Kalmarin unioni
Wikipedia
Kalmarin unioni oli Pohjoismaiden valtioliitto vuosina 1397–1520. Unioniin kuuluivat aikoinaan Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakunnat ja niiden kuningaskuntiin kuuluneet alueet, kuten Suomi, Islanti, Grönlanti ja Färsaaret. Unionin jäsenmaat säilyttivät itsenäisyytensä mutta unionin määräysvaltaa johdettiin Kööpenhaminasta käsin.
Unioni syntyi, kun Tanskan ja Norjan kuningatar Margareeta valittiin vuonna 1389 Ruotsin hallitsijaksi. Kalmarin unionin katsotaan kuitenkin varsinaisesti alkaneen Eerik XII Pommerilaisen kruunajaisista 1397, jolloin kuningatar Margareeta laaditutti unionikirjeen. Kirjeen sitovuudesta on kuitenkin kiistelty, sillä siitä puuttuvat monien osanottajien sinetit.
Unionin päätökset tehtiin Kööpenhaminassa Tanskassa. Unionista oli Suomelle hyötyä, sillä Tanska oli kaukana eivätkä kuninkaat ja aateliset olleet kiinnostuneita kaukaisen Suomen asioista. Suomalaiset saivat hoitaa omia asioitaan rauhassa.
Käytännössä Unioni aiheutti ristiriitoja, sillä Ruotsi oli politiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas Tanskan intressit suuntautuivat enemmän etelää kohti.
Kalmarin unioni pysyi koossa vuoteen 1412 asti, jolloin kuningatar Margareeta kuoli. Ruotsalaiset kapinoivat uutta unionikuningasta vastaan, sillä heidän mielestään unionista oli hyötyä vain Tanskalle. 1400-luvun loppupuolella Ruotsi ja Tanska sotivat jatkuvasti keskenään. Vuonna 1520 Tanskan kuningas Kristian II hyökkäsi Ruotsiin ja valloitti samalla Tukholman. Kruunajaisjuhlissaan uusi kuningas teloitutti korkea-arvoisia ruotsalaisia. Tapahtumaa kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Kalmarin unioni hajosi, ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa.