Fonologia
Wikipedia
Fonologia (kreikan sanoista phone 'ääni' ja logos 'sana') on kieliopin tutkimuksen osa-alue (ks. kielitiede). Kun fonetiikassa tutkitaan ihmisen kykyä tuottaa kaikenlaisia äänteitä puhe- elimillään ja puhetta konkreettisella tasolla, fonologia käsittelee sitä, miten äänteitä käytetään osana eri kielten järjestelmiä. Fonetiikka ja fonologia ovat kuitenkin kiinteässä yhteydessä toisiinsa ja rajan vetäminen niiden väliin on hyvin vaikeaa.
[muokkaa] Terminologiaa
Foneemianalyysin avulla saadaan selville kielen foneemiparadigma, foneemit jotka kuuluvat kielen foneemivarastoon. Foneemi on abstraktinen yksikkö, joka voi toteutua äänteellisesti ja jolla on kielessä distinktiivinen eli merkitystä erottava funktio. Äänne eli fooni on foneemin konkreettinen ja ainutlaatuinen reaalistuma. Foneemin distinktiivinen funktio selviää minimiparien avulla: /apu//asu/, /puu//kuu/, /pussi//bussi/ jne. Joskus foneemi realistuu useana eri äänteenä, joilla ei kuitenkaan ole toisiinsa nähden merkitystä erottavaa funktiota. Tällöin puhutaan foneemin allofoneista. Esim. saksan kielessä foneemi /r/ voidaan lausua joko apikaalisena kielenkärjellä kuten suomessa [r] tai uvulaarisena "kurkkuärränä"[R] ilman että merkitys muuttuu.
Muita termejä:
- vapaa/ kombinatorinen allofoni
- oppositio ja kontrasti
- Junktuuri
- Fonotaksi
[muokkaa] Merkitseminen
Foneemeja on tapana kirjoittaa kauttaviivojen väliin, esim. kun taas äänteet, siis foneettiset yksiköt, kirjoitetaan hakasulkeiden väliin. Siinä, missä äänteille on olemassa yhteisesti sovittuja merkkijärjestelmiä, voi kielen foneemeja periaatteessa merkitä millä tahansa merkeillä.