Aristoteleen psykologia
Wikipedia
Aristoteleen psykologia on todennäköisesti muotoutunut Aristoteleen kypsemmän kauden aikana, jolloin hän johti omaa Lykeionin peripateettista kouluaan (334-323 eaa). Aristoteleen psykologiaa käsittelevä pääteos Sielusta (De anima) heijastelee hänen kiinnostustaan biologiseen taksonomiaan, sekä hänen hienostuneempia fysiikan ja metafysiikan teorioitaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Aristoteleen psykologiset kirjoitukset
Aristoteles kirjoitti psykologiasta pääasiassa teoksessaan Sielusta, sekä siihen löyhästi liittyvässä lyhyempien kirjoitusten kokoelmassa nimeltä Pieniä tutkielmia, merkittävimpinä tutkielmissa Aisteista ja aistimisesta ja Muistista ja muistamisesta. Psykologisiin asioihin viitataan myös muun muassa Metafysiikassa, Nikomakhoksen etiikassa, Politiikassa, Retoriikassa, sekä joissakin luonnontieteellisissä teoksissa, erityisesti teoksessa Eläinten liikkeestä.
Sielusta-teoksen lähestymistapa oli melko epäempiirinen, kun taas Pieniä tutkielmia sovelsivat siihen verrattuna paljon empiirisempää lähestymistapaa, tutkien Aristoteleen omin sanoin "sielulle ja ruumiille yhteisiä ilmiöitä" (Aisteista ja aistimisesta 436a6-8). Sielusta taas määritteli tutkimukseksen ongelman kysymällä "ovatko kaikki mielenliikutukset yhteisiä sille, joka omistaa sielun, vai onko olemassa mielenliikutuksia, jotka ovat ominaisia sielulle itselleen?" (Sielusta 402a3-5). Hän halusi siis tietää, ovatko kaikki psyykkiset ilmiöt samalla myös ruumiin materiaalisia ilmiöitä. Sielusta toimi näin korkeammalla ja teoreettisemmalla abstraktiotasolla, tutkien aistimista, ajattelua sekä sielun ja ruumiin välisiä suhteita.
Aristoteles määritteli psykologian tieteeksi, joka tutkii sielua (kreikaksi psykhe, latinaksi anima) ja sen ominaisuuksia. Hän kuitenkin käsitti sielun yleiseksi kaikkeen elämään liittyväksi tekijäksi, ja näin psykologia tarkoitti hänelle kaiken elävän tutkimista, eikä pelkästään järjellisen mielen omaavien eläimien eli ihmisten tutkimista. Niinpä Sielusta käsitteli myös kasvi- ja eläinsielujen toimintaa ihmissielujen lisäksi. Hän käsitteli jopa elämän luonnetta yleensä. Näin Aristoteleen psykologia käsitteli huomattavasti laajempaa alaa kuin nykyinen psykologia.
Aristoteleen teosta Sielusta on tutkittu pitkään ja siksi jopa sen keskeisimmistä kohdista on hyvin erilaisia tulkintoja. Teoksessa esitetyt ajatukset ovat kuitenkin sukua monille nykyisen mielenfilosofian lähestymistavoille, joten Aristoteleen psykologian tutkiminen on herännyt uudestaan eloon.
[muokkaa] Psykologian tutkimuskohteet
[muokkaa] Sielu
Aristoteles määritteli, että sielu on elävän olion muoto ja ruumis sen aine, toisin sanoen sielu on luonnollisen, elimellisen ja potentiaalisesti elävän ruumiin (eli aineellisen muodon) ensimmäinen aktuaalisuus (eli aineeton muoto). Näin ruumista ja sielua ei voi erottaa toisistaan. Hän opetti, että sieluja on kolmen tasoisia, kasvi-, eläin- ja ihmissieluja.
- Kasvisielu eli ravitseva sielu kuului kasveille, eläimille ja ihmisille. Sille ominaisia olivat syntyminen, elämän ja kasvun ylläpitäminen eli ravitseminen ja suvunjatkaminen, sekä kuoleminen.
- Eläinsielu eli aistiva sielu kuului eläimille ja ihmisille. Sille ominaisia olivat aistiminen, reagointi aistittuun, sekä haluaminen ja liikkuminen.
- Ihmissielu eli järjellinen sielu kuului ainoastaan ihmisille. Sille ominainen kyky oli abstrakti ajattelu ja asioiden todellisen olemuksen käsittäminen aistihavaintojen perusteella. Tässä Aristoteles erosi Platonista, jonka mukaan ideoita ei voitu havaita aisteilla. Lähestymistapaa voidaan kutsua aristoteeliseksi realismiksi.
Aristoteles opetti, että juuri sielu on se, mikä tekee ruumiista elävän olennon. Hän vastusti jossain määrin Platonin näkemystä siitä, että sielu olisi kuolematon ja ruumiista täysin erillinen.
[muokkaa] Mieli
Aristoteles määritteli mielen (nous, usein myös "järki" tai "äly") siksi ruumiin osaksi, jolla se tietää ja ymmärtää asioita (Sielusta 429a9-10, 428a5, 432b26, 434b3). Näin sen määrittely oli lähinnä toiminnallinen. Aristoteleelle kyky tietää ja ymmärtää asioita oli nimenomaan ihmiselle ominainen piirre (Metafysiikka 980a21; Sielusta 414b18, 429a6-8). Näin järjen omaaminen oli olennaista ihmisenä olemiselle, samoin kuin aistiminen oli oleellista eläimelle, ja ravitseminen kasville. Ymmärtämisen lisäksi ihmiselle olivat yhtä oleellisia kaikenlainen suunnittelu ja harkitseminen ennen toimintaa. Aristoteles erotti käytännöllisen ja teoreettisen järjen toisistaan (Nikomakhoksen etiikka VI.8 1143a35-b5). Näin tutkiessaan mieltä Aristoteles tutki nimenomaan sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen.
Ajattelun toiminnan Aristoteles kuvasi vertaamalla sitä aistimiseen. Aistittaessa ihminen ottaa ruumiinsa aisteilla vastaan havaintoja, ja muodostaa niistä sielunsa kyvyillä jonkinlaisen järkeävän aistitun muodon. Ajattelussa ihminen vastaavasti ottaa vastaan älyllisen muodon, ja muodostaa niistä älyllisillä kyvyillään järkevän ajatuksen (Sielusta 429a13-18). Ihmisen mieli vastaanottaa siis jonkin ajatellun kohteen vaikutuksen, ja mieli mukautuu tähän kohteeseen tulemalla sen "kaltaiseksi" tai "muotoiseksi".
Jos siis otetaan mikä tahansa ajattelija S ja mikä tahansa ajattelun kohde O, S ajattelee O:ta jos ja vain jos:
- S:n mielellä on kyky ottaa vastaan O:n ymmärrettävissä oleva muoto,
- O toimii tämän kyvyn mukaisesti muotoilemalla sen, ja seurauksena
- S:n kyky muuttuu rakenteeltaan yhtäläiseksi tämän muodon kanssa.
[muokkaa] Halu
Sekä aistiessaan että ajatellessaan kaikki eläimet ovat jossain määrin aktiivisia ja jossain määrin passiivisia. Aistiminen vaatii aktiviteettina valintojen tekemistä ja ajattelu valintojen lisäksi abstrahointia. Tämän lisäksi Aristoteles kuvasi eläinten keskeiseksi ominaisuudeksi sen, että ne suuntautuvat ja liikkuvat haluamiensa asioiden mukaan tai niitä kohti. Näin Aristoteles päätyi siihen, että sielu oli keskeisenä tekijänä kaikessa liikkeessä (Sielusta 405b11, 409b19-24). Tässä Aristoteleen psykologia lähestyi hänen fysiikkaansa, jolle oli keskeistä liikkeen syiden selvittäminen.
Edellä sanotusta voidaan johtaa, että kaikki teot, sekä inhimilliset että eläimelliset, seuraavat halusta, joko tiedostetusta tai tiedostamattomasta sellaisesta. Vaikka aikaisemmin eri tyyppisten sielujen keskeisimmäksi kyvyksi oli mainittu ravitseminen, aistiminen ja mieli, Aristoteles joutui toteamaan, ettei yksikään niistä selittänyt liikettä täysin. Kasveilla oli tarve pyrkiä ravintoa kohti, mutta ne eivät liikkuneet. Myös jotkut eläimet, vaikka aistivatkin, pysyivät paikallaan — esimerkkeinä hän käytti ostereita. Myöskään mieli ei suuntautunut ensisijaisesti sellaisia asioita kohti, jotka antaisivat käskyjä liikkumaan, vaan tämä seurasi haluista (Sielusta 432b14-33a5). Lopulta Aristoteles päätyi siihen, etteivät halutkaan voineet liikuttaa ihmistä vastustamattomasti, sillä vahvaluonteiset ihmiset pystyivät hallitsemaan niitä järjellä (Sielusta 433a6-8, Nikomakhoksen etiikka 1102b26).
Näin hän päätyi siihen, että eläimessä tuli olla erillinen haluava sielun kyky (orektikon), jonka tehtävänä oli laittaa eläimet liikkelle (Sielusta 433a31-b1). Hän ymmärsi, että tämä oli osittain ristiriidassa sen kanssa, että mieli ei voisi saada aikaan liikettä. Näin hän päätteli liikkeen olevan seurausta sekä halusta että käytännöllisestä järjestä, jotka toimivat tiiviisti yhdessä (Sielusta 433a17-19). Käytännöllinen järki sai liikkeen aikaan silloin, kun se suuntautui johonkin haluttavaan jonakin haluttavana. Teot suuntautuivat sellaisia asioita kohti, jotka olivat tai näyttivät olevan jotain hyvää. Tässä Aristoteles alkoi lähestyä Nikomakhoksen etiikassa kuvattuja ihmisen eettisiä päämääriä kuten onnellisuuden tavoittelua.