Generatiivinen kielitiede
Wikipedia
Generatiivinen kielitiede on erityisesti Yhdysvalloissa 1960–1990-luvuilla vaikuttanut kielitieteen suuntaus, jonka aatehistorialliset juuret ovat loogisessa empirismissä ja behaviorismissa. Generatiivisen kielitieteen harjoittajia on kutsuttu generativisteiksi. Suuntauksen kansainvälisesti tunnetuin edustaja on Noam Chomsky.
Generatiivinen kielitiede syntyi 1960-luvulla Noam Chomskyn ja eräiden muiden syntaksin tutkijoiden työn tuloksena. Sen keskeisen oletuksen mukaan kielioppi on formalisoitavissa ja esitettävissä matemaattista täsmällisyyttä vastaavalla tarkkuudella.
Generatiivisesta kielioppiteoriasta syntyi useita variantteja. Näistä varhaisin, ns. TG-teoria (transformative-generative grammar) oletti, että kaikkien kielten lauserakenteen alla on abstrakti syvärakenne, jonka ilmenemismuotoja havaittavat lauserakenteet ovat. Jotta syvärakenteesta voitaisiin johtaa pintarakenteita, oletettiin erityisten transformaatiosääntöjen olemassoloa. Myöhemmin monet transformaatiosäännöt yhdistettiin ns. alfa-säännöksi.
Myöhemmin generatiivinen lauseoppi kehittyi toisaalta TG:n perinteitä jatkaviksi lausekerakennekieliopeiksi, mm. ns. GB (Government and Binding) -teoriaksi, jonka jatkajia ovat erityisesti Chomskyn kehittelemät P&P (Principles and parameters) -teoria ja ns. Minimalistic theory, sekä lausekkeita pääsanan projektiona käsitteleviksi LFG (Lexical Functional Grammar)- ja HPSG (Head Driven Phrase Structure Grammar) -teorioiksi.
Yhteistä kaikille generativistisille lauseopin ja morfosyntaksin malleille oli formalisoinnin vaatimus ja väite kieliopin universaalista pohjasta. Käytännössä eri kielioppimallit ovat erkaantuneet kauaksi toisistaan. HPSG on melko lähellä eräitä tietokonelingvistiikassa hyödynnettyjä lauserakennetta analysoivia malleja, kun taas lausekerakennekieliopit ovat jatkaneet Chomskyn aloittamaa loogiseen empirismiin pohjautuvaa tutkimussuuntaa.
Generatiivisen kielitieteen vaikutus on Yhdysvaltain lisäksi ollut suuri eräissä Euroopan maissa kuten Norjassa, Unkarissa ja Italiassa. Sen sijaan maat, joissa kielitiede on pohjautunut selvemmin empiriaan ja mm. dialektologiaan ankkuroituneeseen filologiseen traditioon ovat jääneet generativismin vaikutuksen ulkopuolelle. 1990-luvulla kielitieteen valtavirta kaikkialla maailmassa alkoi irrottautua generativistisista traditioista, lähinnä kielitypologian nousun myötä. 1970-luvulla kansainvälisesti merkittävimpiin generativismin kriitikoihin kuuluivat suomalaiset Esa Itkonen ja Raimo Anttila.