Jääkäripataljoona 27

Wikipedia

Jääkäripataljoona 27, virallisesti Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona 27 (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27), oli Saksan armeijassa vuosina 19151918 toiminut yksikkö, joka koostui suurimmaksi osaksi suomalaisista jääkäriliikkeen vapaaehtoisista. Pataljoona muodosti jatkon ja laajennuksen "partiolaiskursseille" (Pfadfinderkursus) ja Lockstedtin harjoitusjoukolle (Ausbildungstruppe Lockstedt), joilla oli annettu sotilaskoulutusta Suomen itsenäistymistä ajaville vapaaehtoisille. Jääkäripataljoona 27:ssä palvelleiden sotilasarvon edessä käytettiin myöhemmin Suomen puolustusvoimissa määriteosaa jääkäri (esim. jääkärimajuri). Viimeisenä heistä puolustusvoimia palveli jalkaväenkenraali Kaarlo Heiskanen (puolustusvoimain komentaja 1953-1959). Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli vuonna 1995.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Partiolaiskurssista jääkäripataljoonaksi

"Partiolaiskurssiin" osallistui 200 ylioppilasta, "pfadfinderiä" (partiolaista), joista tuli myöhemmin jääkärien suomalaista päällystöä. Salaamissyistä osasto myös puettiin aluksi partiolaisasuihin. Kurssia ja myöhemmin pataljoonaa ryhtyi johtamaan majuri Maximilian Bayer. Osasto laajennettiin 31. elokuuta 1915 annetulla käskyllä Lockstedtin harjoitusjoukoksi (Ausbildungstruppe Lockstedt), johon kuului tavanomaisen saksalaisen jääkäripataljoonan kokoonpanosta poiketen myös mm. tykistö- ja pioneeriyksiköitä. Joukon vahvuudeksi kaavailtiin n. 1200 miestä.

Miehistöä muodostuvaan joukkoon hankittiin Suomesta ns. suurella värväyksellä syksyn 1915 ja kevään 1916 välisenä aikana. Tämä merkitsi jääkäriliikkeen tuloa yleisemmin tunnetuksi ja suurta ilmitulon vaaraa.

Kolmannes värvätyistä oli itsenäisiä tilallisia, lopuista suurin osa työväestöä. Jääkäriliikkeen osana työväestö tuki näin Suomen itsenäistymistä porvarillisemman kansanosan rinnalla. Suomesta värvättyjen lisäksi pataljoona sai miehistöä Saksasta, vankileireiltä, joihin oli internoitu mm. suomalaisia merimiehiä.

9. toukokuuta 1916 ilmoitettiin pataljoonalle nimitys Jääkäripataljoona 27 (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27). Merkkinä uudesta asemasta pataljoona sai käyttöönsä vihreät jääkäripuvut. Pataljoonassa oli saksalainen päällystö, jolla oli suomalaiset apulaiset, korkeimpana pääjoukkueenjohtaja (Hauptzugführer) Erik Jernström.

Jääkäripataljoonan miehistöluetteloon on merkitty myös kaksi naista, vapaaehtoiset suomalaiset sairaanhoitajattaret Ruth Munck ja Saara Rampanen. Pataljoonassa heistä käytettiin nimiä Schwester Ruth ja Schwester Saara.

[muokkaa] Jääkäripataljoona 27 rintamalla

Sekä pataljoonan johdossa että suomalaisten jääkäriliikkeen johtomiesten keskuudessa pidettiin tärkeänä, että pataljoona saisi taistelukokemusta. Sen olemassaoloa ei kuitenkaan saisi liian suurin riskein vaarantaa. Riski suurista tappioista oli todellinen: samoihin aikoihin vastaavanlainen irlantilaisista aktivisteista koostunut pataljoona jauhautui länsirintamalla olemattomiin. Suomalainen pataljoona olikin rintamapalveluksessa 8. armeijan osana jaksoittain kesäkuun 1915 ja maaliskuun 1917 välisenä aikana.

Jääkäreitä Misse-joella
Suurenna
Jääkäreitä Misse-joella

Kesä-elokuussa 1916 suomalaiset olivat asemissa Riian edustalla Misse-joella. Pioneerikomppania osallistui Schmardenin taisteluun (25. heinäkuuta) ja kenttähaupitsijaos Ekkau-Kekkaun torjuntataisteluun (18. heinäkuuta - 4. elokuuta).

Asemataistelut Riianlahden ranta-asemissa jatkuivat elokuusta joulukuuhun. Joulukuussa 1916 pataljoona siirrettiin Libauhun rantavartiotehtäviin 4. tammikuuta 1917 saakka. Juuri ennen tätä siirtoa oli Suomessa käyty Simon kahakka, ensimmäinen aseellinen yhteenotto jääkärien sekä suomalaisten ja venäläisten viranomaisten välillä. Aa-joen talvitaistelut käytiin 5. tammikuuta3. helmikuuta välisenä aikana ja niitä seurasi olo reservissä Tuckumissa 24. maaliskuuta saakka.

Libaussa oltiin pitkä jakso rantavartiossa ja täydennyskoulutuksessa (24. maaliskuuta 1917 – 13. helmikuuta 1918). Tämän jakson kuluessa ehtivät tapahtua niin Suomen itsenäistyminen kuin vapaussodan alkaminenkin.

[muokkaa] Tappiot

Pataljoonalle aiheutuivat rintamakomennusten aikana seuraavat tappiot:

  • Missellä: 4 kaatunutta, 13 haavoittunutta
  • Schmardenissa: 2 kaatunutta, 9 haavoittunutta
  • Riianlahdella: 6 kaatunutta, 26 haavoittunutta
  • Aa-joella: 1 kaatunut, 1 haavoittunut[1]

Itärintama oli länsirintamaa huomattavasti rauhallisempi. Siitä huolimatta pataljoonan melko vähäiset tappiot osoittavat, että pataljoona oli rintamalla ensisijaisesti hankkimassa kokemusta, ja sitä todennäköisesti säästettiin tarkoituksella tärkeämpään tehtävään, Suomen vapauttamiseen.

[muokkaa] Libau

Jääkäripataljoona 27 luovuttí Riianlahden asemansa saksalaisille 13. joulukuuta 1916 ja saapui junakuljetuksena Libauhun 17. joulukuuta Täällä oli määrätty tapahtuvaksi pataljoonan sotilaskoulutuksen viimeistely.

Jääkärien lähes 11 kuukautta kestänyt Libaun-jakso oli toisaalta joukon kehityksen kannalta antoisa sisältäessään monipuolista erikoiskoulutusta, toisaalta tätä jaksoa leimasi etenkin alkupuolella epävarmuus siitä, miten pataljoonan luonne ymmärrettiin ja mikä olisi sen tarkoituksenmukaista käyttöä.

Pataljoonan täydennyskoulutus oli Libaussa tuskin ehtinyt alkaa ja toinen "sotajoulu" vietetty, kun tapahtumat kääntyivät yllättävään suuntaan: jo pfadfinder-kursseja johtanut, ja suomalaisten asian syvällisesti omakseen ottanut majuri Bayer komennettiin uusiin tehtäviin. Tieto tästä tuli pataljoonalle 4. joulukuuta ja jo seuraavana päivänä järjestettiin komentajan jäähyväisparaati. Saman päivän iltapäivällä tuli tieto, että jääkäripataljoona 27 komennettaisiin vastoin lupauksia jälleen rintamalle, nyt reserviksi Aa-joen rintamakaistalle.[2]

[muokkaa] Pataljoonan paluu Suomeen

Lokakuusta 1917 lähtien alettiin Suomeen lähettää – aiempien yksittäisten värvärien, "pommarien" ja etappimiesten ohella – 5 - 23 miehen vahvuisia komennuskuntia ”vapaussotaa valmistelemaan”, kuten Jääkärit maailmansodassa (1933) ilmaisee. Erikoiskoulutusta ja komennuskuntien lähettämistä varten oli perustettu Polangenin komennuskunta (Sprengkommando Polangen).

15.1. 1918 tapahtui tuhoisa Osnabrückin junaonnettomuus, jossa menetti henkensä 12 jääkäriä – lähes saman verran kuin taistelut olivat vaatineet yhteensä.

Epäselvässä tilanteessa tyytymättömyys kasvoi pataljoonassa. Pfadfinder-päällystön ja miehistön suhteet kiristyivät; tietoa Suomen tapahtumista saatiin niukasti, vaikka kirjeet jo kulkivatkin. Jännite erityisesti vasemmistolaisittain ajattelevien rivimiesten ja päällystön välillä tiivistyi. Miehistön joukossa perustettiin komiteoita, joita pataljoonan johto ei hyväksynyt, vaan piti niitä ”sotamiesneuvostoina”. Tämä konflikti aiheutti sen, että osaa jääkäreistä ei päästetty palaamaan Suomeen yhtä aikaa muiden kanssa ja kaikki eivät palanneet lainkaan.[3]

Jääkäripataljoona Vaasan torilla
Suurenna
Jääkäripataljoona Vaasan torilla

Jääkärien pääjoukko, 700 miestä, saapui Vaasaan 25.2.1918 - kolmen vuoden kuluttua siitä, kun ensimmäiset vapaaehtoiset olivat saapuneet Lockstedtin leirille. Pataljoona astui Suomen kamaralle Vaasan Vaskiluodossa, jonne myöhemmin pystytettiin tapahtumasta muistuttava jääkäripatsas.

Viimeisen kerran pataljoona oli koossa Vaasan torilla 26.2.1918. Jääkärit itse olisivat halunneet taistella yhtenäisenä iskuosastona. Päämaja ei kuitenkaan sallinut arvokkaiden, koulutettujen miesten tuhlailevaa käyttöä miehistönä vaan hajotti pataljoonan.

Jääkärit muodostivat sotaa käyvän valkoisen armeijan päällystöstä valtaosan. He myös kouluttivat asevelvolliset "jääkärijoukot". Eräs merkittävimmistä syistä kansalaissodan päättymiseen valkoisten voittoon olikin jääkärien muodostama koulutettu päällystö, joka tehosti armeijan toimintakykyä merkittävästi. Sodan alkuvaiheessa myös valkoisen puolen kouluttamattomat suojeluskunnat esimerkiksi ottivat omavaltaisia lomia ja joutuivat helposti paniikkiin. Jääkärien saavuttua tällainen käytös jäi lähinnä punakaartin ammattitaidottomasti johdettujen joukkojen ominaisuudeksi.

Kansalaissodan jälkeen vakinaiseen palvelukseen jääneet jääkärit muodostivat pääosan Suomen sotavoimien nuoremmasta upseerikunnasta. Monet heistä eivät katsoneet sodan olevan ohi vaan jatkoivat sitä lähtemällä vapaaehtoisina taistelemaan Viron, Karjalan ja Aunuksen vapauden puolesta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet jääkärit saivat lisäkoulutusta ulkomaisissa sotilasakatemioissa ja syrjäyttivät lähes kaikki vanhan Venäjän armeijan upseerit johtopaikoilta 1930-luvun alkuun mennessä, vaikkakaan eivät ilman katkeria kiistoja. Talvi- ja jatkosodassa suuri osa kenraalikunnasta oli entisiä jääkäreitä.

Eräät jääkärit jatkoivat aktivistisen liikkeen perinteitä Karjalan vapautuksen jäätyä unelmaksi Lapuan liikkeessä ja IKL:ssä. Mm. kyyditysten järjestäjiin tai ainakin suosijoihin lukeutui useita jääkäreitä, tunnetuimpana Kurt Martti Wallenius. Nämä yksilöt eivät kuitenkaan edustaneet kokonaisuutta: mm. Puolustusvoimien komentaja Aarne Sihvo, jääkäri, osallistui tarmokkaasti Mäntsälän kapinan lannistamiseen.

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Jernström, E. (toim.) (1933): Jääkärit maailmansodassa. Helsinki: Sotateos Oy. ISBN puuttuu teoksesta.
  • Onttonen, Markku (toim.) (2002): Jääkärikirja. Helsinki : Gummerus : Ajatus. ISBN 951-20-6232-1.
  • Lackman, Matti (2000): Suomen vai Saksan puolesta? : jääkäreiden tuntematon historia. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-16158-X.
  • Lauerma, Matti, toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka (1984): Jääkärien tie. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY. ISBN 951-0-12588-1.
  • Lauerma, Matti (1966): Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 : vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY. ISBN puuttuu teoksesta.

[muokkaa] Viitteet

  • ^ Tappiot: Lauerma 1966, 537
  • ^ Majuri Bayerin lähtö: Lauerma 1984, 92; Komennus Aa-joelle: Lauerma 1984, 92
  • ^ Teoksessa Jääkärimuistelmia on julkaistu kolmen ns. punajääkärin Heikki Revon, Leo Mäkelinin ja Juho Kemppaisen muistelmat jääkäriajalta. Kirjassa kuvataan tarkemmin myös pataljoonassa toimineita pataljoonanneuvostoa ja työläisjääkärien toimeenpanevaa komiteaa sekä SKP:n Berliinin-komiteaa.