Aluevesi
Wikipedia
Aluevesiksi kutsutaan rantavaltion rannikon edustalla olevaa vesialuetta, joka katsotaan valtion alueeseen kuuluvaksi.
[muokkaa] Aluevedet kansainvälisessä oikeudessa
Aluevedet jakautuvat sisäisiin aluevesiin ja ulkoisiin aluevesiin eli aluemereen.
Aluemeri kuuluu valtion hallintaan, mutta kaikilla aluksilla on lupa kulkea sen poikki rauhanomaisesti. Nykyään kansainväliset sopimukset määräävät aluemeren rajaksi enintään 12 meripeninkulmaa (n. 20 km) rannasta tai sisäisten aluevesien ulkorajasta.
Sisäisiä aluevesiään valtio hallitsee täysin; ne ovat samassa asemassa kuin sisämaan vesistöt. Sisäisillä aluevesillä tarkoitetaan sellaista vesialuetta, joka jää kahta saarta tai saarta ja emämaata yhdistävän linjan tai mereen laskevan joen suun poikki kulkevan linjan sisäpuolelle. Näin saaristovaltion kuten Indonesian koko saaristomeri on sisäistä aluevettä. Lisäksi pienehkö merenlahti katsotaan sisäiseksi aluevedeksi tietyin ehdoin.
Jos kokonainen meri on täysin yhden valtion hallussa, kuten Vienanmeri tai Hudsoninlahti, se katsotaan sisävedeksi.
Valtiolla on oikeus valvoa tulli-, vero-, maahanmuutto- ja terveysmääräystensä noudattamista alueella, joka ulottuu 12 meripeninkulmaa sen aluevesien ulkopuolelle.
Aluemeren ulkopuolelle valtio voi perustaa korkeintaan 200 meripeninkulman etäisyydelle ulottuvan talousvyöhykkeen, jolla se hallitsee meren taloudellista hyödyntämistä, tekosaarien ja muiden rakennelmien pystyttämistä ja tieteellistä tutkimusta ja ympäristönsuojelua.
Aluevesistä on kansainvälisesti sovittu YK:n merioikeusyleissopimuksella vuonna 1982.
[muokkaa] Historiaa
Euroopan uuden ajan merivaltojen noustessa kiisteltiin siitä, voiko merialuetta ylipäänsä omistaa. Suurvallat kuten Espanja saattoivat yksipuolisesti julistaa kokonaisia valtameriä omikseen. 1600-luvun alussa asiassa esitettiin kaksi merkittävää puheenvuoroa: vuonna 1609 Hugo Grotius kirjoituksessaan Mare liberum ("Vapaa meri") esitti, että meret ovat luonnostaan vapaita alueita, mihin englantilainen oikeusoppinut John Selden vastasi vuonna 1625 teoksella Mare clausum ("Suljettu meri"), jossa hän väitti, että Britannialla on oikeus hallita lähimpiä merialueitaan. Kiistan ratkaisuun johti toisen hollantilaisen oikeusfilosofin Cornelius van Bynkershoekin teos De dominio maris ("Merten hallinnasta") vuonna 1703. Bynkershoek esitti, että valtiolla on oikeus hallita vesiä kolmen meripeninkulman eli suurin piirtein tykinkantaman etäisyydellä rannikostaan. Periaate hyväksyttiin yleisesti, joskin rajan etäisyys vaihteli maittain vielä 1900-luvulla: Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen sekä monien muiden maiden aluevesiraja oli kolme meripeninkulmaa rannikosta, Norjan ja Ruotsin neljä ja Espanjan kuusi.
Eräät valtiot ovat viime aikoinakin vaatineet kymmenien tai jopa satojen meripeninkulmien aluevesiä, mutta näitä vaatimuksia ei ole kansainvälisesti tunnustettu. Aluevesiä on myös pyritty laajentamaan keinotekoisesti mm. öljynporaus- ja kalastusoikeuksien saamiseksi ja luvattomien radiolähetysten estämiseksi.