Alankomaiden historia
Wikipedia
Alankomaiden historia alkaa esihistorialliselta ajalta 10 000 vuotta sitten.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Esihistoria
Alankomaita ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä olemassa ennen myöhäiskeskiaikaa. Tätä edeltävään aikaan liittyen on parempi puhua "nykyisten Alankomaiden alueesta". Alankomaiden alueella tai ainakin sen kuivilla rantakaistaleilla ja korkeilla hiekka-alueilla on asuttu jo useita kymmeniätuhansia vuosia. Vanhoista sorakerroksista Maastrichtin läheltä löydetyt jäänteet Neandertalin ihmisestä on arvioitu yli 200 000 vuotta vanhoiksi. Asutus lienee kuitenkin ollut vain tilapäistä. Ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat jääkauden (paleoliittisen kauden) metsästäjiä. Heistä on jäänyt todisteina piikivestä tehtyjä kirveitä ja nuolenkärkiä. Myös ensimmäinen kanootti on peräisin tältä ajalta (9000 eaa). Jääkauden jälkeen mesoliittisella kaudella alueella asui useita eri heimoja.
Noin vuonna 5300 eaa alkoi neoliittinen kausi, jolloin ensimmäiset maanviljelijät saapuivat alueelle. Tästä ovat todisteena Etelä-Limburgin lössiylängön hautalöydöt ja jäljet maatiloista. Maanviljelijät kuuluivat lineaariseen nauhakeramiikkakulttuuriin, ja heillä oli mukanaan viljaa, linssejä ja herneitä. Tämä kulttuuri ei kuitenkaan pystynyt levittäytymään Alankomaiden muihin osiin, koska asukkaat eivät vielä tunteneet auraa, jolla savimaata olisi voinut muokata. Sitä paitsi Alankomaat sopivat hyvin metsästämiseen. Noin 4500 eaa maanviljelijäkulttuuri hävisi väliaikaisesti. Vuoden 4100 eaa tienoilla Drenthen maakunnassa oli suppilopikarikulttuuri, joka rakensi esihistorian merkittävimmät muistomerkit, hautakammioiksi rakennetut megaliitit (holl. hunebed). Tämä kulttuuri hävisi vuoden 3900 eaa jälkeen.
Ensimmäinen pyörä on peräisin n. vuodelta 2400 eaa. Sen keksivät mahdollisesti kellopikarikulttuurin ihmiset, joilla oli asutusta Atlantin rannikolla Marokosta Skandinaviaan. Tähän aikaan myös työstettiin ensimmäistä kertaa Alankomaiden alueella metallia, kuten Veluwen alueelta löydetyt kivialasimet ja kupariset tikarit osoittavat. Metallin työstäminen yleistyi vuoden 2000 eaa tienoilla pronssikauden alkaessa. Tämän seurauksena erityisesti Drenthe vaurastui, sillä todennäköisesti sen lävitse kulki tärkeä kauppareitti Itämeren ja Skandinavian suuntaan.
[muokkaa] Rooman valtakunta
Ensimmäisellä vuosisadalla eaa roomalaiset tulivat Reinin suistolle. Suurimman osan roomalaisesta ajasta Rooman valtakunnan raja kulki Reiniä pitkin linjalla Nijmegen-Utrecht-Katwijk.
Roomalaisten aikana rakennettiin ensimmäiset kaupungit, joista tunnetuimpia olivat Noviomagus (Nijmegen), Trajectum (Utrecht), Coriovallum (Heerlen) ja Mosa Trajectum (Maastricht). Etenkin Maas-joen rannalla on edelleen kaupunkeja ja kyliä, joilla on roomalaiset juuret. Tuoreiden arkeologisten tutkimusten perusteella Maastricht on pysynyt roomalaisten ajoista lähtien jatkuvasti asuttuna. Useimmat muut kaupungit jäivät todennäköisesti asumattomiksi kaoottisena kansainvaellusten aikana, vuosina 300-500.
Reinin pohjoispuolella, Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella asuivat friisit. Roomalainen kulttuuri vaikutti friiseihin suuresti: tulvien varalle pystytetyiltä kummuilta sekä hautakentiltä on löydetty roomalaisia käyttöesineitä ja kolikoita, mikä viittaa vilkkaaseen kaupankäyntiin friisien ja roomalaisten välillä. Kirjallisista lähteistä tiedetään myös, että jotkut friisit palvelivat Rooman armeijassa, vaikka vieraiden heimojen jäsenet eivät olleetkaan suoraan Rooman sotapäälliköiden alaisuudessa. Palvelusaikansa jälkeen he toivat siten kotiinsa mukanaan roomalaista kulttuuria ja tapoja. Valtakunnan rajan alueilla asuivat germaanit batavit ja kaninefaatit. Batavien pääkaupunki oli Oppidum Batavorum (Nijmegen). Vuonna 69 he nousivat kapinaan roomalaisia vastaan.
Kun batavit oli saatu rauhoittumaan, oli Reinin alueen provinsseissa rauhallista seuraavan kahden vuosisadan ajan. Jokivarret sekä Brabantin ja Limburgin takamaat jaettiin suuriin tiluksiin, joiden keskellä oli usein kartano. Omistajat olivat rikkaita ja heidän pääasiallinen asuinpaikka oli useimmiten jossakin uusista kaupungeista, Colonia Claudia Agrippensiassa (Keulen), Colonia Ulpia Trajanassa (Xanten) tai Coriovallumissa (Heerlen). Alkuperäinen germaaniskelttiläinen väestö roomalaistui vähitellen ja viljeli kartanon omistajien maita, harjoitti käsityöammatteja tai palveli armeijassa. Taloudellinen toiminta keskittyi etupäässä läheisellä valtakunnanrajalla sijaitsevien suurten armeijan tukikohtien tarpeiden täyttämiseen. 200-luvun puolivälistä lähtien tilanne alueella muuttui: yhä useammin raja-alueella hyökkäsi ryösteleviä, Reinin toiselta puolelta tulleita heimoja, eikä ihmisten tilannetta parantaneet myöskään väkivaltaiset keisarien vallanvaihdokset. Lisäksi verotus kävi yhä ankarammaksi köyhdyttäen väestöä voimakkaasti.
Noin vuonna 290 saalilaiset frankit saapuivat näille seuduille asettuen roomalaisalueelle Reinin eteläpuolelle, erityisesti Schelde-joen tuntumaan. Batavit ja kaninefaatit sulautuivat todennäköisesti frankkeihin, vaikka on myös pidetty mahdollisena, että he lähtivät pois roomalaisten mukana. Roomalaisten lukuisat yritykset päästä eroon frankeista epäonnistuivat, ja niin Julianus (josta tuli myöhemmin keisari Julianus Apostata) luovutti vuonna 355 nykyisen Flanderin ja Etelä-Alankomaat frankkien haltuun, jolloin frankeista tuli federaatteja (foederati) eli Rooman liittolaisia.
[muokkaa] Varhaiskeskiaika
Kansainvaellusten ja osaksi niistä seuranneen Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen Alankomaiden alue oli jakaantuneena kolmeen osaan. Friisit asuttivat rannikkoalueita, saksit alueen itäosaa ja frankit etelää. Frankkien rajakaupunki oli pitkän aikaa Nijmegen, jonne pystytettiin kuninkaan istuin. Frankit laajensivat alueitaan etelässä, pohjoisessa ja idässä kukistamalla muita kansoja. Kaarle Suuren aikana, noin vuonna 800 frankkien valtakunta hallitsi sydänalueiltaan Belgiasta ja Pohjois-Ranskasta käsin suurta osaa Eurooppaa, mm. nykyistä Saksaa ja Pohjois-Italiaa. Näihin aikoihin kristinuskoon kääntyivät frankkien jälkeen myös friisit ja saksit, joskin heidät suurimmaksi osin käännytettiin pakolla. Valtakunnan suuren koon vuoksi Kaarle Suuren oli pakko antaa maat hallittaviksi lääniherroille, jotka olivat hänelle vastuussa. Vähitellen lääniherruudesta tuli perinnöllistä, ja tästä kehittyi lopulta feodalismi, joka hallitsi Eurooppaa aina Uuden ajan alkuun asti.
Verdunin sopimuksessa vuonna 843 frankkien valtakunta jaettiin Kaarle Suuren kolmen pojanpojan kesken. Alankomaat tuli osaksi Keskifrankkien valtakuntaa, jota hallitsi kuningas Lothar I. Lotharin kuollessa vuonna 855 keskifrankkien valtakunta jaettiin kolmeen osaan, Lothringeniin, Burgundiin ja Italiaan. Lothar II:n hallitsema Lothringenin kuningaskunta käsitti Alankomaat sekä nykyiset Elsassin ja Lothringenin alueet. Lothar II kuoli kuitenkin vuonna 869 lapsettomana, ja hänen setänsä, länsifrankkien hallitsija Kaarle Kaljupää sekä itäfrankkien hallitsija Ludvig Saksalainen, jakoivat Lothringenin kuningaskunnan keskenään. Alankomaat (Schelde-joelle asti) tulivat osaksi itäfrankkien valtakuntaa, josta tuli myöhemmin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tärkeänä kaupankäynnin keskuksena toimi tuona aikana friisien Dorestad. Dorestad menetti kuitenkin asemansa viikinkien hyökkäyksien seurauksena. Vuosina 866 ja 882 viikingit hyökkäsivät IJssel-joelle ryöstäen kauppapaikkana ja kirkollisena keskuksena toimineen Deventerin sekä Zutphenin.
[muokkaa] Myöhäiskeskiaika
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei jäänyt poliittisesti yhtenäiseksi. Paikalliset lääninherrat tekivät kreivi- ja herttuakunnistaan omia pieniä ruhtinaskuntia ja olivat enää vain nimellisesti riippuvaisia keisarista. Suurta osaa Alankomaista hallitsivat keskenään tappelevat ruhtinaat kuten Gelren herttua, Brabantin herttua ja Utrechtin piispa. Myös Liègen ja Kölnin piispat sekaantuivat armeijoineen usein poliittisiin riitoihin. Vähitellen rannikolle muodostui Hollannin herttuakunta. Friisinmaata ja Groningenia hallitsi alempi aatelisto.
Vuoden 1000 tienoilla Länsi-Eurooppa alkoi toipua kaoottisesta "pimeästä keskiajasta". Väkiluku kasvoi, uusia kaupunkeja perustettiin paljon, ja kaupankäynti kasvoi voimakkaasti. Myös nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueet hyötyivät tästä kehityksestä. Kaupan painopiste oli vuosina 1100-1500 selkeästi Flanderissa, jossa Gent ja Brugge vaurastuivat lisääntyneen kaupan ansiosta. Tärkeää oli etenkin alueen toimiminen Reininmaan ja Englannin välisen kaupan solmukohtana. Alankomaiden itäosassa IJsselin varrella Hansaliittoon kuuluvat kaupungit kukoistivat; näitä olivat Hasselt, Kampen, Zwolle, Hattem, Deventer, Zutphen ja Doesburg.
Burgundin herttuakunnasta tuli 1300-luvulla merkittävä mahti Länsi-Euroopassa. Se liitti 1300- ja 1400-luvulla hallintopiiriinsä useita kreivi- ja herttuakuntia, usein rauhanomaisin menetelmin (avioliitoin, rahalla ja perintöinä). Herttua Filip III:n hallintokaudella Burgundiin liitettiin Namur, Hainault, Hollanti, Friisinmaa, Zeeland ja Luxemburg. Laajimmillaan Burgundi ulottui Alankomaista aina Alpeille saakka.
Kun englantilaiset oli Jeanne d'Arcin myötävaikutuksella ajettu Ranskasta, oli Burgundin vuoro joutua liitetyksi voimistuvaan Ranskan kuningaskuntaan. Burgundin viimeinen herttua Kaarle Rohkea kuoli Ranskaa vastaan käydyssä Nancyn taistelussa vuonna 1477. Hänen tyttärensä Maria menetti Burgundin ydinalueet ja hallitsi yhdessä puolisonsa, Habsburgien sukuun kuuluvan keisari Maximilian I:n kanssa jäljelle jäänyttä aluetta, Alankomaita. Alankomaihin kuului myös nykyinen Belgia ja osa Pohjois-Ranskaa, ja juuri nuo alueet olivatkin Alankomaiden tärkein osa, mutta 1500-luvulta lähtien myös Hollannin maakunnan merkitys alkoi kasvaa.
[muokkaa] Habsburgien aika
Maximilian I:n ja Marian poika Filip meni naimisiin Kastilian prinsessa Johannan kanssa, ja hänestä tuli Espanjan hallitsija. Habsburgien valtakuntaan kuului nyt kolme osaa: Itävalta, Burgundille jääneet Alankomaat sekä Espanja.
Maximilian I:n pojanpoika Kaarle V sai perintönä Itävallan, Burgundin ja Espanjan. Kaarle oli syntynyt vuonna 1500 Gentissä, ja myöhemmin hänestä tuli myös keisari. Aluksi hänen oli vielä joidenkin Alankomaiden provinssien (esim. Flanderin) osalta vannottava uskollisuutta kilpailijalleen Ranskan kuninkaalle. Molemmat hallitsijat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että tämä käytäntö oli vanhainaikainen, ja niin vuoden 1549 pragmaattisessa sanktiossa määrättiin, että Alankomaiden seitsemäntoista provinssia ovat riippumattomia Ranskasta ja Saksasta ja muodostavat itsenäisen kokonaisuuden Habsburgien valtakunnassa. Muiden hallitsijoiden tavoin Kaarle V pyrki lisäämään henkilökohtaista valtaansa valtakuntansa alueella, mutta etenkään Alankomaiden eteläosissa tämä ei ollut helppoa, vaan vastustus hänen politiikkaansa kohtaan lisääntyi. Herttua Karl von Egmondin johtama Gelder pysyi kauan Kaarle V:n valtakunnan ulkopuolella. Gelderin herttua Kaarle V:stä tuli vasta vuonna 1543.
1500-luvulla uskonpuhdistus saapui Alankomaihin, ja osa väestöstä kääntyi protestanttiseen uskoon. Kaarle V:n poika Filip II oli vakaumuksellinen katolilainen, joten hän vastusti luonnollisesti tätä. Lisäksi hän oli espanjalaismielinen eikä niinkään välittänyt Alankomaista, toisin kuin isänsä Kaarle V. Hallituskautensa alun jälkeen Filip II ei ollut enää edes käynyt valtakuntansa pohjoisosissa. Tästä ristiriidasta kehkeytyi lopulta kahdeksankymmenvuotinen sota (1568-1648).
[muokkaa] Kahdeksankymmenvuotinen sota ja kulta-aika
- Katso pääartikkeli: Kahdeksankymmenvuotinen sota
Filip II:n pyrkimykset sortaa protestantteja sekä uudistaa ja keskittää lainkäyttöä ja verotusta johtivat kapinaan vuonna 1568. Kuninkaan käskynhaltija Vilhelm Oranialainen tuli kapinan johtajaksi. Alankomaat eivät pysyneet yhtenäisinä, vaan nykyisen Belgian alueen katoliset maakunnat solmivat vuonna 1579 Atrechtin liiton, jossa ne vannoivat uskollisuutta kuninkaalle. Seitsemän pohjoista protestanttista provinssia solmivat samana vuonna Utrechtin liiton, ja vuonna 1581 niistä tuli itsenäinen Yhdistyneiden provinssien tasavalta. Espanjalaiset lähettivät samana vuonna armeijan kukistamaan kapinaa. Englanti liittyi sotaan Alankomaiden puolelle vuonna 1585, ja espanjalaiset kärsivät katkeria tappioita. Yhdistyneet provinssit valloittivat osan eteläisistä provinsseista. Vuonna 1595 myös Ranska julisti sodan Espanjalle, ja Espanja joutui paineen alaisena luovuttamaan loput eteläiset provinssit Itävallan arkkiherttualle vuonna 1598. Provinssit tulivat takaisin Espanjan haltuun vuonna 1621. Sota päättyi Münsterin sopimukseen vuonna 1648, joka oli osa Westfalenin rauhaa.