Kalmisto
Wikipedia
Kalmisto on yhteisön tai suvun käyttämä paikka, johon sijoitetaan pysyväisluonteisesti vainajien ruumiita eli kalmoja tai näiden jäänteitä arvokkaasti ja perinteitä kunnioittaen. Kalmisto on tarkoitettu vainajan viimeiseksi leposijaksi, joskin nykyisin muun muassa tilanpuute pakottaa joskus siirtämään vainajan jäänteitä vielä kalmistoon sijoittamisen jälkeenkin. Ruumiiden pois siivoamiseksi tehty joukkohauta tai satunnainen maahan jääneiden ruumiiden rykelmä esimerkiksi sotatantereella ei ole kalmisto, sillä näihin ei liity samantapaista arvokkuutta tai kunnioitusta.
Yleisin kalmisto nykyajan länsimaissa on hautausmaa, jonne vainaja haudataan maan alle arkussa. Kalmisto voi olla myös paikka, rakennelma tai rakennus, jonne kuollut asetetaan, tai ruumiin polttamisesta jääneet tuhkat sijoitetaan tai ripotellaan. Joissain kulttuureissa ruumiit on ollut tapana palsamoida, jotta ne säilyisivät mahdollisimman pitkään. Tällöin ruumiit on usein laitettu hautakammioihin.
Monissa kalmistoissa vainajaa käydään kunnioittamassa ja tervehtimässä, ja usein ruumiin leposija toimii ihmisen muistomerkkinä. Joissakin kulttuureissa taas on ollut tapana tervehtiä aika ajoin kuolleiden luita tai muumioita ottamalla nämä mukaan juhliin. Länsimaissa vainajien kalmot koetaan kuitenkin usein pelottaviksi, likaisiksi tai muuten inhottaviksi.
[muokkaa] Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa
Vanhimmat tunnetut Suomen maaperän haudat ja kalmistot ovat kivikautisia. Niistä ei ole yleensä jäänyt juuri muuta kuin ruumiiden mukana haudattua punamultaa, jonka vuoksi niitä kutsutaan punamultahaudoiksi. Hautaesineitä on voinut olla, mutta useimmista ei ole jäänyt jälkiä.
Pronssikauden aikana yleistyivät kivista ladotut kiviröykkiöhaudat, joihin vainaja tai vainajia haudattiin poltettuna tai polttamatta. Nämä saattoivat muodostaa isoja kalmistoja, joissa oli useita röykkiöitä, tai joissa samaan röykkiöön haudattiin uudelleen, jolloin röykkiötä kasvatettiin. Suomessa on vainajien mukaan haudattu näiden tarvekaluja, aseita ja koruja kivikaudelta aina kristilliseen aikaan asti. Kalmistot ovatkin olleet tärkeä muinaisen suomalaisen esineistön löytöpaikka.
Rautakaudella tulivat käyttöön muun muassa polttokenttäkalmistot, jotka olivat tasaisia ladottuja kivikenttiä usein isompien kivien välissä. Kenttäkalmistoon siroteltiin poltettujen ruumiiden tuhka. Kenttäkalmistotkin olivat usein suvun tai yhteisön käytössä.
Suomessa on myös harjoitettu venehautausta eli haudattu kalmoja veneidensä kanssa, mistä todistavat muun muassa polttokalmistoista löytyneet veneiden niitit. Viikinkiajan lopulla siirryttiin hautaamaan ruumiit polttamattomina hiekkamaahan. Näihin hautoihin tehtiin usein kivistä tai puusta arkkua muistuttavia rakenteita. Erona kristilliseen hautaukseen olivat vielä vainajan mukaan annetut hautaesineet. Hautaesineiden antamisen lopettaminen katsotaan erääksi mahdolliseksi merkiksi kristinuskon leviämisestä Suomen eri alueille.
Katolisena aikana saatettiin varsinkin syrjäseuduilla vielä käyttää kylien omia kalmistoja, mutta uskonpuhdistus pakotti lopullisesti kaikki hautaamaan vainajansa siunatulle kirkkomaalle eli varsinaiselle hautausmaalle.
[muokkaa] Hautaaminen ennen nykyihmistä
Nykyihmisten lähisukulaisista ainakin neanderntalin ihmiset ovat jo haudanneet kuolleensä, alun perin oletettavasti jotta estettäisiin raadonsyöjiä raatelemasta ruumita. Myöhemmin hautaukseen alettiin liittää myös jonkinlaisia uskonnollisia tapoja, jotka näkyivät mm. esineiden ja kukkien sijoittamisessa hautaan. Ei tiedetä tarkalleen, milloin haudat alettiin keskittää kalmistoiksi.
[muokkaa] Eläinten "kalmistoja"
On viitteitä myös siitä, että jotkin muut eläinlajit kammoavat kuolleita lajitovereitaan, tai hakeutuvat tietyille paikoille kuolemaan - paikoille, joita elävät karttavat. Tämä ja se fakta, että norsujen luurankoja löytyy maastosta äärimmäisen harvoin on synnyttänyt aikoinaan legendan elefanttien hautausmaasta. Todellisuudessa syynä norsujen luurankojen harvinaisuuten on kuitenkin se, että norsut usein viettävät pitemmän aikaa kuolleen lajitoverinsa lähettyvillä ja saattavat myös kanniskella niiden luita mukanaan, jolloin luurangot hajoavat palasiksi suhteellisen nopeasti.