 28, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871220?page=38 Kummallisia tansseja, gamelan-musiikkia ja vähän muutakin], Kansan kuvalehti, 15.7.1932, nro 29-30, s. 38, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871219?page=22 Leipää ja "sirkushuveja"], Kansan kuvalehti, 29.7.1932, nro 31, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871218?page=18 Ruumiinpoltto Balissa], Kansan kuvalehti, 5.8.1932, nro 32, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/871223?page=8 Bali - naisten maa], Kansan kuvalehti, 19.8.1932, nro 34, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1836625?page=1 Kaukaiset Fidjisaaret ja niiden asukkaat], Helsingin Sanomat Viikkoliite, 13.11.1932, nro 46, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1830517?page=22 Australian primitiiviset alkuasukkaat. Piirteitä heidän elämästään, tavoistaan ja uskomuksistaan], Helsingin Sanomat, 1.1.1933, nro 1, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/879716?page=22 Kuoleva kivikautinen kansa], Kansan kuvalehti, 5.5.1933, nro 19, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1830850?page=21 Kultakuumetta, kultaa ja kultaisia aikoja. Piirteitä Australian kullantuotannosta, sen kehittymisestä ja vähän muustakin], Helsingin Sanomat, 11.6.1933, nro 153, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/879727?page=10 Pikakäynnillä Kairossa ja pyramideilla], Kansan kuvalehti, 21.7.1933, nro 30-31, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/879734?page=27 Seitsemän makkabealaisen veljeksen muistojuhla], Kansan kuvalehti, 15.9.1933, nro 38, s. 27, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1836528?page=1 Papualaisten suuri, tuntematon maa], Helsingin Sanomat Viikkoliite, 31.12.1933, nro 53, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831152?page=21 Raja-Karjalan sarja I. Raja-Karjalan kansasta ja sen kehitysoloista], Helsingin Sanomat, 21.1.1934, nro 19, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831174?page=31 Raja-Karjalan sarja II. Suistamossa - runolaulajien pitäjässä], Helsingin Sanomat, 11.2.1934, nro 40, s. 31, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831122?page=26 Raja-Karjalan sarja III. Timo Lipitsä - runolaulajien viimeisiä], Helsingin Sanomat, 4.3.1934, nro 61, s. 26, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831131?page=27 Raja-Karjalan sarja IV. Itkuvirsiä ja vouhottelua], Helsingin Sanomat, 18.3.1934, nro 75, s. 27, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831120?page=31 Raja-Karjalan sarja V. Kaukaista korpea ja sen kansaa], Helsingin Sanomat, 24.3.1934, nro 81, s. 31, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831098?page=30 Raja-Karjalan sarja VI. Tshasounista, ukko Pyystä, taikuri Marpasta ja vähän muustakin], Helsingin Sanomat, 22.4.1934, nro 107, s. 30, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831113?page=31 Raja-Karjalan sarja VII. Rajamaita kiertämässä], Helsingin Sanomat, 6.5.1934, nro 120, s. 31, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831392?page=22 Raja-Karjalan sarja VIII. Suojärvi], Helsingin Sanomat, 17.6.1934, nro 160, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831355?page=23 Raja-Karjalan sarja IX. Mantshinsaaren härkäuhreista, Salmilaisista praasniekoista y.m.], Helsingin Sanomat, 1.7.1934, nro 172, s. 23, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1831656?page=25 "Etelän kuningatar" täyttää vuosia ja juhlii], Helsingin Sanomat, 14.10.1934, nro 277, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1124715?page=30 Balin kukkotappelussa], Suomen Kuvalehti, 19.1.1935, nro 3, s. 30, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1982297?page=17 1,700 kilometriä rautateitse erämaan halki], Helsingin Sanomat, 28.7.1935, nro 199, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889695?page=20 Kivikautista kansaa], Suomen Kuvalehti, 10.8.1935, nro 32, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889724?page=6 Eteläisen pallonpuoliskon ainoa suomalainen lehti 10-vuotias], Suomen Kuvalehti, 14.3.1936, nro 11, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1951976?page=17 Murray - Australian "Niili"], Aamulehti, 12.4.1936, nro 99, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929117?page=13 Hiukan tropiikin hedelmistä], Osuuskauppalehti : osuuskauppojen toimihenkilöitten ammattilehti, 22.6.1936, nro 13, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/751672?page=10 Riisi - 800 miljoonan ihmisen leipä], Seura, 5.8.1936, nro 32, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1983140?page=34 Siirtola, joka perustettiin mielikuvituksellisten sanomalehtiartikkelien nojalla], Helsingin Sanomat, 30.8.1936, nro 233, s. 34, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929121?page=20 Soijapapu - maailmanmarkkinoiden uusi suurtuote], Osuuskauppalehti : osuuskauppojen toimihenkilöitten ammattilehti, 2.9.1936, nro 18, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1983158?page=4 Miten muualla mainostetaan. Ulkomainen matkailupropaganda], Helsingin Sanomat, 8.9.1936, nro 242, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/763260?page=16 Wayang wong, dalang ja gamelan. Jaavalaisten tanssi- ja näytelmäharrastuksista], Seura, 18.11.1936, nro 47, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/566822?page=32 Taman sari - Sultan Mangkoe Boemin "sortunut suuruus"], Forum, 1.1.1938, nro 10-12, s. 32, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/560014?page=17 Pyramiidien näkeminen on unohtumaton elämys], Forum, 1.1.1939, nro 1, s. 17, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot * [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/763406?page=20 Pienen maanosan suuri lintu!], Seura, 27.9.1939, nro 39, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot  am2ywvrks4wlidvqdjd3x8o9zg61ds8 Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/143 250 26369 131140 2026-09-05T19:19:28Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131140 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" /></noinclude>{{keski|{{x-larger|'''II OSA.'''}} {{larger|'''Oppi kasvien elontoiminnoista (fysiologia).'''}} '''Muutamia kasvien yleisiä elinehtoja''' 73, 74 §§.}} Voidakseen elää ja kehittyä kasvit tarvitsevat sopivia ravintoaineita. Niitä selostetaan esitettäessä ravitsemusta yleensä. Toinen vihreiden kasvien elinehto on valo, sillä vain siitä saamansa energian avulla kasvi voi toteuttaa ravitsemussuunnitelmansa tärkeimmän osan: yhteyttää hiilihappoa. Myös valon merkitystä ravitsemus- ja eräissä muissa ilmiöissä käsitellään myöhemmin. Näiden lisäksi on muutamia kasvin elämässä yleismerkityksellisiä tekijöitä, joita seuraavassa lyhyesti selostetaan. 73 §.{{pad}}'''Happi.''' Ihmisille ja eläimille on ilman vapaa happi välttämätön elinehto. Se ylläpitää hengitystä, ja tämän loppumista seuraa kuolema. Kasvitkaan eivät suurin piirtein voi tulla toimeen ilman vapaata happea, sillä nekin hengittävät. Samoin kuin tuli veturissa synnyttää sen energian, joka panee junan liikkeelle, ja samoin kuin oman ruumiimme hengitys, joka on suurin piirtein palamisen kaltaista, tiettyjen ruumiin aineiden hapettumista, vapauttaa ruumiin eri toiminnoille välttämättömän energian, niin vapauttaa kasveissakin hapen ottoa seuraava palaminen kasvin elontoimintojen ylläpitämiseksi tarvittavan energian. Mutta kasvit eivät kärsi hapen puutteesta läheskään yhtä nopeasti ja varmasti kuin esim. ihminen. Tämä johtuu osaksi siitä, että vihreät kasvit, jotka muodostavat kasvikunnan enemmistön, itse tuottavat niille ominaisen hiilihapon yhteyttämisen tuloksena happea ja voivat siten tulla jotenkuten toimeen, vaikka ne asetettaisiinkin hapettomaan ympäristöön, osaksi myös siitä, että niiden aineenvaihto hapen puutteessa muuttuu siten, että ne saattavat elää vielä jonkin aikaa. Useimmat kasvit tarvitsevat vapaata happea kehittyäkseen normaalisti; niitä<noinclude>{{Rh|Kasvioppi – 9||}} <references/></noinclude> s8vm6um5kmz64a68lz3fpehrrzi88yh Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/144 250 26370 131141 2026-09-05T19:23:39Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131141 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|130|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>sanotaan ''happieloisiksi''. Mutta on sellaisiakin kasveja, hiivasieniä ja eräitä bakteereja, jotka tulevat toimeen ilman vapaata happea. Hiivasienet käyttävät vapaata happea samoin kuin muutkin elävät oliot, milloin sitä on tarjona, mutta ne voivat myös elää ja kehittyä panimojen syvien altaiden pohjalla, minne ilma ei pääse tunkeutumaan. Elämiseen tarvitsemaansa energiaa ne eivät silloin saa hengityksestä, vaan hankkivat sen toisesta ilmiöstä, nimittäin käymisestä, joka hajoittaa sokerin alkoholiksi ja hiilidioksidiksi. Samoin on monien bakteerien laita. Kaikki nämä ovat ''hapesta riippumattomia''. Mutta on myös toisia, ''happea karttavia'' bakteereja, jotka voivat elää ja kehittyä vain silloin, kun ympäristössä ei ole lainkaan vapaata happea. Ne hajoittavat silloin niille ominaisella tavalla kemiallisia yhdistyksiä ja saavat siitä tarvitsemansa energian. Hapen merkitystä kasvien elämälle selvitetään vielä myöhemmin hengitystä esitettäessä. '''Vesi.'''{{pad}}Vesi on kasvien ravintoaine. Vesi ja hiilidioksidi ovat ne raaka-aineet, joista kasvit omituisen hiilihaponyhteyttämistoiminnan avulla muodostavat orgaanista ainetta. Se on sitä paitsi liuotin; ilman sitä eivät aineenvaihtoon kuuluvat aineiden kuljetukset kasvissa voisi tapahtua. Se kuuluu lopuksi — jos niin saa sanoa — kasvin sisimpään rakenteeseen täyttäen sen kaikki osat. Jokaisessa solussa on vettä. Solunesteen pääosa on, kuten tiedämme, vettä, ja sitä on sekä solulimassa että -seinissä, jotka ovat veden kyllästämiä. Ei saa kuitenkaan kuvitella soluliman ja -seinän rakennetta samanlaiseksi kuin tavallisten huokoisten kappaleiden, jotka myös voivat kyllästyä vedellä. Jos tuollainen kappale — esim. tiilikiven palanen — pannaan veteen, tunkeutuu vesi huokosiin ja karkoittaa ilman. Kappaleen paino lisääntyy sisään tunkeutuneesta vedestä, mutta sen tilavuus ei suurene. Jos sama koe tehdään kuivilla herneillä, huomataan, että ne paisuvat, tulevat sekä raskaammiksi että suuremmiksi. Vettä niissä on jo ennestään, mutta vähitellen niiden osasten väliin tunkeutuu uutta, joka työntää nämä erilleen, ei kuitenkaan tiettyä rajaa kauemmas, ja asettuu niiden väliin. Kun herneet kuivuvat, poistuu vettä, ja osaset lähenevät toisiansa. Elimistyneet esineet ovat yleensä tämänluontoisia. Sitä vettä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä esiintyy varastoituneena niiden pienimpien osasten (Micelle) välissä, nimitetään ''imeytymisvedeksi'' (Imbibitionswasser). Se on, kuten olemme nähneet, jossakin määrin liikkuvaa. Käsitämme, että vesi voi liikkua soluseinässä ja alkulimassa.<noinclude><references/></noinclude> h8yi1w8b7a9imhqyj4oif7fohcq8sv3 Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/145 250 26371 131142 2026-09-05T19:28:48Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131142 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|131}}</noinclude>Kasvien vesimäärä on yleensä huomattava, suurempi kuin luulisi. Sen määrä lasketaan kasvinosan painonvähennyksestä 100–110°:een kuivassa kuumuudessa. Kuumentamalla saatua jäännöstä sanotaan kasvin ''kuiva-aineeksi''. Ruohomaisten kasvien vesipitoisuus on noin {{murto|2|3}} niiden koko painosta; mehevissä hedelmissä on vettä 70–95 %, vesikasveissa ja sienissä vielä enemmän. Kuivissa siemenissä on vettä vain noin 10 %. Jos vesipitoisuus laskee tietyn rajan alle, kasvi kuihtuu; jos se laskee edelleen, kasvi kuolee. Jotkut kasvit voivat vahingoittumatta menettää tavattoman paljon vettä. Loistava esimerkki on Selaginella lepidophylla-niminen sanikkainen, joka havaittiin eläväksi sen oltua yksitoista vuotta herbaariossa. Huomattavia ovat auringonpaahteisilla kallioilla kasvavat jäkälät ja sammalet, jotka ovat viikkomääriä niin kuivia, että ne voi helposti jauhaa hienoksi, mutta jotka ensimmäisen sateen sattuessa imevät vettä, virkoavat ja jatkavat elämäänsä. Jäkälillä kokeiltaessa on esim. osoitettu, että Sticta oli vielä elävä oltuaan neljä kuukautta kuivassa ilmassa rikkihappoeksikkaattorissa; seitsemän kuukauden kuluttua se oli kuollut. Tuollaisissa tapauksissa, jolloin kasvi on todella elävä, vaikk'ei se osoitakaan minkäänlaisia elonilmauksia, puhutaan ''piilevästä'' eli ''latentista elämästä''. Yleisesti tunnettuja esimerkkejä piilevästä elämästä, joka tällöinkin on yhteydessä vähäiseen vesipitoisuuteen, ovat kasvien siemenet ja itiöt. On olemassa siemeniä, jotka jo muutamassa päivässä kadottavat itämiskykynsä, mutta yleensä ne säilyvät itämiskykyisinä verraten pitkän ajan, eräissä tapauksissa useita vuosikymmeniä; tunnetaanpa esimerkkejä siitäkin, että itämiskyky on säilynyt yli vuosisadankin. Maininnat, että egyptiläisten muumioiden haudoista löydetyt vehnänjyvät olisivat itäneet, eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. 74 §.{{pad}}'''Lämpötilan vaikutus.''' Jokainen ilmiö kasvissa on sidottu tiettyyn lämpötilaan, s. o. jos lämpö laskeutuu tietyn lämpöasteen ''alarajan'' (minimin) alle tahi nousee tietyn lämpöasteen ''ylärajan'' (maksimin) yli, ei tuota ilmiötä tapahdu. Näin on kasvamisen, yhteyttämisen, alkuliman liikkeen, juurten toiminnan y. m. laita. Näiden molempien rajojen, ylärajan ja alarajan, välillä on ''parasaste'' (optimi), jonka vallitessa kyseessä oleva toiminta on kiihkeintä. Nämä lämpötilan kardinaalipisteet ovat eri kasveilla hyvin erilaiset.<noinclude><references/></noinclude> naya5bsdxcmnhikikzn4oymlhzzzzj8 131143 131142 2026-09-05T19:29:15Z Sakvaka 3073 131143 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|131}}</noinclude>Kasvien vesimäärä on yleensä huomattava, suurempi kuin luulisi. Sen määrä lasketaan kasvinosan painonvähennyksestä 100–110°:een kuivassa kuumuudessa. Kuumentamalla saatua jäännöstä sanotaan kasvin ''kuiva-aineeksi''. Ruohomaisten kasvien vesipitoisuus on noin {{murto|2|3}} niiden koko painosta; mehevissä hedelmissä on vettä 70–95 %, vesikasveissa ja sienissä vielä enemmän. Kuivissa siemenissä on vettä vain noin 10 %. Jos vesipitoisuus laskee tietyn rajan alle, kasvi kuihtuu; jos se laskee edelleen, kasvi kuolee. Jotkut kasvit voivat vahingoittumatta menettää tavattoman paljon vettä. Loistava esimerkki on Selaginella lepidophylla-niminen sanikkainen, joka havaittiin eläväksi sen oltua yksitoista vuotta herbaariossa. Huomattavia ovat auringonpaahteisilla kallioilla kasvavat jäkälät ja sammalet, jotka ovat viikkomääriä niin kuivia, että ne voi helposti jauhaa hienoksi, mutta jotka ensimmäisen sateen sattuessa imevät vettä, virkoavat ja jatkavat elämäänsä. Jäkälillä kokeiltaessa on esim. osoitettu, että Sticta oli vielä elävä oltuaan neljä kuukautta kuivassa ilmassa rikkihappoeksikkaattorissa; seitsemän kuukauden kuluttua se oli kuollut. Tuollaisissa tapauksissa, jolloin kasvi on todella elävä, vaikk’ei se osoitakaan minkäänlaisia elonilmauksia, puhutaan ''piilevästä'' eli ''latentista elämästä''. Yleisesti tunnettuja esimerkkejä piilevästä elämästä, joka tällöinkin on yhteydessä vähäiseen vesipitoisuuteen, ovat kasvien siemenet ja itiöt. On olemassa siemeniä, jotka jo muutamassa päivässä kadottavat itämiskykynsä, mutta yleensä ne säilyvät itämiskykyisinä verraten pitkän ajan, eräissä tapauksissa useita vuosikymmeniä; tunnetaanpa esimerkkejä siitäkin, että itämiskyky on säilynyt yli vuosisadankin. Maininnat, että egyptiläisten muumioiden haudoista löydetyt vehnänjyvät olisivat itäneet, eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. 74 §.{{pad}}'''Lämpötilan vaikutus.''' Jokainen ilmiö kasvissa on sidottu tiettyyn lämpötilaan, s. o. jos lämpö laskeutuu tietyn lämpöasteen ''alarajan'' (minimin) alle tahi nousee tietyn lämpöasteen ''ylärajan'' (maksimin) yli, ei tuota ilmiötä tapahdu. Näin on kasvamisen, yhteyttämisen, alkuliman liikkeen, juurten toiminnan y. m. laita. Näiden molempien rajojen, ylärajan ja alarajan, välillä on ''parasaste'' (optimi), jonka vallitessa kyseessä oleva toiminta on kiihkeintä. Nämä lämpötilan kardinaalipisteet ovat eri kasveilla hyvin erilaiset.<noinclude><references/></noinclude> ih5pj0xjh3axujb32bbiix6rr5zg2vl Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/146 250 26372 131144 2026-09-05T19:33:52Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131144 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|132|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>Pohjois-Jäämeren levät kasvavat sen vahvasti suolanpitoisessa vedessä läpi vuoden lämpötilassa, joka on jonkin verran 0°:n alapuolella. Ylipäänsä voi sanoa, että kaikki kotimaisten kasviemme elonilmaukset alkavat vasta lämmön noustessa joitakin asteitä jäätymispisteen yläpuolelle, sitten ne kiihtyvät saavuttaen noin 25–30°:ssa optiminsa, mutta lämmön noustessa 30°:sta noin 45°:seen taas heikkenevät, kunnes noin 50°:ssa kokonaan lakkaavat. Kuumien seutujen kasveilla on minimi tuntuvasti korkeammalla; niinpä itää esim. kurpitsan siemen vasta lämmön noustessa 13°:seen. Useat bakteerit vaativat korkeaa lämpötilaa. Tuberkelibasilli vaatii vähintään 30°, ''lämpöäsuosivat bakteerit'' (thermophile Bakterien) tarvitsevat kehittyäkseen vähintään 40°. Korkein tunnettu maksimi on tavattu juuri viimeksimainituilla. — Saman kasvin kardinaalipisteet eivät ole samat sen koko elämän ajan. Ensimmäinen itäminen tapahtuu alemmassa lämpötilassa kuin jatkuva kasvu, tämä taas alemmassa lämpötilassa kuin kukinta. ''Kuoleminen liian suuresta lämmöstä'' ei yleensä tapahdu heti maksimin ylittämisen jälkeen, vaan vasta jonkin ajan kuluttua siitä. Se on yhteydessä soluliman valkuaisaineiden juoksettumiseen; lämpötilan alentuessa juoksettuneet valkuaisaineet eivät enää muutu entiselleen. Eri kasvien lämpömaksimin erilaisuus viittaa siihen, että niiden valkuaisaineet reagoivat eri lailla niitä kuumennettaessa. Niin täytyy lämpöäsuosivien bakteerien solunsisällyksen olla tässä suhteessa aivan toisenlaatuista kuin muiden kasvien. Kuumennettaessa kuolleiden solujen silmiinpistävin muutos on se, että solulima, joka elävissä soluissa sulkee sisäänsä solunesteen, päästää sen lävitseen. Se on helposti osoitettavissa. Jos asetetaan huolellisesti huuhdottu punajuurikkaan viipale veteen ja lämmitetään sitä hitaasti, ei punainen soluneste punaa vettä, ennen kuin lämpötila on kohonnut noin 55°:seen. Tämä lämpötila vaikuttaa kuolettavasti useimpiin vahvasti vesipitoisiin soluihin. Vähemmän vettä sisältävät solut ovat kestävämpiä. Esimerkkeinä sellaisista voidaan ennen kaikkea mainita siemenet ja itiöt; ensinmainittujen vesipitoisuus ei yleensä ole suurempi kuin 10 %. Nämä elimet ovat erittäin sitkeähenkisiä. Useimmat siemenet kestävät kuivina vahingoittumatta kuumentamista aina 100°:seen saakka, mutta niin pian kuin ne, imettyään vettä, alkavat itää, ne kuolevat jo 55°:ssa. Eräiden bakteerien itiöitä voi keittää pari tuntia niiden siitä kuolematta. Pikemmin ne kuolevat, jos niitä keittää 120°:ssa (siis {{tsa|pai|paineessa}}<noinclude><references/></noinclude> hb0ef7g3pnb73yqf7g4gfc9l9an0pyg Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/147 250 26373 131145 2026-09-05T19:38:09Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131145 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" /></noinclude>{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|133}} {{tsl|neessa|paineessa}}), mutta muutamien lajien itiöt kestävät kuivassa tilassa lyhyen ajan jonkin verran korkeampiakin lämpötiloja. Kasvin ''paleltuminen'', s. o. sen vahingoittuminen tahi kuoleminen kylmästä, tapahtuu eri kasveilla hyvin eri korkeassa lämpötilassa. Eräitä bakteereja ja sieniä ei ole saatu kuolemaan edes käyttämällä kovinta keinotekoista kylmyyttä (−130°). Toiset kasvit kestävät vahingoittumatta melkoista pakkasta, kuten metsäpuumme, jotka pitkät ajat voivat elää −30, −40°:ssa, samoin puiden kuorella ja aukeilla vuorilla kasvavat sammalet ja jäkälät. Ylipäänsä ovat kuivat kasvinosat, kuten useimmat siemenet ja meikäläisten puiden talvisilmut, sangen vähässä määrin kylmänarkoja, samoin myös kokonaan puutuneet osat, jota vastoin sellaiset, joissa on enemmän vettä, kuten puhkeavat silmut ja ylipäänsä mehevät kasvinosat, hyvin helposti paleltuvat. Monet ruohokasvit voivat kuitenkin vahingoittumatta jäätyä läpeensä, jos vain sulaminen käy hitaasti. Senecio vulgariksen voi syksyisin löytää kylmästä kangistuneena, mutta sulamisen jälkeen sen kukkiminen jatkuu. Ruis ja monivuotiset kotimaiset ruohokasvimme talvehtivat jäätyneinä. Toiset kasvit ovat arempia. Kurpitsan ja georgiinin lehdet eivät säily kylmänkuolemalta, vaikka sulaisivat hitaastikin. Eräät kuuman ilmanalan kasvit vahingoittuvat enää toipumatta jo silloin, kun lämpötila alenee muutamaan asteeseen jäätymispisteen yläpuolelle. Kylmyyden vaikutuksesta kuolleen kasvinosan solulima on muuttunut. Se on menettänyt kykynsä pidättää solunestettä; tämä on tunkeutunut soluväleihin ja elin käynyt veltoksi. Usein on lisäksi sen väri enemmän tai vähemmän hävinnyt. Itse paleltumistapahtumaa ajateltaessa ymmärtää, että runsaasti vettä sisältävän solun lämpötilan alentuessa 0° alapuolelle syntyy jäätä. Tämä voi aiheuttaa soluliman ja -seinän halkeamisen ja solun kuolemisen. Mutta pakkanen voi vahingoittaa toisellakin tavalla. Jäätyessä ensimmäiseksi syntyvä jää muodostuu solunesteen vedestä, minkä johdosta loput solunesteestä väkevöityy, mikä taas voi vahingoittaa solulimaa. Normaalisiin olosuhteisiin palautuminen — jollei solulima ole vielä kuollut — tapahtuu tietenkin varmemmin, jos sulaminen käy hitaasti kuin jos se tapahtuu yht'äkkiä. Edellämainitut esimerkit talvea ja pakkasta kestävistä kasveista tutustuttavat meidät piilevän elämän uusiin tapauksiin. 30°:n pakkasessa ei puussa enempää kuin sen kuorella kasvavissa {{tsa|jäkälissä|jäkälissäkään}}<noinclude><references/></noinclude> imj3gmpae40ftobf0u877g1nmp1yass Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/148 250 26374 131146 2026-09-06T06:01:08Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131146 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|134|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>{{tsl|kään|jäkälissäkään}} saata huomata ainoatakaan elontoimintaa. Kaikki elonilmiöt ovat täydellisesti pysähdyksissä, mutta alkavat uudelleen suotuisissa olosuhteissa. Tällaisia vuoden kuluessa säännöllisesti vaihtelevia olosuhteita voidaan jossakin määrin jäljitellä lämpimänä vuodenaikana alentamalla keinotekoisen jäähdytyksen avulla lämpötila lähelle elämän kriitillistä lämpötilaa. Silloin elonilmiöt pysähtyvät melkein täydelleen; kasvi on saatettu ''kylmänhorrokseen''. Vastaavanlainen vaikutus aikaansaadaan kohottamalla sopivasti lämpötilaa (''lämpöhorros''), Merkillistä on, että kloroformi ja eetteri, siis samat aineet, jotka ihmisen elimistössä saattavat eräät hermoston osat toimintakyvyttömiksi, aikaansaavat kasveissa vastaavan vaikutuksen. Siemenet eivät idä olosuhteissa, jotka täyttävät kaikki itämiselle välttämättömät ehdot, jos ilmassa on tietyn suuruinen annos kloroformi- tai eetterihöyryä, vaan vasta sen jälkeen kun tämä on poistettu ilmasta. Samoin on kasvien useimpien muidenkin elontoimintojen laita. <div class="spacer"></div> {{keski|'''Ravitseminen''' 75–87 §§.}} 75 §.{{pad}}'''Ravitsemusilmiöistä yleensä.''' Kasvit sisältävät, kuten jo aikaisemmin on mainittu, melkoisia vesimääriä. Siinä kuiva-ainemäärässä, joka jää jäljelle, kun vesi on poistettu, on suuri joukko osaksi orgaanisia, osaksi epäorgaanisia kemiallisia yhdistyksiä. Niiden kokoomus ei ole vielä läheskään yksityiskohtaisesti selvitetty. Tässä mainittakoon vain tärkeimpien yhdistysten kokoomuksen pääpiirteet. Hiilihydraateissa (sokeri, tärkkelys, selluloosa) on hiiltä, vetyä ja happea, rasvalajeissa samoin. Valkuaisaineissa on hiiltä, vetyä, happea, typpeä ja rikkiä, usein fosforiakin. Nämä alkuaineet ovat tietenkin kasveille aivan vätttämättömiä. Kuiva-ainetta poltettaessa orgaaniset yhdistykset hajoavat; siitä poistuu hiilidioksidia, vettä, amoniakkia ja typpeä. Jäljellejäävä valkea tai harmahtava jauhe, tuhka, on verraten helppo analysoida; on kuitenkin huomattava, että analyysi näyttää vain alkuaineet, mutta ei niitä yhdistyksiä, joihin ne ovat olleet sidottuina elävässä kasvissa. Siten esim. tuhkassa olevien karbonaattien muodostuminen johtuu orgaanisten yhdistysten hiilestä, sulfaattien ja fosfaattien muodostuminen niiden rikistä ja fosforista. Eri kasvien tuhkamäärä on hyvin erilainen; se saattaa olla aivan vähäinen, mutta myös nousta lähes 20 %:iin. Sen kokoomus on myös hyvin vaihteleva, eikä ainoastaan<noinclude><references/></noinclude> fpkc6lla3drbhk9a81rohinmftk76ub Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/149 250 26375 131147 2026-09-06T06:05:03Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131147 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|135}}</noinclude>eri kasveilla, vaan samankin kasvin eri osissa. Tuhka-analyysejä tehtäessä havaittujen alkuaineiden määrä on melkein uskomattoman suuri. Aina tuhka sisältää seuraavia alkuaineita: C, O, S, P, Cl, Si, K, Na, Ca, Mg, Al ja Fe. Usein tavataan Fl, J, Br, Li, Mn. Enemmän tai vähemmän satunnaisesti on tuhkassa todettu Ba, Sr, Zn, Ni, Co, Cu y. m. Monia näistä aineista kasvit ovat ottaneet aivan satunnaisesti. Myöhemmin selostettavien kokeiden avulla on osoitettu, että vihreille kasveille ovat ehdottomasti välttämättömiä seuraavat kymmenen alkuainetta: ''hiili'', ''vety'', ''happi'', ''typpi'', ''rikki'', ''fosfori'', ''kalium'', ''kalsium'', ''magnesium'' ja ''rauta''. Kolmea ensinmainittua on selluloosassa, samoja sekä kolmea seuraavaa valkuaisaineissa, jotka muodostavat alkuliman. Ilman näitä aineita ei kasvia voi ajatellakaan, mutta muutkin luetellut aineet ovat kasville tuiki välttämättömiä. Happea ja typpeä lukkuunottamatta nämä alkuaineet eivät sellaisinaan — siis vapaassa tilassa — kelpaa kasveille ravinnoksi. Kasvien täytyy ottaa niitä yhdistyksinä. Näiden täytyy olla joko kaasuja tai nestemäisiä, jotta kasvit voisivat käyttää niitä hyväkseen. Tässä suhteessa tuntuu kasveilla ja eläimillä olevan ero, mutta se on vain näennäinen, sillä eläintenkin ruumis saattaa käyttää jähmeitä ravintoaineita hyväkseen vasta sen jälkeen kuin ruoansulatustoiminta on saattanut ne nestemäiseen muotoon. Kaikki kasvien osat ottavat ilmasta enemmän tai vähemmän happea, niiden vihreät osat lisäksi hiilidioksidia, samalla kun juuret ottavat maasta vettä ja siihen liuenneita aineita; viimeksimainitut ovat melkein poikkeuksetta epäorgaanisia suoloja. Vedessä elävät kasvit ottavat suoloja paitsi tietysti juurillaan myös muilla osillaan. Näitä ravintosuoloja selostetaan lähemmin tuonnempana. Ravintoaineiden täytyy joutua soluihin, mutta näiden seinissä ei ole minkäänlaisia mikroskoopilla nähtäviä aukkoja, joista nesteet tai kaasut voisivat päästä niihin. Vain liuenneina imbibitioveteen, joka, kuten aikaisemmin (73 §) on mainittu, esiintyy varastoituneena soluseinän ja alkuliman pienempien osasten välissä ja joka voi jossakin määrin kulkeutua, voivat ravintoaineet, ovatpa ne alkujaan jähmeitä tai kaasumaisia, päästä soluun. Saadaksemme käsityksen siitä, miten tämä tapahtuu, meidän täytyy oppia tuntemaan eräitä elävän solun ominaisuuksia. 76 §.{{pad}}'''Diffusioni, diosmoosi, nestejännitys''' (Turgor). Jos sokeripala<noinclude><references/></noinclude> a8vaowbpdn1lckr7r0a8wisx9esk961 Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/150 250 26376 131148 2026-09-06T06:09:12Z Sakvaka 3073 /* Ongelmallinen */ 131148 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Sakvaka" />{{Rh|136|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>{{puuttuu kuva}}Kuva 169. '''Diosmoosin osoittaminen.''' pannaan veteen, se liukenee, s. o. vesi tunkeutuu sen osasten väliin ja työntää ne hajalleen nesteeseen. Sekoittaminen jouduttaa hajaantumista, mutta ilman sitäkin tämä vähitellen tapahtuu, kunnes sokeriosaset ovat levinneet aivan tasaisesti. Sellaista hajaantumista sanotaan ''diffusioniksi''. Se tapahtuu sekä nes teissä että kaasuissa, kunnes niiden osat ovat tasaisesti levinneet eli, kuten sanotaan, ovat tasapainossa. Jokainen tasapainon häirintä johtaa uusiin pikkuosasten työntymisiin nesteessä tai kaasussa, kunnes tasapaino on palautunut. Jos upotamme vesiastiaan lasiputken, jonka alapään ympärille on sidottu suodatinpaperi ja johon on kaadettu sokeriliuosta, niin liuos ja vesi joutuvat keskenänsä kosketuksiin paperissa. Tämä suo esteettömän läpikulun sekä vedelle että sokerille. Sokeri diffundoi paperin läpi veteen, kunnes lopulta sekä putkessa että sen ulkopuolella olevalla nesteellä on sama väkevöitymisaste (kuva 169, ''A''). Jos suodatinpaperin asemesta on käytetty härän virtsarakkoa, on tulos toinen. Putkessa olevan nesteen pinta, joka alkujaan oli samalla korkeudella kuin astiassa olevan veden, nousee (kuva 169, ''B''). Ilmeisesti vesi pääsee rakon kautta helpommin sisään kuin sokeri ulos. Sellaista yksipuolista diffusionia sanotaan ''diosmoosiksi''. Rakko ei ole ehdottomasti sokeriosasia läpäisemätön, niin että pitemmän ajan kuluttua tässäkin tapauksessa syntyy tasapaino, mutta erotus edelliseen kokeeseen nähden on kuitenkin olemassa johtuen käytetystä väliseinästä. On sellaisiakin kalvoja, jotka eivät lainkaan läpäise suoloja, vaikka helposti laskevat vettä lävitsensä. Niitä sanotaan semipermeaabeleiksi. — Jos kuparisulfaattiliuokseen kaadetaan kaliumrautasyanidiliuosta, muodostuu punaruskea kuparirautasyanidisaos. Jos annetaan kuparisulfaattiliuoksen kyllästää poltetusta savesta tehty levy, pyyhitään tämä kuivaksi ja kastetaan kaliumrautasyanidiliuokseen, saos laskeutuu ohuena kerroksena siihen, missä molemmat nesteet joutuvat keskenään kosketuksiin huokoisen levyn pinnalla. Tämä ohut yhtenäinen kalvo on semipermeaabeli. Tämä voidaan havainnollistaa kuvassa 170 esitetyllä osmometrillä. Lieriönmuotoisen saviastian ''T'':n seinä on kyllästetty kuparisuolaliuoksella, minkä jälkeen siihen on kaadettu syanidiliuos. Muodostunut saos peittää sisäseinän ohuena kerroksena ''N''. Jos astia sitten, sen jälkeen kuin se ensin on<noinclude><references/></noinclude> dqj1wa13s7n4bo5ysbbxa1er8pnyahy Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/151 250 26377 131149 2026-09-06T06:12:57Z Sakvaka 3073 /* Ongelmallinen */ 131149 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|137}}</noinclude>{{puuttuu kuva}}Kuva 170. '''Osmometri.''' '''T''' saviastia, jonka sisäseiniä peittää saoskalvo '''N'''.–'''R''' manometri, jossa elohopeaa '''Qu'''. '''Z''' sokeriliuos. tyhjennetty, täytetään sokeri- tai ruokasuolaliuoksella ''Z'' sekä suljetaan korkilla, jonka läpi on pistetty manometriputki ''R'', jossa on elohopeaa ''Qu'', ja asetetaan veteen, tunkeutuu huokoisen saviseinän ja sen sisäpuolta peittävän semipermeaabelin kalvon läpi vettä suolaliuokseen ''Z'', niin että elohopea työntyy ylöspäin. Tämä paine, osmoottinen paine, on aika huomattava. Yksiprosenttinen sokeriliuos esim. voi pitää noin 50 cm:n korkuisen elohopeapylvään tasapainossa. E{{pv|ed|de}}lläsanottu voidaan sovelluttaa soluun. Kuvittelemme eristettyä, seinästä, alkulimasta ja solunesteestä muodostunutta solua puhtaassa vedessä. Soluneste sisältää liuenneina useita suoloja. Solun seinä ja alkulima ovat imeytymisveden kyllästämät. Soluseinällä on suurin piirtein samat ominaisuudet kuin suodatinpaperilla edelläselitetyssä kokeessa: se päästää veden ja suolat esteettömästi kulkemaan lävitseen. Alkulima taasen muistuttaa ominaisuuksiltaan häränrakkoa ja semipermeaabelisia kalvoja. Toisella puolella on suolaliuos, toisella vesi. Solunesteeseen liuenneet suolat ikään kuin imevät puoleensa vettä, niin että solussa syntyy ulospäin suuntautuva paine. Solulima on pehmeää, niin että se pusertuu tiukasti soluseinää vasten; tämä, joka on luja, venyy joustavasti ja painaa vuorostaan solun sisällystä, aivan niin kuin puhalletussa kumi-ilmapallossa seinä pullottaa ja painaa sisällystä. Tätä solun seinän ja sen sisällyksen välistä jännitystä sanotaan ''nestejännitykseksi'' (Turgor). Jos täyteen puhallettuun kumi-ilmapalloon pistetään reikä, pääsee kokoon puristettu sisällys poistumaan, ja pingoittunut seinä vetäytyy joustavasti kokoon: paine vähenee. Samoin käy, jos saadaan pistetyksi reikä solun seinään ja alkulimaan. Mutta nestejännitys solussa voi pienetä muutenkin. Jos muutamme solun puhtaasta vedestä suolaliuokseen, jonka väkevyysaste on suurempi kuin solunesteessä vallitseva, niin kulkeutuu vettä solunesteestä väliaineeseen, ja jännitys solussa vähenee. Ensimmäisenä näkyvänä seurauksena tästä on se, että solun tilavuus jonkin verran pienenee, koska seinä vetäytyy joustavasti kokoon (kuva 171, 2). Jos veden poistumista vielä jatkuu, ei soluneste alkuliman ympäröimänä enää voi täyttää solun onteloa, vaan alkulima irtaantuu seinästä nesteen ulkoapäin tunkeutuessa soluun sen<noinclude><references/></noinclude> 0sy8azoygo1xcknvs25ewu8dby9a3of Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/159 250 26378 131150 2026-09-06T06:22:29Z Sakvaka 3073 /* Ongelmallinen */ 131150 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|145}}</noinclude>{{puuttuu kuva}}Kuva 180. '''Haihtumiskoe.''' Thujan oksa '''A''' ja vedellä läpeensä kasteltu kipsipallo '''B''' on ilmatiiviisti kiinnitetty kumpikin omaan lasiputkeensa. Nämä on täytetty vedellä, ja niiden toinen, vapaa pää on pistetty elohopeaan, jota on noussut varteen sitä mukaa kuin vesi on vähentynyt haihdunnan johdosta. joilla tosin on lehdet, mutta nämä ovat rakenteeltaan yhtä maltoiset kuin kaktuskasvien varret. Monet kuuman ilmanalan puut varistavat kokonaan lehtensä kuivan vuodenajan alkaessa. Niitä kasveja, jotka nyt mainittujen tai muiden rakenneominaisuiiksiensa vuoksi voivat elää kuivassa ympäristössä, sanotaan yhteisellä nimellä ''kuivikkokasveiksi'' eli ''kserofyyteiksi''. 79 §.{{pad}}'''Veden virtaus puissa.''' Se vesi, joka on soluista haihtumalla hävinnyt, korvautuu lähinnä alla olevan solukon vedellä ja tulee lopulta niihin juurten toiminnan johdosta. Myöskin poikkileikattu oksa saattaa imeä vettä leikkauspinnallaan, kuten olemme nähneet kuvasta 174. Samoin voi eloton kappale imeä vettä, kun siitä haihtuu vettä. Kuvassa 180 näkyy oksa ja veden läpeensä kyllästämä kipsipallo, jotka kumpikin on ilmatiiviisti kiinnitetty vedellä täytettyyn lasiputkeen, jonka alapää on asetettu elohopeaan. Haihdunnan vuoksi imeytyy oksaan ja kipsipalloon vettä putkesta, mistä on seurauksena, että elohopea nousee. Tämä osoittaa, että sekä oksassa että pallossa vallitsee pienempi paine kuin ympäristössä. Että nouseva vesivirta liikkuu puussa, on jo aikaisin osoitettu seuraavalla tavalla. Jos poistetaan rengas kuoresta, niin ettei siinä siis voi virtausta tapahtua, lehdet eivät kuihdu niin kauan kuin puu itse on koskematta. Tämän voi myös mukavasti osoittaa asettamalla poikkileikatun oksan johonkin vaarattomaan väriliuokseen. Halkaisemalla oksan jonkin ajan kuluttua näkee selvästi, että vesi on noussut puussa. Virtaus tapahtuu puun nuoremmassa osassa, mannossa, jota vastoin sydänpuussa ei kulje vettä. Koska vesi puukasveissa liikkuu puussa, saatamme päätellä, että se ruohokasveissakin liikkuu vastaavassa osassa, siis johtojänteiden putkilo-osassa. Nouseva vesi voi helposti liikkua putkiloiden ja vesisolujen {{tsa|onte|onteloissa}}<noinclude>{{Rh|Kasvioppi — 10||}} <references/></noinclude> co4mqetliz6xvi0jldo6dbhfmjvz3na Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/160 250 26379 131151 2026-09-06T06:27:54Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131151 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|146|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>{{tsl|loissa|onteloissa}}. Näissä on, paitsi vettä, usein myös ilmaa. Kysyttäneen, kuinka ilma on päässyt putkiloihin ja soluihin, jotka kuitenkin ovat joka taholta suljetut. Ilma on tullut niihin näkymättömässä muodossa, maasta otettuun veteen liuenneena, mutta koska oksan sisässä, kuten olemme nähneet, vallitsee haihdunnasta johtuva ilmakehän painetta pienempi paine, ei ilma enää pysy liuoksena, vaan on vedessä pieninä ilmakuplina. (Samoin käy, jos tavallista vettä asetetaan ilmapumpun kelloon.) Näissä kuplissa oleva ilma on siis ulkoilmaan verrattuna harventunutta. Että niin on asian laita, näkee selvästi, jos taivuttaa voimakkaasti haihduttavan ruohokasvin, esim. länkäpavun oksan, maljaan elohopeaan ja katkaisee oksan elohopean sisässä; halkaisemalla oksan huomaa, että ilman paine on pusertanut veden useita senttimetrejä putkiloihin. Tästä ilman harventumisesta johtuu, että ilmassa poikkileikattu ja veteen asetettu oksa kuihtuu nopeammin kuin vedessä poikkileikattu oksa, koskapa ilmaa syöksyy putkiloihin vaikeuttaen veden ottoa. Kuten edellä kipsipallosta mainittu esimerkki osoittaa, aiheuttaa haihtuminen sinänsä veden nousun ylöspäin, mutta haihtumisvirtaus ei ole yksinomaan fysikaalinen ilmiö. Myöskin elävät (todennäköisesti johtojänteissä olevat) solut ottavat siihen osaa, luultavasti samalla tavalla kuin juuren kuoren solut aiheuttaessaan juuripaineen, s. o. eräänlaisen sykinnän. On nimittäin osoitettu, että monet aineet, kuten kamferi, koffeiini ja aspiriini, jotka vaikuttavat kiihoittavasti sykintään eläinruumiissa, vilkastuttavat myöskin kasvien veden ottoa. Kuihtuneen oksan nestejännitys palautuu hitaammin, jos oksa asetetaan puhtaaseen veteen, kuin jos tämä sisältää jotakin juuri mainituista aineista, ilmiö, joka viittaa yhteisiin, vielä arvoituksellisiin alkuliman ominaisuuksiin eläin- ja kasvikunnassa. 80 §.{{pad}}'''Maan sisältämät ravintoaineet''' eivät ole siinä alkuaineina, vaan suoloina. Näitä kasvi ottaa juurillaan liuoksina. Maalajeja erotetaan kaksi päälaatua: kivennäismaalajit (mineraalimaalajit), jotka ovat peräisin kallioperästä ja joissa on samoja aineita kuin siinä, ja eloperäiset (organogeeniset) maalajit, jotka ovat muodostuneet elollisten olioiden, kasvien ja eläinten, jätteistä. Ensinmainittuja voi niiden raesuuruuden perusteella erottaa monta lajia: sora, jos vallitseva raesuuruus on 20–2 mm, hiekka, jos se on 2–0.2 mm, hieta 0.2–0.02 mm, hiesu 0.02–0.002 mm, ja savi, jos raesuuruus on pienempi kuin 0.002 mm. Nämä maalajit ovat meidän maassamme<noinclude><references/></noinclude> 8a3oul1lewomalia5u9i4i312gzr3ce Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/161 250 26380 131152 2026-09-06T06:35:47Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131152 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" /></noinclude>{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|147}} muodostuneet pääasiassa jääkaudella, jolloin mahtavat jäätiköt peittivät maan ja soluivat kallioperää myöten murentaen ja hioen sitä. Vielä nykyjäänkin tapahtuu samanlaista kulumista, joskin vähemmässä määrässä; samoin myös n. s. rapautumisilmiössä vesi ja ilma yhdessä hajoittavat kemiallisesti muutamien kallioiden kivennäisiä. Irroittuneen aineksen lajittuminen tapahtui vedessä, samoin kuin sellaista vieläkin tapahtuu jokien suistoissa. Virtaava vesi kuluttaa rantoja, etenkin keväisin, jolloin virta on voimakas ja kuljettaa mukanaan kaikenlaista. Raskaimmat hiukkaset vajoavat pian pohjaan, hienoimmat sitä vastoin seuraavat kauan virran mukana, mutta kun veden virtaus loppuu, nekin vajoavat pohjaan ja muodostavat saven. Kaikki savimaat ovat aikoinaan olleet järven tai meren pohjaa. On luonnollista, että kasvit voivat käyttää maaperän ravintoaineita sitä paremmin, mitä hienompia maan hiukkaset ovat. Kivennäismaalajeista on savi hedelmällisintä. Pohjolan alkuvuorissa on verraten vähän sellaisia aineita, joita kasvit tarvitsevat. Seuraavista kahdesta analyysistä näkyy graniitin kokoomus pääpiirteissään. {| class="wikitable" |- ! !! SiO2 !! Al2O3 !! Fe2O3 !! CaO !! MgO !! K2O !! Na2O !! H2O |- | I || 72.6 || 15.6 || 1.5 || 1.3 || 0.3 || 5.0 || 2.3 || 0.8 |- | II || 68.6 || 14.4 || 5.0 || 3.9 || 0.4 || 2.8 || 3.4 || 1.1 |} Suurin osa graniitissa tavattavista aineista on kasveille arvotonta; siinä ei ole edes kaikkea, mitä kasvit tarvitsevat. Fosforihappo ja rikkihappo nim. puuttuvat. Onneksi on meidän kallioissamme vähäisiä määriä sellaisia kivennäisiä, joissa on rikkiä (esim. rikkikiisu) tai fosforia (esim. apatiitti), ja näiden rapautuessa tulee maahan rikkihappoa ja fosforihappoa. Eloperäisistä maalajeista ovat tärkeimmät turvemaat, jotka ovat muodostuneet enemmän tai vähemmän lahonneista kasvijätteistä. Eniten on turvetta muodostunut soissa, joihin aikojen kuluessa on kerääntynyt kukkakasveja ja sammalia ja joissa ne ovat muuttuneet. Muuallakin kuin soissa muodostuu turvemaata, mutta kasvijätteitä ei milloinkaan keräydy niin runsaasti muualle kuin veteen vajonneisiin soihin, sillä kasvijätteet hajoavat nopeimmin ilman niihin vapaasti vaikuttaessa. Muista eloperäisistä maalajeista mainittakoon muta ja lieju. Ne<noinclude><references/></noinclude> sz5z0an812m7s7a52et091yp5bv84yo Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/162 250 26381 131153 2026-09-06T06:38:27Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131153 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|148|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>muodostuvat järvien pohjaan; viimeksimainittu on suurelta osalta muodostunut eläinjätteistä. Koska eloperäiset maalajit ovat peräisin elollisista olioista, on niissä kaikkia kasvien tarvitsemia ravintoaineita; silti ei kuitenkaan ole sanottu, että ne aina ovat sellaisessa muodossa, että kasvit voivat ottaa niitä. Meidän peltojemme pintakerroksessa on kivennäisaineiden ohella enemmän tai vähemmän orgaanista ainetta, multaa eli humusta, joka on peräisin sadonkorjuun jälkeen peltoon jääneistä juurista y. m. samoin kuin pellolle ajetusta lannasta tai suomaasta. Vapaassa luonnossa multa on peräisin paikalla kasvaneista kasveista. Lehdet ja neulaset, jotka varisevat puista, ruohot, jotka kuihtuvat ja kuolevat, puut, jotka kaatuvat ja lahoavat, kaikki ne lahoavat ja maatuvat. Eläimetkin edistävät mullan muodostumista. Niiden eläessä sitä syntyy niiden ulostuksista, niiden kuoltua taas niiden mätänevistä ruumiista. Kaikkiin näihin kasvi- ja eläinjätteisiin käyvät maassa käsiksi bakteerit ja muut pienoiseliöt (mikro-organismit), jotka hajoittavat ne, niin että muodostuu yhä yksinkertaisempia yhdistyksiä, jotka ovat kasveille sopivia. Muutamat ravintoaineet ovat maaperässä veteen liuenneina ja joutuvat suorastaan imeytymisen (Endosmose) tietä juurisoluihin; tällaisia ovat m. m. nitraatit. Toiset ravintoaineet esiintyvät maassa jähmeinä. Ne voivat liueta siihen happameen nesteeseen, jota on juuren soluissa ja joka myöskin täyttää näiden seinät. Tämän liukenemisen voi hyvin selvästi huomata, kun juuret kasvavat pitkin maahan asetettuja, hiottuja marmorilevyjä. Missä juuret välittömästi koskevat levyihin, siinä kalsiumkarbonaatti liukenee, niin että marmoriin jää juuristosta jälki. Kolmannen ryhmän ravintoaineet ovat omituisella tavalla maahan sidottuina, vaikka ovatkin veteen liukenevia. Jos esim. juoksutetaan mullalla täytetyn suppilon läpi jotakin fosforisuolaliuosta, niin läpivaluneessa vedessä on enää ainoastaan vähäisiä jälkiä tästä suolasta. Suurin osa fosforisuolasta on ''absorboitunut'' maahan. Tällä tavoin on suuri joukko kasville välttämättömiä ravintoaineita, kuten fosfaatit, rauta-, kalium- ja ammoniumsuolat, sidottuina maahan. Tämä johtuu muutamissa tapauksissa siitä, että ne ovat kemiallisesti sidottuina maahiukkasiin, mutta useimmiten kuitenkin siitä, että maahiukkaset pidättävät niiden liuoksia niin voimakkaasti, etteivät ne voi<noinclude><references/></noinclude> 1dmgazqjtc9wdepulprbzftw36yo111 Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/164 250 26382 131154 2026-09-06T06:45:04Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131154 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|150|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>{{tsl|pötilasta|lämpötilasta}}; jos esim. maa kovasti jäähtyy, juurien toiminta lamautuu ja kasvi kuihtuu. Varsi ja lehdet eivät ulkopinnallaan yleensä ota sanottavia vesi- eikä vesihöyrymääriä. Se huomio, että kuihtuneet kasvit sateen tai kasteen kostuttamina tahi kosteina iltoina käyvät jäykiksi, saa selityksensä ensinnäkin siitä, että kasvi saa runsaammin vettä kostuneesta maaperästä, toiseksi siitä, että haihtuminen vähenee ympäröivän ilman ollessa kosteampi. — Epifyytit, jotka eivät ole kiinnittyneet maahan (11 §, ''d''), ottavat vettä ilmassa olevilla elimillään, etupäässä purjeellisilla ilmajuurillaan (kuva 111) ja muutenkin. Samoin puun kuorella ja kivillä elävät sammalet imevät vettä koko pinnallaan. Tämä vesi voi myös satunnaisesti sisältää suoloja. 81 §.{{pad}}'''Maasta otetut suolat''' nousevat putkilo-osassa kohoavan veden mukana, siihen liuenneina, maanpäällisiin kasvinosiin, jäävät veden haihduttua kasviin ja tulevat siinä käytetyiksi. On jo mainittu, että eräät näistä suoloista ovat kasville kerrassaan välttämättömiä, toiset taas vähemmän tarpeellisia (ks. siv. 135). Tämän voi osoittaa ravintoliuoskokeilla. Siemeniä kylvetään puhtaaseen piihiekkaan (= piihappoon), jota kastellaan tietyistä suoloista valmistetulla liuoksella, tahi annetaan taimien heti itämisen jälkeen kehittyä niin, että juuret kasvavat tuollaisessa liuoksessa (kuva 182). Täten saadaan tavallinen maakasvi luonnollisella tavalla kehittymään, kukkimaan ja tekemään hedelmiä. Muuttelemalla ravintoliuoksen kokoomusta saattaa huomata, mitkä aineet ovat kasville tarpeellisia ja mitkä voivat haitatta ravintoliuoksesta puuttua. Tyydyttävä liuos saadaan, kun 1–2 litraan vettä pannaan 0,5 g kaliumnitraattia, 0,5 g kalsiumfosfaattia, 0,25 g kalsiumsulfaattia, 0,25 g magnesiumsulfaattia ja aivan pieni määrä jotakin rautasuolaa. Tämä liuos on hyvin mieto, mutta kasvien juuret eivät siedäkään väkeviä suolaliuoksia. Mietojahan liuokset ovat maassakin. Ravintoliuos voi olla monella muullakin tavalla laadittu, mutta yllämainitun ravintoliuoksen alkuaineet ovat siinä aina välttämättömät. Jos jokin niistä jätetään pois, kasvi kärsii eikä pääse täyteen kehitykseen (ks. kuva 182). Näiden aineiden tehtävistä tiedämme ainoastaan sen verran, että ''rikki-'', ''typpi-'' ja ''fosforihappoiset'' suolat lähinnä ovat valkuaisaineiden ja niiden tapaisten yhdistysten syntymiselle kerrassaan välttämättömät. ''Kaliumsuolat'' näyttävät olevan läheisessä yhteydessä hiilihydraattien kanssa, koska niitä tavataan pääasiallisesti sellaisissa kasvinosissa, joissa on runsaasti tärkkelystä, sokeria y. m. sentapaisia yhdistyksiä.<noinclude><references/></noinclude> spjtutvvqud0djirrcj1nds0iukwvbz 131155 131154 2026-09-06T06:46:15Z Sakvaka 3073 131155 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|150|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>{{tsl|pötilasta|lämpötilasta}}; jos esim. maa kovasti jäähtyy, juurien toiminta lamautuu ja kasvi kuihtuu. Varsi ja lehdet eivät ulkopinnallaan yleensä ota sanottavia vesi- eikä vesihöyrymääriä. Se huomio, että kuihtuneet kasvit sateen tai kasteen kostuttamina tahi kosteina iltoina käyvät jäykiksi, saa selityksensä ensinnäkin siitä, että kasvi saa runsaammin vettä kostuneesta maaperästä, toiseksi siitä, että haihtuminen vähenee ympäröivän ilman ollessa kosteampi. — Epifyytit, jotka eivät ole kiinnittyneet maahan (11 §, ''d''), ottavat vettä ilmassa olevilla elimillään, etupäässä purjeellisilla ilmajuurillaan (kuva 111) ja muutenkin. Samoin puun kuorella ja kivillä elävät sammalet imevät vettä koko pinnallaan. Tämä vesi voi myös satunnaisesti sisältää suoloja. 81 §.{{pad}}'''Maasta otetut suolat''' nousevat putkilo-osassa kohoavan veden mukana, siihen liuenneina, maanpäällisiin kasvinosiin, jäävät veden haihduttua kasviin ja tulevat siinä käytetyiksi. On jo mainittu, että eräät näistä suoloista ovat kasville kerrassaan välttämättömiä, toiset taas vähemmän tarpeellisia (ks. siv. 135). Tämän voi osoittaa ravintoliuoskokeilla. Siemeniä kylvetään puhtaaseen piihiekkaan (= piihappoon), jota kastellaan tietyistä suoloista valmistetulla liuoksella, tahi annetaan taimien heti itämisen jälkeen kehittyä niin, että juuret kasvavat tuollaisessa liuoksessa (kuva 182). Täten saadaan tavallinen maakasvi luonnollisella tavalla kehittymään, kukkimaan ja tekemään hedelmiä. Muuttelemalla ravintoliuoksen kokoomusta saattaa huomata, mitkä aineet ovat kasville tarpeellisia ja mitkä voivat haitatta ravintoliuoksesta puuttua. Tyydyttävä liuos saadaan, kun 1–2 litraan vettä pannaan 0,5 g kaliumnitraattia, 0,5 g kalsiumfosfaattia, 0,25 g kalsiumsulfaattia, 0,25 g magnesiumsulfaattia ja aivan pieni määrä jotakin rautasuolaa. Tämä liuos on hyvin mieto, mutta kasvien juuret eivät siedäkään väkeviä suolaliuoksia. Mietojahan liuokset ovat maassakin. Ravintoliuos voi olla monella muullakin tavalla laadittu, mutta yllämainitun ravintoliuoksen alkuaineet ovat siinä aina välttämättömät. Jos jokin niistä jätetään pois, kasvi kärsii eikä pääse täyteen kehitykseen (ks. kuva 182). Näiden aineiden tehtävistä tiedämme ainoastaan sen verran, että ''rikki-'', ''typpi-'' ja ''fosforihappoiset'' suolat lähinnä ovat valkuaisaineiden ja niiden tapaisten yhdistysten syntymiselle kerrassaan välttämättömät. ''Kaliumsuolat'' näyttävät olevan läheisessä yhteydessä hiilihydraattien kanssa, koska niitä tavataan pääasiallisesti sellaisissa kasvinosissa, joissa on runsaasti tärkkelystä, sokeria y. m. sentapaisia yhdistyksiä.<noinclude><references/></noinclude> 9xb37tnbhe1x8gep6prm7f3t0p753mv Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/165 250 26383 131156 2026-09-06T06:49:38Z Sakvaka 3073 /* Ongelmallinen */ 131156 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|151}}</noinclude>Myöskin ''magnesiumsuolat'' ovat mukana vaikuttamassa tärkeimmissä synteeseissä; lehtivihreä sisältää magnesiumia. ''Rauta'' on vaikka sitä onkin ainoastaan vähän, lehtivihreän syntymiselle aivan välttämätöntä, vaikk'ei sitä lehtivihreässä olekaan. Kasvit, joita kasvatetaan ilman rautaa, saavat valkoiset lehdet käytettyään loppuun oman rautavarastonsa. Nämä lehdet, joita sanotaan ''kalvetustautisiksi'' (chlorotisch, bleichsüchtig), saavat lehtivihreää ja tästä vihreän värinsä, kun maahan toimitetaan rautaa, tahi jo siitäkin, että kasvin pintaa sivellään hyvin miedolla rautaliuoksella, jolloin lehtivihreää muodostuu paikallisesti. {{puuttuu kuva}}Kuva 182. '''Ohran viljelystä erilaisissa suolaliuoksissa.''' '''d''' ravintoliuos täydellinen. '''c''':ssä on typpihappoisista suoloista {{murto|2|3}}, '''b''':ssä on {{murto|9|10}} korvattu rikkihappoisilla ja fosforihappoisilla suoloilla. '''a''' ravintoliuoksessa ei ole lainkaan typpihappoisia eikä muita typenpitoisia aineita, mutta kyllä kaikkia muita täydelliseen ravintoliuokseen kuuluvia aineita. {{nop}}<noinclude><references/></noinclude> oolwt5zvuhwix4auz5rxbwbyf3zrh6k Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/166 250 26384 131157 2026-09-06T06:52:56Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131157 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh|152|II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|}}</noinclude>Kasvin melkoisissa määrin ottaman ''kalkin'' tehtävästä ei olla selvillä; joskus lienee sillä merkitystä aineenvaihdon myrkyllisten sivutulosten (oksaalihapon) sitomisessa. Eräiden tiettyjen tuhka-aineiden välttämättömyys kasvin elämälle on tosiseikka, jolla on maataloudessa hyvin suuri merkitys. Kaikkia tuhka-aineita ja typpiyhdistyksiä poistuu vuosittain sadon mukana pelloista suuret määrät. Niitä, joita on maassa verraten vähän, kuten fosforihappoa, kalium- ja typpiyhdistyksiä, täytyy sen vuoksi uudelleen toimittaa peltoon. Tämä korvaaminen on lannoituksen (Düngung) tehtävä. Varsinkin on ''typenpitoisia'' aineita uusittava, sillä nitraatit, jotka muodostavat kasvin tärkeimmän typenpitoisen ravintoaineen, liukenevat veteen ja huuhtoutuvat helposti maasta. Lannassa, samoin kuin myös guanossa, on runsaasti typenpitoisia aineita, jotka maassa muuttuvat nitraateiksi. Chile-salpietari, joka on oivallinen lannoitusaine, on natriumnitraattia, n. s. Norjan salpietari pääasiassa kalsiumnitraattia. Keinotekoisista lannoitusaineista on vielä mainittava kipsi (kalsiumsulfaatti), luujauhot (jotka sisältävät fosforihappoa ja kalkkia), tuomaskuona (bessemerterästä valmistettaessa saatu sivutuote, jossa on fosforihappoa, kalsiumia, magnesiumia, rautaa y. m.) ja kainiitti (kivennäinen, jossa on magnesiumsulfaattia ja kaliumkloridia). Tuntuu todennäköiseltä, että tähän saakka mainittuihin suoloihin sisältyvien alkuaineiden lisäksi olisivat jotkut muutkin alkuaineet, etenkin kloori ja natrium, eräille kasveille hyödyksi, jopa joillekin suorastaan välttämättömiä, mutta täyttä varmuutta ei tästä vielä ole. Eri kasvit tarvitsevat eri suuria määriä niille välttämättömiä alkuaineita. Muutamat, esim. peruna, nauris ja tupakka, tarvitsevat verraten paljon kaliumia. Jokin kasvilaji ottaa eräitä tiettyjä suoloja enemmän kuin jokin toinen laji samasta maaperästä; tämä osoittaa, että kasvien juuret kykenevät jossakin määrin valitsemaan ravintoaan. Sillä vaikka ravintosuolojen otto onkin riippuvainen samoista säännöistä kuin tavallinen diosmoosi, on kuitenkin muistettava, että solulima sentään on jotakin muuta kuin eloton, puolittain läpäisevä kalvo. Viimeksimainitun suhtautuessa diosmoosiin kaikesta päättäen passiivisesti, niin että vain sen kummallakin puolella olevien nesteiden laatu määrää sen läpi tapahtuvan aineenvaihdon, kykenee solulima todennäköisesti aktiivisesti ottamaan tiettyjä aineita ja kasaamaan niitä soluun. Niinpä on osoitettu, että eräiden vesikasvien solunesteen kaliuminpitoisuus on 60 kertaa suurempi ympäröivän veden {{tsa|kaliumin|kaliuminpitoisuutta}}<noinclude><references/></noinclude> 4y65wl6mwgqezjn8ve7fs9evty3j9yx Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/167 250 26385 131158 2026-09-06T07:14:49Z Sakvaka 3073 /* Oikoluettu */ 131158 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="3" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|153}}</noinclude>pitoisuutta. Toisiin aineisiin solut sitä vastoin suhtautuvat jotenkin välinpitämättömästi; jos niitä on runsaasti saatavissa, ne ottavat niitä runsaasti, muuten vähemmän. Niin saattaa kasveihin joutua aineita, jotka muutamissa tapauksissa ovat todennäköisesti aivan tarpeettomia. Eräs sellainen aine on pii, jota — se kun on luonnossa yleistä — aina tavataan piihappona kasvien tuhkassa. Tätä keräytyy runsaasti monien kasvien, kuten korte- ja useiden heinäkasvien, soluseiniin. Joitakin tällaisia kasveja on saatu viljeltäessä kehittymään normaalisti ilman piihappoa; siitä ei kuitenkaan seuraa, että piihappo olisi niille tavallisissa olosuhteissa hyödytöntä. Juuri edellä huomautettiin, että kloori ja natrium kenties ovat välttämättömiä eräille kasveille. 82 §.{{pad}}'''Hiilihapon otto''' (yhteyttäminen, Assimilation). Noin puolet kasvin jähmeistä aineista on hiiltä. Helposti johtuu otaksumaan tämän hiilen olevan peräisin maasta, ja niin uskottiinkin kauan aikaa. Mutta jo 1600-luvulla teki belgialainen luonnontutkija van Helmont asiaa valaisevan kokeen, joka ihmetytti sekä häntä itseään että hänen aikalaisiaan. Hän täytti suuren astian mullalla, joka tarkoin kuivattuna painoi 100 kiloa. Tähän hän istutti pajunoksan, joka painoi 2 kiloa. Multaa kasteltiin sadevedellä, ja sen päällä pidettiin kantta suojana tomulta. Pajunoksa juurtui ja rupesi kasvamaan. Sen riittävästä kastelemisesta pidettiin huolta, ja viiden vuoden kuluessa siitä oli muodostunut 85 kg painava puu. Painonlisäys oli siis 83 kiloa, mutta multa, joka myös punnittiin, oli kevennyt vain noin 60 grammaa. Mistä kasvi oli ottanut 83 kiloansa? Ilmeisesti vedestä, arveli van Helmont. Koe osoitti selvästi, että se ravinto, jonka kuiva maa sisältää, ei riitä kasville. Kysymyksen selvittivät vasta 1700-luvun lopulla hollantilaisen lääkärin Ingen-Houssin tutkimukset, joista selvisi, että tämä hiili on peräisin ilmasta. Sen näkee jo ennen kerrotuista ravintoliuoskokeista. Koska nimittäin näissä kokeissa juurilla ei ole tilaisuutta ottaa mitään hiilenpitoisia aineita, mutta kasvit kuitenkin kehittyvät säännöllisesti, niiden on täytynyt ottaa tarvitsemansa hiili ilmasta. Ilmassa on aina hiilihappoa, joskin vähässä määrin, 3–4 osaa 10,000:sta. Tulivuorien kaasut, ihmisten ja eläinten hengitys, mätänemis- ja lahoamisilmiöt maassa ja hiilenpitoisten aineiden palaminen ovat tärkeimmät ilman hiilihappolähteet. Ilman hiilihappo on kasvin tärkeimpiä ravintoaineita, mutta ainoastaan vihreät kasvinosat, ja nekin ainoastaan valossa, kykenevät<noinclude><references/></noinclude> 305xinj66e8ltu1okjow9xq2smo8qwi Sivu:Kasvitieteen oppikirja (Elfving).djvu/169 250 26386 131159 2026-09-06T07:17:46Z Sakvaka 3073 /* Ongelmallinen */ 131159 proofread-page text/x-wiki <noinclude><pagequality level="2" user="Sakvaka" />{{Rh||II.{{pad}}Oppi kasvien elontoiminnoista.|155}}</noinclude>{{puuttuu kuva}}Kuva 184. '''Lehti yhteyttää hiilihappoa.''' tahi kokonaan kadonnut. Kaliumhydraatti on aine, joka hyvin halukkaasti ottaa ilmasta hiilihappoa. Jos asetetaan putkeen hampun siemenen kokoinen kaliumhydraattipalanen, se nousee keveytensä takia elohopean pinnalle ja imee itseensä kaiken putkessa olevan hiilihapon. Jos kaikki putkeen johdettu hiilihappo olisi siinä vielä jäljellä, elohopea nousisi uudelleen ''a'':han, mutta niin ei käy; se nousee esim. ainoastaan ''c'':hen. Putkessa oli siis ainoastaan se määrä hiilihappoa, joka vastaa ''b'':n ja ''c'':n väliä; muu, ''a'':n ja ''c'':n väliä vastaava osa, on hävinnyt, s. o. lehdet ovat käyttäneet sen. Kuitenkin oli kaasumäärä putkessa, kojeen seisottua valossa, yhtä suuri kuin hiilihappokaasun sinne johtamisen jälkeen. Lehdistä täytyy erittyä jotakin toista kaasua niiden ottaman hiilihapon sijaan, ja erityisten kokeiden avulla voidaan osoittaa, että tämä kaasu on happea, kuten jo edellisestä kokeesta selvisi. Moneen kertaan tehtyjen kokeiden avulla on osoitettu, että kaikilla vihreillä kasvinosilla on kyky valossa ottaa hiilihappoa ja erittää happea, että ne eivät voi tehdä sitä pimeässä eikä heikossa valossa, sekä että ne kasvit tahi kasvinosat, joissa ei ole lehtivihreää, eivät myöskään kykene yhteyttämään hiilihappoa. Sitä vastoin voivat sellaiset kasvit tahi kasvinosat, jotka eivät ole vihreitä, mutta kuitenkin sisältävät lehtivihreätä, yhteyttää. Tällaisia ovat monien kasvien punaiset lehdet (Iresine, veripyökki, veripähkinä y. m.). Näissä on, kuten tavallisissa lehdissä, lehtivihreätä, mutta niiden päällysketon soluissa on punaista solunestettä, joka kokonaan peittää lehtivihreän. Tällaisia ovat vielä puna-, sini- ja ruskolevät, joissa kaikissa on lehtivihreätä, mutta sen ohella toisia väriaineita, joista levien yleisväri aiheutuu. Kaikki eriväriset valonsäteet, joista valkea valo on muodostunut, vaikuttavat yhteyttämistä, kuten värjätyillä laseilla ja auringon kirjon (spektrin) eri osilla tehdyt kokeet osoittavat; kuitenkin ovat vähemmän<noinclude><references/></noinclude> ti2002zb1ks96b3l85ect3s0f7quaxo