Itäkarjalaisten kansannousu
Wikipedia
Itäkarjalaisten kansannousu | |||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Osa Suomen heimosotia | |||||||||||
|
|||||||||||
|
|||||||||||
Taistelijat | |||||||||||
Karjalaiset: metsäsissit talonpojat heimosoturit veteraanit Suomalaiset: |
Puna-armeija | ||||||||||
Komentajat | |||||||||||
Karjalan Metsäsissijärjestö:
aseellinen johtaja Jalmari Takkinen |
Lev Trotski | ||||||||||
Vahvuudet | |||||||||||
Suomi 550
Itä-Karjala 2500 Yhteensä: 2550 |
Neuvosto-Venäjä 20 000 | ||||||||||
Tappiot | |||||||||||
50 kaatunutta, 150 haavoittunutta, 500 paleltunutta | Moninkertaiset verrattuina karjalaisten ja suomalaisten tappioihin. |
Itä-Karjalan kansannousu kesti loka-marraskuusta 1921 tammi-helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala [1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kansannousun syyt
Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata "häpeärauhan" eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, joista maininnan ansaitsee etenkin edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan. [2]
[muokkaa] Kansannousun johto
Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä.[2]
Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof).[2] Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista, jotka toimivat eri päällystötehtävissä. Näistä tunnetuimmat olivat suomalaiset jääkärit Paavo Talvela ja Erik Heinrichs, jotka toimivat myöhemmin sotilasjohtajina myös jatkosodassa.
[muokkaa] Kansa nousee
Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani toiminta nousi karjalaisten eikä suomalaisten puolelta. Koko kansannousu oli karjalaisten käsissä ja viimeiset taistelevat osastot olivat karjalaisia. [3]Kansannousu käynnistyi karjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka-marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta.[4] Karjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. He myös uskoivat saavansa Suomesta apua, mutta he eivät tätä kuitenkaan saaneet. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Humanitääristä apua itäkarjalaisille päätettiin antaa.[5]
[muokkaa] Kansannousun kukistaminen
Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Mm. Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta karjalais-suomalaisia joukkoja vastaan. [6]Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Karjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja suomalais-karjalaiset joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen läskikapina ja heimosoturit toivoivat, että tämä saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venäjän toimiin. Näin ei käynyt vaan sisäministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja amputarvikkeiden sekä vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta. Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui n. 30 000 karjalaista pakolaista[7].
Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Itä-Karjalassa sodittiin jatkosodassa.
[muokkaa] Lähteet
- Jussi Niinistö: Heimosotien historia (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005, ISBN 951-746-687-0
- Eero Kuussaari: Vapaustaistelujen tiellä - Sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin (Loviisan uusi kirjapaino, 1957)
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia", sivu 225. SKS 2005
- ↑ 2,0 2,1 2,2 Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia", sivu 239. SKS 2005
- ↑ Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia", sivu 260. SKS 2005
- ↑ Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia", sivu 244. SKS 2005
- ↑ Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia", sivu 246. SKS 2005
- ↑ Niinistö, Jussi: "Heimosotien historia", sivu 250. SKS 2005
- ↑ Toivo Nygård. Itä-Karjalasta Suomeen 1917-1922 tulleet pakolaiset, Suomen Sukututkimusseura www.genealogia.fi. Luettu 8.11. 2006
Heimosodat 1918 – 1922 | |
---|---|
Viron vapaussota (1918–1920) | Viron Avustamisen Päätoimikunta | Pohjan pojat | I Suomalainen Vapaajoukko |
Vienan retket (1918) | Muurmannin legioona |
Aunuksen retkikunta (1919) | Läskikapina |
Petsamon retket (1918 ja 1920) | |
Inkeriläisten kansannousu (1918–1920) | Kirjasalon tasavalta | Pohjois-Inkerin Hoitokunta |
Itäkarjalaisten kansannousu (1921–1922) | Karjalan metsäsissit |
Heimoaate | Itä-Karjalan kysymys | Suur-Suomi-aate | Suomen sisällissota | Venäjän sisällissota | Tarton rauha |