Kansainvälinen foneettinen aakkosto
Wikipedia
Kansainvälinen foneettinen aakkosto (engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen käytetty aakkosto. Sen tarkoituksena on, että kielitieteilijät pystyisivät sitä käyttäen merkitsemään minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.
[muokkaa] Historia
Kansainvälinen fonetiikkayhdistys International Phonetic Associationin (IPA) alkoi kehittää kansainvälistä foneettista aakkostoa Pariisissa vuodesta 1886 alkaen. Tuolloin yhdistyksen nimi oli Dhi Fonètik Tîcerz' Asóciécon (The Phonetic Teachers' Association, Fonetiikanopettajien yhdistys). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.
Aakkostoa on muokattu yli satavuotisen historiansa aikana moneen otteeseen. Suurimmat muutokset tehtiin yhdistyksen vuoden 1986 kokouksessa, ja viimeisin versio on vuodelta 1993 (päivitetty v. 1996).
[muokkaa] Kuvaus
IPAn pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille välttäen kirjainyhdistelmiä (digrafeja) kuten suomen <ng> [ŋ] ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin <c> [s ~ k ~ ʃ]; kirjoitusasu kulmasulkeissa, ääntämys IPAa käyttäen hakasulkeissa).
IPAa on kuvattu selektiiviseksi aakkostoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan yksittäisen aakkosen jokaiselle kontrastiiviselle (l. foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle, mitä ihmiskielessä esiintyy. Äänteet voivat erota äärettömän monella tavalla toisistaan, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa ääretön määrä, mutta jos jotain tiettyä pientä eroa ei käytetä missään luonnollisessa kielessä sanojen erottamiseen toisistaan, ei IPA tarjoa sille merkintämahdollisuutta. Tarkemerkeillä on mahdollista kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin tarkkoja äänteiden piirteitä. Joitain niistä tarvitaan monissa kielissä myös foneemisten erojen merkitsemiseen (on esimerkiksi kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja).
Symbolit äänteille ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta aakkostosta. Jotkut on otettu mainituista kirjoitusjärjestelmistä suoraan [t, c; β, θ], jotkut muokattuina [ɦ, ʒ; ɤ, ɸ]. Muutamat, kuten glottaaliklusiilin symboli [ʔ], on muokattu latinalaisten ortografioiden välimerkeistä, ja soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli [ʕ] on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ. Latinalaisen aakkoston merkit ovat yleisesti lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle [ŋ], [a]:n ja [ɑ]:n ero (edellinen, kuten myös [æ], vastaa suomen /ä/:tä ja jälkimmäinen /a/:ta) ja omat merkit suhuäänteille (<š> vs. [ʃ], <ž> vs. [ʒ]).
IPAn aakkosiin voi yhdistää tarkemerkkejä, joilla ilmaistaan tarkkoja foneettisia piirteitä tai toissijaisia artikulaatioita. Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.
International Phonetic Association suosittelee, että foneettiset kuvaukset sijoitetaan hakasulkeiden sisään (”[ ]”), kun taas tietyn kielen kontrastiivisia foneemeja ilmaistessa on syytä käyttää vinoviivoja (”/ /”). Jos transkriboidessa ilmenee epävarmuutta siitä, kumpi on kyseessä, on syytä käyttää hakasulkeita, sillä vinoviivoja käyttäessä tulee ilmaisseeksi teoreettisen kannan kyseisen kielen fonologisista ominaisuuksista. Kun on tarve ilmaista, että tietty kirjainjono on jonkin tietyn kielen kirjoituksessa käytetty tapa, eikä foneeminen tai foneettinen kuvaus, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden väliin (”< >”).
IPA tarjoaa joustavuutta foneettisen kuvauksen tarkkuuden suhteen. Kielen ääntämystä voi kuvata lavealla transkriptiolla, mikä tarkoittaa sitä, että ilmaistaan vain tärkeimmät, kontrastiiviset piirteet; tällöin transkriptio voi olla lähellä foneemista kuvausta. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin tarkkaa transkriptiota, jossa pienimmätkin artikulatoriset piirteet on ilmaistu.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Vanhoja IPAn kaavioita (englanniksi)
- Suomen kielen ääntämyksen kuvaus IPA-merkein (englanniksi)