Georg Wilhelm Friedrich Hegel
Wikipedia
Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 - 14. marraskuuta 1831) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa. Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxismiin. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa, syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta.
Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historianfilosofia
Hegelin kuoleman jälkeen julkaistu Philosophie der Geschichte (Historianfilosofia) perustuu luentoihin, joita Hegel piti Berliinissä vuosina 1822-1831.
Teoksen pääajatus on "yksinkertainen ... ajatus, että järki hallitsee maailmaa ja että siis maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä." Maailmanhistorian tarkastelu osoittaa, "että se on ollut maailmanhengen järkevää, välttämätöntä kulkua." Samalla tämä historia on "hengen esitystä siitä, miten se hankkii itselleen tietoa siitä, mitä se itsessään on", mikä taas merkitsee edistystä vapauden tietoisuudessa.
Aasialaisen yksinvallan maissa vain yksi oli vapaa, antiikin orjayhteiskunnissa muutamat olivat sitä. Näiden kahden kautta kehitys on kulkenut nykyiseen kristilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki ovat vapaita. Vapauden ja järjen toteutuminen muodostaa historian päämäärän, joka oli piilevänä olemassa jo historian alussa, aivan kuten "idussa itsessään on puun koko luonto, hedelmien maku ja muoto".
Vaikka historiaa hallitsee järki, on hengen otettava huomioon myös ihmisten intohimot ja todelliset edut. Tällöin tarvitaan "Järjen viekkautta" (List der vernunft), jonka ansiosta henki tarvittaessa saavuttaa tavoitteensa kiertoteitä pitkin. "Ensi silmäys historiaan saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että ihmisten toiminnat saavat käyttövoimansa heidän tarpeistaan, intohimoistaan, intresseistään, luonteistaan ja lahjoistaan ...".
Mitään suurta ei maailmaan ole pystytetty ilman intohimoja; myös henki voi hyvin valjastaa ne omien tarkoitustensa ajamiseen. Osapuilleen sama pätee historian merkkimiehiin. Sellaiset ihmiset - esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Julius Caesar tai Napoleon - ajavat omia etujaan, mutta toteuttavat samalla maailmanhengen tehtävää. Usein he kulkevat suorinta tietä eteenpäin ja murskaavat paljon alleen. Yksilöiden onnesta he eivät piittaa, eivät edes omastaan. Saavutettuaan tavoitteensa he kuitenkin "putoavat pois ytimen tyhjinä verhoina."
Hegelin mukaan historian kantavia voimia ovat valtiot. "Maailmanhistoriassa voi olla puhetta vain valtiota muodostavista kansoista", hän väittää. Valtiossa "toteutuu vapaus, so. ehdoton päämäärä." "Edelleen täytyy tietää", Hegel jatkaa, "että ihmisellä on vain valtion välityksellä kaikki arvo, kaikki henkinen todellisuus ." Valtiottomia kansoja Hegel ei suostu lukemaan historian piiriin kuuluviksi.
[muokkaa] Yhteiskuntafilosofia ja oikeusfilosofia
Seikkaperäisimmin Hegel käsittelee valtiofilosofiaa teoksessaan Philosophie des Rechts (Oikeusfilosofia, 1821). Siinä hän selvittää nykyaikaisen valtion luonnetta ja tekee merkittävän eron yhtäältä valtion ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan (biirgerfiche Gesellschaft; Bürger = kansalainen, porvari) välillä.
Kansalaisyhteiskunnan luonteen Hegel ymmärtää pitkälti Adam Smithin markkinateorian mukaisesti: kyseessä on tarpeiden ja yksityisen itsekkyyden valtakunta. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat yksityiset markkinat, joiden piirissä vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Vaikka jokainen ajaa omaa etuaan, niin "näkymätön käsi" (siis "järjen viekkaus") saa aikaan yhteisen hyvän kasvun. Kansalaisyhteiskunnan alueella yksilöllinen vapaus pääsee kukoistamaan, mutta samalla ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin ja ilmaantuu anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joiden kesyttäminen voi tapahtua vain yhteisen toiminnan alueella, valtiossa.
Hegelin mukaan valtio on kansalaisyhteiskuntaa kehittyneempi muodostuma, jälkimmäinen sisältyy edelliseen "kumottuna ja säilytettynä". Valtio edustaa yhteistä ja julkista; se on res publica.
Hegel puolustaa kuningasvaltaa, jonka kuitenkin täytyy omaksua oikeusvaltiolliset muodot ja johon oleellisena osana kuuluu epäpoliittinen, puolueeton virkamieskunta, ts. yhteistä hyvää edistävä julkinen luokka.
Nykyaikainen ihminen esiintyy nyt kahdessa osassa: yhtäältä hän on bourgeois: porvari, yksityishenkilö, markkinoiden toimija, toisaalta taas citoyen eli kansalainen, yhteisen poliittisen toiminnan osanottaja.
Hegel on vakuuttunut, että ihminen on poliittinen, valtiollinen olento. Yhteinen elämä on yksityistä kehittyneempää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksityisten tarpeiden tyydyttäminen voitaisiin laiminlyödä - näin Hegel ottaa etäisyyttä Platonin omaisuudettoman ja perheettömän, yksinomaan valtiota varten elävän filosofin ihanteeseen.
Myös Hegelin valtio on järjen ruumiillistuma, mutta järki ei hänellä ole eriytymätön kokonaisuus, vaan sisältää eroja ja omilla erityispiirteillään varustettuja osia.
Hegelin silmissä valtio on myös "objektiivisen hengen" korkein ilmentymä. "Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä", Oikeusfilosofian esipuheessa sanotaan. Järki tekee itsensä todeksi, muuttuu ulkoiseksi todellisuudeksi. Jätettyään subjektiivisen minän taakseen se kehittyy objektiivisiin muotoihin, jotka ilmenevät kielessä, laeissa, tavoissa ja laitoksissa.
[muokkaa] Hengen kehittyminen
Valtio on korkein muoto, jonka järki objektiivisena henkenä voi saada, ja muodostaa puolestaan kehykset "ehdottoman hengen" muodoille: taiteelle, uskonnolle ja filosofialle. Totuus voidaan ilmaista havainnollisina kuvina (taide), myytteinä ja symboleina (uskonto) sekä käsitteinä (tiede, filosofia). Antiikissa hengen merkittävin ilmenemismuoto oli taide, keskiajalla uskonto ja nykyaikana filosofia.
Tällä tavoin filosofiasta tulee hengen viimeinen, lopullinen ilmenemismuoto. Perimmiltään on olemassa vain yksi filosofia. Ajallisessa kehityksessään se kuitenkin saa erilaisia muotoja; niin syntyy sarja ajattelun kehityksen välttämättömiä ja johdonmukaisia vaiheita. "Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa", kuuluu Hegelin tunnettu mietelause. Se tarkoittaa, että historian kulku voidaan kunnolla ymmärtää vasta jälkikäteen, vasta sitten, kun sen oleelliset vaiheet on käyty läpi.
Hegel ennustaa historian ja filosofian loppua. Hengen kehitys on hänen mielestään edennyt lähelle päätepistettään, kun vapaus ja järki ovat alkaneet muuttua todellisiksi nykyaikaisessa valtiossa. Pian on käsillä idean ja todellisuuden sovitus (Versöhnung), jolloin todellisuus alkaa vastata sitä, mikä ideaan on aina sisältynyt implisiittisenä. Tällöin myös teoreettinen ymmärrys, filosofia, voi kehittyä täydelliseksi. Filosofia ei ole muuta kuin "aikansa ajatuksin käsitettynä"; niinpä historian loppu ja filosofian loppu ovat yksi ja sama asia.
Kun henki on ylittänyt pirstaleisen vaiheensa ja historia saavuttanut päämääränsä kristillisessä kuningaskunnassa, lopullisen filosofian aika on koittanut. Sellainen filosofia on kohonnut ehdottomaan tietämykseen ja oivaltanut maailmanhistorian ytimen. Hegel on vakuuttunut, että hänen oma filosofiansa vastaa täydelliselle filosofialle asetettavia vaatimuksia.
[muokkaa] Valtio ja talous
Hegel argumentoi kapitalistista talousteoriaa vastaan ja väitti aikansa ongelmien, kuten työttömyyden ja köyhyyden johtuvan kapitalistisen talousmallin objektiivisista sisäisistä ristiriidoista, ja näki valtion tasapainottavana ja eettisenä voimana pakollisena säätelijänä. Yksilöiden toiminnan summa on jotain, mitä kukaan ei yksilönä ole toivonut - absoluuttinen henki toteuttamassa itseään.
[muokkaa] Teokset
Hegelin merkittävimmät teokset ovat:
- Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus ("Saksalaisen idealismin vanhin systeemiohjelma", 1796)
- Differenz des fichteschen und schellingschen systems der Philosophie ("Fichten ja Schellingin filosofisten järjestelmien ero", 1801)
- Glauben und Wissen ("Usko ja tieto", 1802)
- System der Sittlichkeit ("Siveellisyyden järjestelmä", 1802)
- Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes, 1807)
- Logiikan tiede (Wissenschaft der Logik, 1812–1816)
- Filosofisten tieteiden ensyklopedia (Enzyklopaedie der philosophischen Wissenschaften, 1817–1830)
- Oikeusfilosofia tai Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet (Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821)
- Vorlesungen über Ästhetik ("Estetiikan luennot", julkaistu postuumisti 1835)
- Maailmanhistorian filosofian luennot
- Filosofian historian luennot
- Uskonnonfilosofian luennot
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Stanford Encyclopedia of Philosophy: Georg Wilhelm Friedrich Hegel (englanniksi)
- Hegel by HyperText (englanniksi)
- HegelWiki (englanniksi)
Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja |
Sokrates | Platon | Aristoteles | Augustinus | Tuomas Akvinolainen | Thomas Hobbes | René Descartes | Baruch Spinoza | John Locke | Gottfried Leibniz | George Berkeley | David Hume | Jean-Jacques Rousseau | Voltaire | Immanuel Kant | G. W. F. Hegel | Arthur Schopenhauer | Karl Marx | Søren Kierkegaard | John Stuart Mill | Friedrich Nietzsche | Bertrand Russell | Ludwig Wittgenstein | Edmund Husserl | Martin Heidegger |