Aurinkokeskinen maailmankuva
Wikipedia
Aurinkokeskinen maailmankuva eli heliosentrinen maailmankuva (kreikan ΄Ηλιος eli Helios, aurinko) on tähtitieteellinen teoria, jonka mukaan Aurinko sijaitsee kaikkeuden tai Aurinkokunnan keskuksessa.
Eräinä ensimmäisinä aurinkokeskistä todellisuuskäsitystä ehdottivat luultavastipythagoralaiset 300-luvulla eaa. Samaa ehdottivat antiikissa monet muutkin, mutta tämä näkemys ei kuitenkaan yleistynyt. Käyttöön vakiintui Ptolemaioksen maakeskinen eli geosentrinen teoria. Tarvetta parempaan teoriaan ei ollut, koska teoria kykeni selittämään havainnot riittävän taarkasti.
Aurinkokeskisen teorian yleistyminen alkoi vasta 1500-luvulla Nikolaus Kopernikuksen esittämänä versiona. Lopullisen hyväksynnän teoria saavutti Galileo Galilein, Tyko Brahen, Johannes Keplerin ja Isaac Newtonin vaikutuksesta, ainakin eurooppalaisen tieteen piirissä. Galilei teki teorian tunnetuksi, Brahen havainnot planeettojen liikkeistä ja Keplerin työ tämän havaintoaineiston kanssa olivat ristiriidassa aurinkokeskisen mallin kanssa, ja Newtonin painovoimalaki tarjosi mallille selkeän ja yksinkertaisen teoreettisen selityksen, joka lisäksi tuotti erittäin tarkkoja ennusteita. Kopernikuksesta alkanutta todellisuuskäsityksen muutosta kutsutaan usein kopernikaaniseksi vallankumoukseksi.
1700- ja 1800-luvuilla kuitenkin ilmeni, että Aurinko on vain yksi tähti muiden joukossa. 1900-luvulla selvisi, että Linnunrata on vain yksi galaksi muiden joukossa. Näin aurinkokeskinen teoria osoittautui yhdeksi askeleeksi tiellä, joka johti kaikkeuden keskipisteen siirtymiseen yhä kauemmas ihmisestä.
Nykykäsityksen mukaan, johon on vaikuttanut voimakkaasti muun muassa suhteellisuusteoria, kaikki kaikkeuden pisteet ovat fysikaalisesta näkökulmasta samassa asemassa, jolloin mitään tiettyä pistettä voida asettaa erikoisasemaan muihin nähden. Tällöin kaikkeuden keskipisteen määrittäminen ei ole mielekästä.