Keisari

Wikipedia

Keisari on hallitsijan arvonimi keisarikunnassa. Keisarin on usein katsottu olevan kuninkaita arvokkaampi ja korkein maallinen hallitsijanarvo, siihen liittyy vaatimus ainakin symbolisesta universaaliudesta ja asemasta muiden hallitsijoiden yläpuolella. Arvonimen eurooppalaiset kantajat (muun muassa Saksan, Venäjän ja Ranskan keisarit) ovat pitäneet itseään joko legitiiminä tai symbolisena Rooman valtakunnan keisariuden perijänä, ja keisariuteen liittyi keskiajalla vaade koko läntisen kristikunnan hallitsemisesta. Euroopan ulkopuolisilla, keisariksi käännetyillä hallitsijanimillä, kuten Japanin ja Kiinan keisarilla, ei ole mitään tekemistä Rooman kanssa. Japanin keisari Akihito on ainoa nykyisin vallassa oleva keisari.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Rooman keisarit

Suomen kielen sana keisari, samoin kuin esimerkiksi saksan Kaiser tai ruotsin kejsare, tulee roomalaisesta nimestä Caesar ja sen kuuluisimmasta kantajasta Gaius Julius Caesarista (100–44 eaa.), viimeisestä Rooman tasavallan diktaattorista. Hän kieltäytyi kruunaamasta itseään Rooman kuninkaaksi ja käytti arvonimeä imperaattori (imperator), joka tarkoitti eräänlaista sotilaskomentajaa ja vastaa karkeasti nykyistä kenttämarsalkkaa. Tästä sanasta on muodostunut keisaria tarkoittava sana moniin kieliin, esimerkiksi englannin emperor.

Caesarin ottopoika ja seuraaja Gaius Julius Caesar Octavianus eli hallitsijanimeltään Augustus peri imperaattorin arvon, mutta alkoi käyttää myös nimeä caesar arvonimenään. Häntä pidetään historiassa ensimmäisenä Rooman keisarina. Alkuaan Rooman keisarit olivat muodollisesti vain valtion ensimmäisiä virkamiehiä, mutta heillä oli käytännössä diktaattorin valtuudet. Vasta keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284-305) keisarius muuttui myös muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Keisarius ei myöskään ollut perinnöllistä, vaikka edellisen keisarin perijä tavallisesti asetettiinkin valtaistuimelle.

[muokkaa] Länsieurooppalainen keisarius 800-1806

[muokkaa] Frankkivaltakunta

Länsi-Rooman valtakunnan murentumisen ja Romulus Augustuluksen viraltapanon (476) myötä läntinen keisaritraditio katkesi. Itä-Rooman keisarit katsoivat nyt olevansa koko Rooman valtakunnan laillisia hallitisjoita. Tätä Justinianus I (527-566) pyrki myös saattamaan käytäntöön valloittamalla laajoja alueita Italiassa, Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa. 600- ja 700-luvuilla nämä vaatimukset jäivät kuitenkin teoreettisiksi frankki- ja langobardivaltakuntien noustessa sekä arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan ja suuria osia Espanjassa. Ensimäiseksi länsieurooppalaiseksi keisariksi nousi Kaarle Suuri, joka kruunattiin keisariksi jouluna 800 Roomassa. Vuonna 812 Bysantin keisari tunnusti Kaarle Suuren keisariuden samanarvoiseksi oman keisariutensa kanssa.

Kaarle Suuren kanslia käytti hallitsijasta seuraavaa pitkää ilmaisua :

serenissimus Augustus a deo coronatus magnus, pacificus, imperator romanorum gubernans imperium, qui et per misericordiam dei rex Francorum et Langobardorum
(mitä armeliain ja kunnioitetuin, Jumalan kruunaama suuri, rauhantahtoinen keisari, joka hallitsee roomalaisten valtakuntaa, sekä Jumalan armosta frankkien ja langobardien kuningas)

Langobardivaltakunta (Lombardia) muodostui pohjoisitalialaisen keisariuden valtapoliittiseksi avaimeksi. 800-luvulla se siirtyi eri sukulinjoja pitkin karolinkisuvussa, viimeiset itäfrankkilaiset karolinkikuninkaat Kaarle III (887-888) ja Arnulf Kärnteniläinen (896-899) nousivat keisareiksi. Karolinkien vallan pienentyessä 900-luvun alussa keisarius siirtyi burgundilaisten ja pohjoisitalialaisten hallitsijoiden käsiin. 924 jälkeen keisarius jäi kolmeksi vuosikymmeneksi pois käytöstä

[muokkaa] Pyhän Rooman keisarikunnan keisarit

Otto I valloitti Pohjois-Italian 951/952 ja elvytti Rooman keisariuden tradition tullessaan kruunatuksi Roomassa 962. Hänestä alkaen itäfrankkilaiset ja Saksan kuninkaat pitivät itseään aina vuoteen 1806 ainoina oikeutettuina Rooman keisareiden seuraajina sekä kristikunnan maallisina hallitsijoina. Keskiajalla keisariksi kruunaaminen edellytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti vaativaa matkaa Roomaa. Tämän vuoksi monet kuninkaat eivät koskaan tulleet kruunatuksi keisariksi. Varsinkin 1250-1313 ja 1378-1433 oli vuosikymmenien mittaisia keisarittomia kausia. Viimeiset Saksan kuninkaista, jotka kruunattiin Rooman keisariksi Roomassa, olivat Sigismund Luxemburgilainen (1433) ja Friedrich III (11462).

Hänen poikansa Maximilian I ei enää matkustanut Roomaan, mutta 1508 paavi myönsi hänelle arvonimen "Rooman keisariksi valittu". Tätä arvonimeä kaikki Saksan kuninkaat käyttivät aina vuoteen 1806 saakka. Kaarle V puolestaan oli viimeinen saksalainen kuningas, jonka paavi kruunasi. Tällä kertaa kruunaus tapahtui -- paavia tarkoituksellisesti nöyryyttäen -- Bolognassa. Kaarlen veli ja seuraaja Ferdinand I luopui noustessaan valtaan 1556 paavin kruunauksesta ja käytti keisarin arvonimeä vaaliruhtinaiden tuella. Paavin protestit jäivät huomiotta ja kaikki Ferdinandin seuraajat toimivat samoin aina vuoteen 1806 saakka.

Vuodesta 1438 alkaen keisarius ioli Habsburgien suvun perintöä. Suku päättyi miesjohdossa 1740 Kaarle VI:n kuollessa. Hänen tyttärensä Maria Theresia sai haltuunsa suvun perintömaat, mutta ei keisariutta. Keisarin arvo siirtyi seuraavaksi Wittelsbach-sukuiselle Baijerin kuninkaalle Karl Albrechtille. Vasta tämän kuoltua Maria Theresia onnistui valituttamaan miehensä Franz Stephan von Lothringenin keisariksi. Maria Theresia nosti puolisonsa myös perintömaiden kanssahallitsijaksi. Jatklossa Maria Theresia käytti keisarinnan (imperatrix) arvonimeä keisarin puolisona, mutta ei juurikaan puuttunut keisarikunnan valtapolitiikkaan. Näin keisarius ja kuninkuus olivat väliaikaisesti eronneet toisistaan. Tätä vahvisti vielä Habsburgien monarkian erkaantuminen valtakunnasta.

Viimeisten keisareiden, Leopold II:n ja Franz II:n aikaa leimasi jo Ranskan vallankumous ja vastakkainasettelu Napoleonin kanssa. 1806 Franz II luopui kruunusta ja julisti valtakunnan lakkautetuksi.


[muokkaa] Muut Euroopan keisarit

Feodaalihierarkiassa keisarin yläpuolella ei ollut ketään, Saksan kuninkaiden katsottiin saavan keisariutensa suoraan Jumalalta.

Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi 1804. Pitääkseen keisarin tittelin, Habsburgien Pyhä Rooman keisari Frans II muodosti hallitsemistaan Itävallan maista virallisestikin keisarikunnan ja nimitti itsensä Itävallan keisariksi 1804.

Napoleonin veljenpoika Charles Louis Napoleon Bonaparte (Ludvig Napoleon) valittiin Ranskan toisen tasavallan presidentiksi 1848 ja hän julistautui keisariksi 1852. Ranska kärsi nöyryyttävän tappion Preussille 1870 ja Napoleon III otettiin vangiksi 100000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan. Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin vuorostaan Saksan keisariksi Versailles'n peilisalissa 18. tammikuuta 1871.

Saksa oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuun asti.

[muokkaa] Idän keisarit

Neljännen ristiretken vallattua Konstantinopolin ja muut Bysantin ydinosat 1204, kreivi Balduin IX otti roomalaisten keisarin arvonimen (Imperator Romaniae). Bysantin hallitsijasuvun jäljelle jääneet haarat eivät tätä hyväksyneet, vaan jatkoivat Rooman keisareina Nikeassa Konstantinopolin takaisinvaltaukseen 1261 asti.

Itä-Rooman kaaduttua 1453, Osmanien valtakunta osmanien sulttaani Mehmed II otti Rooman keisarin arvonimen (Kayser-i-Rüm), nimellisesti Bysantin perinteen jatkajana.

Venäjä piti itseään legitiiminä Rooman perijänä ja ortodoksien suojelijana ja Moskovaa "Kolmantena Roomana". Iivana III:n itselleen 1547 ottama arvonimi tsaari tuli Caesarista.

Vuonna 1721 Venäjän valtiopäivät nimittäin antoi Koko Venäjänmaan Keisarin (Vserossijski Imperator) arvonimen tsaari Pietari I:lle. Puolan, Ruotsin ja Preussin hallitsija hyväksyivät nimityksen. Venäjä oli keisarikunta vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti.

[muokkaa] Muut keisarit

Pääministeri Benjamin Disraeliin aloitteesta parlamentti myönsi Viktorialle Intian keisarinnan (Indiae Imperatrix) arvonimen 1877, kun Intian eri šaahien ja sulttaanien ennen hallitsemat valtakunnat oli lopullisesti alistettu Brittiläiseen imperiumiin, ja Delhin suurmogulien (siihenastisten Intian keisareiden) jäännösvaltio siirtynyt briteille. Arvonimi lopetettiin 1947 Intian itsenäistyttyä.

Muusta kuin länsimaisesta kulttuuripiiristä joidenkin hallitsijoiden (etenkin niiden, jotka ovat "kuninkaiden kuninkaita") arvonimet käännetään keisariksi. Myös jotkut diktaattorit ovat nimittäneet itsensä keisareiksi. Iranin šaahien perinteinen arvonimi on shahanshah, kuninkaiden kuningas, (شاهنشاه), joka myös voidaan kääntää keisariksi, mutta viimeisen shaahin yhteydessä niin korkeata käännöstä ei yleensä tehty.

Kiinan hallitsijat vuodesta 221 eaa. monarkian lakkauttamiseen vuonna 1911 kantoivat arvonimeä huangdi, joka oli yhdistelmä sanoista huang "jumalkuningas" ja di "viisas kuningas". Tätä edeltäneiden pienempien kuningaskuntien hallitsijat olivat arvoltaan wang, "kuningas". Länsimaissa Kiinan hallitsijaa kutsuttiin keisariksi.

Japanin ylipappi-valtiosymbolin (tenno) arvonimenä läntisissä kielissä käytetään usein keisaria, vaikka sekä kooltaan että historiallisesti Japani muistuttaa enemmän yhtä kuningaskuntaa kuin monien kansallisuuksien imperiumia. Keisari-traditio toki on uskonnollinen ja puolijumalainen, kuten monet kuninkaat ja keisarit alun perin muuallakin olivat.

[muokkaa] Keisarikuntia

Muita kuin länsimaisia keisarikuntia:

Lyhytaikaisia "keisarikuntia":