Juutalaiset

Wikipedia

Juutalaiset ja juutalaisuus
Juutalainen kulttuuri
juutalainen filosofia  · kabbala  · juhlat
Symbolit: Daavidin tähti  · menora
Uskonto
tanakh  · talmud  · kosher
synagoga  · rabbi  · mezuza  · halakha
Juutalaisuuden haarat
aškenasit  · sefardit  · mizrahit
jemenitet  · Bene Israel  · Beta Israel
Juutalaisväestö
Israel · Yhdysvallat · Venäjä
Saksa  · Ranska  · Englanti
Latinalainen Amerikka  · Puola
Kuuluisia juutalaisia
Kielet
heprea  · jiddiš  · ladino  · džidi
juutalaisaramea · juutalaisarabia
Juutalaisuuden suuntaukset
ortodoksijuutalaiset · konservatiivit
reformijuutalaisuus  · rekonstruktionismi
karaiitit  · hasidismi
Poliittiset liikkeet
sionismi  · Bund  · kibbutzit
Juutalaisten historia
uskonriidat  · Israelin kuningaskunta
Jerusalemin temppeli
Babylonin vankeus
juutalaissodat  · farisealaiset
diaspora · keskiaika
muslimimaat  · juutalaiset Euroopassa
haskala  · moderni Israel
Juutalaisten vainot
antisemitismi  · holokausti
Juutalaiset rukoilevat synagogassa Yom kippurina. Maurice Gottliebin maalaus (1878).
Suurenna
Juutalaiset rukoilevat synagogassa Yom kippurina. Maurice Gottliebin maalaus (1878).

Juutalaiset ovat ympäri maapalloa levittäytynyt alun perin seemiläinen kansa. Yleisimmin juutalaiseksi mielletään ihminen, joka tunnustaa juutalaista uskoa ja tämän myötä hänet katsotaan juutalaiseen kansaan kuuluvaksi. Juutalaisuuteen on aikojen kuluessa kääntynyt ihmisiä monista eri etnisistä ryhmistä sekä liittynyt avioliittojen kautta.

Juutalainen-nimitys tulee Juudean asukasta merkitsevästä sanasta. Nykyajan juutalaiset katsovat olevansa heprealaisten tai muinaisten juutalaisuuteen kääntyneiden kansojen, kuten kasaarien, jälkeläisiä.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Juutalaisten määrä ja alueellinen jakautuminen

Nykyään juutalaisia elää eri puolilla maapalloa hieman laskutavasta riippuen noin 13,8-14,5 miljoonaa.

Yhdysvallat n. 5 671 000
Israel n. 5 466 800
Eurooppa alle 2 000 000
- Ranska n. 600 000
- Entinen itäblokki n. 400 000
- Iso-Britannia n. 267 000 (v. 2001)
- Saksa n. 100 000 (v. 2004)
- Italia n. 30 000
- Liettua n. 4 000 (v. 2001)
Kanada n. 371 000
Argentiina n. 250 000
Brasilia n. 130 000
Etelä-Afrikka n. 106 000
Australia n. 100 000
Aasia (ei Israel) n. 50 000
- Iran n. 11 000
Meksiko n. 40 700
Kaikkiaan n. 13 900 000

Huomionarvoista on, että ennen toista maailmansotaa juutalaisten määrä oli noin 18 miljoonaa, mutta kansallissosialistisen Saksan juutalaisvainojen ja kansanmurhan seurauksena määrä väheni noin kuudella miljoonalla. (Katso holokausti).

[muokkaa] Juutalaisten alaryhmät

Juutalaisuuden sisällä on erilaisia etnisen alkuperän perusteella jaoteltuja alaryhmiä. Kaksi merkittävintä alaryhmää ovat

Muita pienempiä, ryhmiä ovat mizrachit eli Lähi-idän juutalaiset (Syyria, Libanon, Irak), jemeniitit, gruzimit (Kaukasukselta), Bene Israel, Bnei Menashe, cochin ja telugu (Intiasta), sekä pieniä ryhmiä Afrikasta, suurimpana Beta Israel eli Etiopian juutalaiset, sekä Keski-Aasian (bucharimit) ja Persian juutalaisryhmät. On kuitenkin huomattava, että useimmat näistä edellä mainituista ryhmistä luetaan uskonnollisen rituaalinsa puolesta sefardijuutalaisiin.

[muokkaa] Juutalainen uskonto

Pääartikkeli: Juutalaisuus

[muokkaa] Maallinen juutalainen kulttuuri

Historian saatossa juutalaisille on kehittynyt ominainen juutalainen elämäntapa.

[muokkaa] Pankkitoiminta

Stereotypia juutalaisesta pankkiirista ja koronkiskurista on peräisin jo keskiajalta. Varhaiskeskiajalla elettiin luontaustaloudessa, ja kaupankäynti oli vähäistä. Kuitenkin kun kaukokauppa ja tavaranvaihto lisääntyi, alkoivat kaupan pyörät jälleen pyöriä ja kauppapaikoille kehittyi kaupunkeja. Feodaaliyhteiskunta alkoi murentua, kun hallitsijat alkoivat saada verot rahana ja kykenivät näin palkkaamaan itselleen sotilaita ja virkamiehiä.

Juutalaisilta oli suurimmassa osassa Eurooppaa maanomistus kielletty, mutta katolisen kirkon koronoton kieltänyt laki ei koskenut heitä. Tämän seurauksena juutalaiset alkoivat toimia rahanlainaajina ja -vaihtajina ja muissa rahankäsittelyyn liittyvissä ammateissa.

Nykyaikainen investointipankkitoiminta kehittyi 1700-luvun lopulla Frankfurtissa juutalaisen Mayer Rothschildin toimesta. Monenlaisen keinottelun ja muun muassa sotien rahoituksen seurauksena Rotschildin perheen pankki-imperiumi levisi 1800-luvulla Mayer Rotachildin poikien toimesta aluksi Lontooseen ja myöhemmin myös Pariisiiin, Wieniin ja Napoliin. Rotschildit toimivatkin useiden valtioiden kuningashuoneiden "hovipankkiireina". Noihin aikoihin toimi Euroopassa Rotschildien lisäksi myös muita suuria juutalaisia pankkiirisukuja: Warburgit Hampurissa ja myöhemmin myös muualla, Oppenheimit Kölnissä, Spreyerit Frankfurtissa, Hambrosit Lontoossa, Sassoonit Intiassa, Guenzburgit Pietarissa, sekä lukuisia muita suurissa ja pienemmissä kaupungeissa.

Yhdysvalloissa Haym Solomon, Isaac Moses ja Alexander Hamilton perustivat Bank of New Yorkin vuonna 1784. Muutoin pankkitoiminta oli Yhdysvalloissa melko vähäistä ennen 1800-luvun puolivälissä tapahtunutta saksanjuutalaisten laajamittaista maahanmuuttoa. Tämän seurauksena vuosina 1840-1880 perustettiin toista kymmentä uutta, korkeatasoista pankkia. Perustajansa mukaan nimetty Goldman Sachs on vielä nykyäänkin maailman suurin investointipankki. Muita juutalaisia pankkiireita Amerikassa olivat J.W. Seligman, Loeb Kuhn, Thalmann Landenburg, Freres Lazard, Lehmanin veljekset sekä jo aiemmin mainitut, Euroopasta Amerikkaan toimintaansa levittäneet Speyerit ja Wertheimint. Vaikka amerikanjuutalaiset olivat elämäntavaltaan hyvin vanhoillista väkeä, oli heidän toimintansa finanssipuolella hyvin vallankumouksellista, ja valta talousalueen rahaelämässä keskittyikin hyvin pitkälle heidän käsiinsä. Asiaa auttoi vielä se, että juutalaisilla perheillä oli tapana välttää avioliittoja ei-juutalaisten kanssa.

Nykyaikaan tultaessa on juutalaisten merkitys pankkitoiminnassa yhä huomattava. Eräs maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, Elisabeth Joseph-Cohen, toimii Goldman Sachsin johdossa. Lisäksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneen Venäjän sekasortoisen finanssielämän vaikuttajat ja rahanpesijät ovat suuremmissa määrin juutalaisia, muun muassa Mihail Hodorkovski, Bruce Rappaport, Boris Berezovski ja Vladimir Gužinski ja Semjon Mogilevitš. Juutalaisia ovat myös Maailmanpankin johdossa toimineet James D. Wolfensohn ja Joseph Stiglitz samoin kuin nykyinen johtaja Paul Wolfowitz, sekä maailman suurin sijoittaja ja pörssikeinottelija George Soros.

[muokkaa] Tiede ja korkea koulutus

Juutalaisilla on myös voimakkaat perinteet erityisesti korkeasti koulutetuissa ammateissa, kuten tutkijoina ja lakimiehinä, mutta myös liike-elämän johtopaikoilla. Kaikista tieteen Nobel-palkinnoista 22 % on myönnetty juutalaisille. Israelin valtion viennistä noin 70 prosenttia koostuu korkean teknologian tuotteista, kuten ilmailu- ja tietoliikenneteknologiasta, tietokoneavusteisesta suunnittelusta ja valmistuksesta, lääkietieteellisestä elektroniikasta ja valokaapelitekniikasta. Juutalaiset ovat menestyneet hyvin myös muun muassa šakissa, huomattavimpana esimerkkinä Garri Kasparov.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Saul, Daavid ja Salomo

Juutalaisen kansan Raamatullisen ajan historia esitetään Vanhassa testamentissa. Yksikään Raamatun kirja ei kuitenkaan vastaa tämän päivän objektiivista historiankirjoitusta, ja usein varsinkin kertomukset patriarkoista ja israelilaisten paosta Egyptistä (exodus) rinnastetaan legenda- ja kansalliseeposmateriaaliin. Raamatun ns. historiakirjojen historiallinen arvo kuitenkin kasvaa, mitä myöhäisempiä tapahtumia ne käsittelevät, ja monet tutkijat pitävät mm. Kuningasten kirjoja historiallisina kuvauksia, vaikkakin puolueellisina (ks. Raamatun historiallisuus).

Raamatullinen aika alkaa israelilaisten paosta Egyptistä Mooseksen johdolla. Noin 1200-luvulla eaa. heprealaiset eli israelilaiset valloittivat Kanaanin maan, joka vastaa suurin piirtein nykyistä Palestiinaa. Se jaettiin kahdentoista Israelin heimon kesken, joista Juuda sai Palestiinan eteläosassa sijaitsevan alueen (ks. Juudea). Kansa oli pitkän aikaa jakautunut itsehallinnollisiin yhdyskuntiin, mutta 1020-luvulla eaa. valittiin kansalle yhteinen kuningas, Saul. Saulin seuraajan Daavidin kerrotaan yhdistäneen kansan ja luoneen kunnollisen valtion pääkaupunkina Jerusalem. Naapurikansoista muun muassa filistealaiset, aramealaiset, ammonilaiset, moabilaiset ja edomilaiset alistettiin Israelin vasalleiksi.

Daavidin poika Salomo jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä ja rakennutti Jerusalemin temppelin. Hänen aikanaan maasta muodostui merkittävä kansainvälisen kaupan solmukohta. Salomo rakennutti myös lukuisia linnoituksia, mutta ei kuitenkaan lähtenyt sotimaan vapaudestaan taistelevia kansoja vastaan.

[muokkaa] Israel ja Juudea

Salomon rakennusinto rasitti kansaa verovaroin, ja hänen kuoltuaan vuonna 925 eaa. valtio jakaantuikin Israeliin (pohjoisosa) ja Juudeaan (myös muodot Juuda ja Juudaa).

Assyrialaisten vallattua Israelin vuonna 772 eaa., pakeni suuri osa juutalaisesta väestöstä Juudeaan. Assyrialaiset alistivat myös Juudean vasallivaltiokseen. Vuonna 625. kuningas Joosian onnistui vapauttaa maansa, mutta vuonna 609 eaa. Juudea joutui puolestaan egyptiläisten valtaan.

Vuonna 597 eaa. Babylonian kuningas Nebukadressar II ajoi egyptiläiset pois ja otti vastaan uskollisuudenvalan alistamaltaan Juudean kuninkaalta, joka kuitenkin pian liittoutui egyptiläisten kanssa. Babylonialaiset palasivat, hävittivät Jerusalemin vuonna 586 eaa. ja veivät kuningasperheen ja osan johtavista väestöryhmistä maanpakoon Babyloniaan. Karkotetut juutalaiset kokosivat yhteen uskonnollis-kulttuurisen kansanperinteensä, josta muodostui myöhemmin heprealainen Raamattu. Mooseksen kirjat saivat lopullisen muotonsa n. 450-400 eaa.

[muokkaa] Toisen temppelin kausi

Kun vuonna 539 eaa. Persia valloitti Babylonian, saivat sikäläiset juutalaiset palata maanpaosta ja rakennuttaa Jerusalemin temppelin uudestaan. Maanpaosta palanneiden ja Juudeaan jääneiden kesken oli erimielisyyttä muun muassa temppelin rakentamisesta. On arvioitu, että lopulta juuri maanpakolaiset, jotka olivat korkeammalla sivistyksellisellä ja aineellisella tasolla kuin talonpoikaisväestöksi jäänyt paikallinen juutalaisväestö, pääsivät hallitsemaan asemaan, ja pikku hiljaa tuon sivistyneistön tuoma aramea hieman syrjäytti heprean kieltä kansan puhekielenä. Temppelin rakennustyöt saatiin päätökseen vuonna 515 eaa., ja juutalainen yhteisö muodostui teokratiaksi, jossa sekä uskonnollisena että poliittisena johtajana toimi ylipappi. 400-luvulla Persiasta lähetettiin legendan mukaan ainakin kaksi juutalaista käskynhaltijaa Esra ja Nehemia.

300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuri valloitti myös Palestiinan, ja hänen kuoltuaan valloitetut alueet jakaantuivat useaksi hellenistiseksi kuningaskunnaksi, joista kaksi piti vuorollaan Palestiinaa valtansa alla. Vuosien 323-198 eaa. Palestiinan alue kuului Ptolemaiosten valtakuntaan, jonka hallinnollinen keskus sijaitsi Egyptissä. 200-luvulla eaa. seleukidit valloittivat Palestiinan osaksi valtakuntaansa, jonka keskuspaikkana oli Antiokia ja Seleukia. Hellenismin ja juutalaisuuden yhteentörmäys aiheutti voimakkaita ristiriitoja, ja tämä johti makkabealaisen eli hasmonealaisen pappissuvun johtamaan kapinaan. Rooman tuella 140-luvulla eaa. juutalaisvaltio itsenäistyi, ja useita vuosikymmeniä seleukideja vastaan kestäneen taistelun seurauksena juutalaiset saivat lopulta poliittisen vallan koko Palestiinassa. Valtakunta oli yhtä suuri kuin Daavidin valtakunta aikoinaan. Kuitenkin vuonna 63 eaa. valtio päätyi Rooman hallintaan, ja myöhemmin vasallihallitsijaksi nimettiin Herodes. Vuonna 6 eaa. keisari Augustuksen hallintokaudella Juudeasta tuli Rooman maakunta.

Tällä aikakaudella juutalaiset olivat jakautuneet neljään suuntaukseen, jotka olivat farisealaiset, saddukeukset, essealaiset ja selootit.

[muokkaa] Juutalaissodat

Keisari Neron hallintokaudella juutalaisten keskuudessa puhkesi kapina seloottien johdolla. Kapinat kohdistuivat Rooman herruuteen ja veronkantoon. Eri juutalaisryhmien erilaisten näkökantojen vuoksi sekasorto alkoi saada sisällisodan luonteen. Kapina johti vuonna 70 Jerusalemin sekä temppelin hävitykseen. Myöhemmät pienemmät levottomuudet muun muassa Kyproksella, Libyassa ja Mesopotamiassa roomalaiset kukistivat vaikeuksitta ja ryhtyivät. Tämän seurauksena alkoi juutalaisten historian pitkä ajanjakso, diaspora (hajaannus). Juutalaisia vietiin orjiksi Roomaan, mutta suurin osa jäi kuitenkin Palestiinaan. Babyloniassa juutalaisten asema kuitenkin parani.

[muokkaa] Bar-Kokhban kapina

Vuonna 130 keisari Hadrianus vieraili Jerusalemin raunioilla ja lupasi juutalaisille rakennuttaa kaupungin uudelleen, mutta juutalaiset tunsivat olona petetyksi, kun Hadrianus todellisuudessa suunnitteli pyhittävänsä uuden temppelin Juppiter-jumalalle ja sijoittaa Jerusalemiin roomalaisen sotilaslegioonan. Hadrianuksen kerrotaan myös kieltäneen juutalaisilta ympärileikkauksen. Temppelin jälleenrakennsutyöt aloitettiin vuonna 131, kun Juudean kuvernööri Tineius Rufus oli julistanut Aelia Capitolinan (kaupungin uusi nimi) perustetuksi.

Juutalaisen perimätiedon mukaan rabbi Akiva sai juutalaisten johdon vakuuttumaan kapinasta ja sen johtajasta Simon Bar-Kokhbasta ("Tähden poika"), jota kannattajat pitivät messiaana perustuen Neljännen Mooseksen kirjan kohtaan 24:17.

Roomalaiset kuitenkin lopulta kukistivat myös tämän kapinan. Jerusalem kukistui vuonna 135. Simon Bar-Kokhba kaatui taistelussaan, ja hänen kannattajiaan, muun muassa rabbi Akiva, teloitettiin. Historioitsija Dio Cassiuksen mukaan kapinassa kuoli kaikkiaan 580 000 juutalaista ja useita tuhansia myytiin orjiksi. Juudean nimi muutettiin Syria Palaestinaksi ja pääkaupunki muutettiin Jerusalemista Kesareaan.

Vuonna 138 tuli Hadrianuksen seuraajaksi Antoninus Pius, joka hieman helpotti juutalaisiin kohdistunutta painetta. Juutalaisuuden keskus siirtyi Jerusalemista Galileaan. Tämän seurauksena heprea lopullisesti sammui juutalaisten puhekielenä.

[muokkaa] Severusten keisaridynastian aika

Vuosina 193-235 juutalaisten suhde Roomaan parani ja heitä pidettiin Rooman kansalaisina ja he saivat jopa erityisoikeuksia. Vuoden 200 tienoilla, Jehuda ha-Nasin toimiessa patriarkkana, saavutti juutalaisten rabbiinien oppineisuus kukoistus huippukautensa. Jehuda ha-Nasi kokosi muun muassa rabbi Akivan ja rabbi Meirin luoman juutalaisen suullisen perinteen, josta syntyi Mišna, ensimmäinen suullisen perinteen kokoelma. Myöhemmin valmistui muun muassa täydentävä teos Tosefta, sekä Jerushalmi eli Palestiinan Talmud, jota ei kuitenkaan tiettävästi saatu koskaan lopullisesti valmiiksi.

[muokkaa] Juutalaiset Babyloniassa

Babyloniassa juutalaisten elämä oli helpompaa. Keisari Diocletianuksen aikaan (284-305) tultaessa juutalaisuuden keskus oli jo siirtynyt Babyloniaan. 140-luvulta lähtien juutalaisilla oli Persian kuninkaan tunnustama eksilarkki, joka vastasi hyvin pikälle Palestiinan ylipappia. Eksilarkilla oli oikeus kantaa veroja, nimittää tuomareita ja edustaa kansaa kuninkaan edessä. Eksilarkki ei kuitenkaan ollut uskonnollinen tai lainopillinen vallanpitäjä.

Vuonna 226 sassanidit syrjäyttivät arsakidien dynastian vallasta Babyloniassa. Tämä hieman rajoiti juutalaisten vapauksia, mutta käytännössä juutalainen laki säilyi juutalaisten elämää ohjaavana "voimana". Toinen juutalaisten kannalta kielteinen kausi sijoittui 400-luvulle kun synagogia ja akatemioita suljettiin ja muun muassa juutalaisia lapsia pakkokäännytettiin zarathustralaisuuteen. Vuonna 530 tilanne kuitenkin palautui ennalleen.

Myös Babyloniassa rabbiinien oppineisuus kukoisti. Tunnetut opettajat opettivat kouluissa Raamattua ja Palestiinasta tuotua Mishnaa. 500-luvulla valmistui Babylonian Talmud, joka myöhemmin syrjäytti arvovallallaan Palestiinan Talmudin.

[muokkaa] Juutalaiset Rooman valtakunnassa

Juutalaisuus oli Roomassa sallittu uskonto aina kapinoista ja rangaistustoimenpiteistä huolimatta. Kristinuskon voimistuessa Rooman valtakunnassa alettiin juutalaisuuden vapauksia rajoittaa. 300-luvulla kiellettiin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen kesken, sekä juutalaisuuteen kääntyminen. Juutalaiset eivät muun muassa myöskään saaneet enää pitää kristittyjä orjia.

Kun Rooma jakautui Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395, jäivät juutalaisten asuma-alueet Vähässä-Aasiassa, Syyriassa ja Palestiinassa Itä-Roomaan ja keisari Theodosius II:n hallintokaudella (408-450) juutalaisuuden harjoittamista rajoitettiin entisestään: muun muassa uusien synagogien rakentaminen kiellettiin. Lopullisesti juutalaisten asema heikkeni, kun vuonna 415 keisarin ja Pelastiinan patriarkan välillä puhjenneen konfliktin ja patriarkka Gamlien VI:n kuoltua vuonna 425, kieltäytyi Konstantinopoli tunnustamasta hänen seuraajaansa. Lopulta vuonna 429 Theodosius II kumosi patriarkaatin lopullisesti. Keisari Justinianus I (527-565) tiukensi juutalaislakeja entisestään. Juutalaisilta muun muassa käytännössä kiellettiin orjienpito kokonaan. Juutalaisia alettiin pakkotoimin käännyttää kristityiksi.

[muokkaa] Keskiaika

Joskus keskiajan alkuvaiheilla Itä-Euroopan eteläisillä aroilla majailevan turkkilaisperäisen kasaarien kansan ylimmät yhteiskuntaryhmät tiettävästi kääntyivät juutalaisuuteen.

Vuonna 614 persialaiset hyökkäsivät Bysantin keisarikuntaan, ja juutalaisten avulla he valloittivat Palestiinan ja juutalaiset saivat vuosiksi 614-617 itsehallinnon, kunnes bysanttilaiset valtasivat alueen takaisin. Vuosina 634-640 Palestiinan alue siirtyikin jo arabien hallintaan.

[muokkaa] Juutalaiset Espanjassa

Euroopan ensimmäiset suuret juutalaisten asutuskeskukset sijaitsivat Espanjassa. Juutalaisten elämä katolisten Espanjan goottien keskuudessa oli kuitenkin melko vaikeaa kunnes muslimit vuonna 711 saapuivat alueelle, minkä seurauksena he saivat jälleen vapaasti harjoittaa uskontoaan ja ammattejaan. Vuonna 755 syntyi Espanjaan al-Andalusin emiirikunta, joka myöhemmin jakaantui useammaksi ruhtinaskunnaksi.

900-luvulla, erityisesti vuonna 912 Abd-ar-Rahman III:n noustua valtaan, katsotaan alkaneen juutalaisen kulttuurin kulta-aika islamilaisessa Espanjassa. Muslimien ja juutalaisten välinen vuorovaikutus kukoisti. Arabian kieli oli alueen yleiskieli, jota myös juutalaiset puhuivat. Myös heprean kieli elvytettiin muun muassa runouden kielenä. Aika oli kulta-aikaa myös tieteelle, ja juutalaiset antoivatkin historiallisen panoksensa muun muassa lääke- ja luonnontieteille. Ovet valtion virkoihinkin, jopa korkeimpiin, avautuivat juutalaisille: Hasdai Ibn Šaprut, juutalainen lääkäri ja diplomaatti, toimi Abd-ar-Rahman III:n henkilääkärinä, ministerinä ja johti Córdoban ulkopolitiikkaa.

Kun Abd-ar-Rahman III:n poika ja seuraaja, Al-Hakam II kuoli vuonna 976, alkoi kalifikunta natista liitoksistaan, ja erityisesti juutalaisten asema hankaloitua alueen jakauduttua pienemmiksi hallintoalueiksi. Kristittyjen saatua jälleen valtaa alueella, pääsivät juutalaiset monin paikoin jälleen vaikutusvaltaiseen asemaan.

1000-luvulla alkoi Iberian niemimaalla varsinainen muslimien toteuttama juutalaisten vaino, joka ensimmäistä kertaa kärjistyi Córdoban verilöylyssä 1066.

[muokkaa] Juutalaiset ja kristityt

Kristityt ritarit surmaavat juutalaisia (tunnistettavissa heille tunnusomaisista hatuista (Judenhut), joita heidän tuli käyttää - neljännen lateraanikonsiilin vuoden 1215 päätöksen mukaan juutalaiset tuli tunnistaa pukeutumisestaan) ensimmäisen ristiretken aikana. Ranskankielisen Raamatun kuvitusta vuodelta 1250.
Suurenna
Kristityt ritarit surmaavat juutalaisia (tunnistettavissa heille tunnusomaisista hatuista (Judenhut), joita heidän tuli käyttää - neljännen lateraanikonsiilin vuoden 1215 päätöksen mukaan juutalaiset tuli tunnistaa pukeutumisestaan) ensimmäisen ristiretken aikana. Ranskankielisen Raamatun kuvitusta vuodelta 1250.

800-luvulle saakka katolinen kirkko kielsi kristityiltä kaikenlaisen kanssakäymisen juutalaisten kanssa. Myöhemmin olojen hieman vapauduttua kuitenkaan raamatulliset kieltomääräykset eivät juutalaisia koskeneet ja heillä olikin tiettyjä erioikeuksia rahaliikenteessä. (Aiheesta enemmän kohdassa "Pankkitoiminta") Kristittyjen alettua suuremmissa määrin käydä kauppaa, alkoivat ruhtinaat kuitenkin lakkauttaa juutalaisten etuoikeuksia, vaikka he yhä säilyivätkin valtiontaloudellisesti tärkeänä ryhmänä tiiviiden ja laajojen yhteyksiensä ansiosta.

Juutalaisten laajamittainen kauppaverkosto hajotettiin ja heitä syytettiin monin paikoin myös kolmanneksen Euroopan väestöstä surmanneen ruton aiheuttajiksi, koska itse selvisivät siitä puhtaussäännöstensä ansiosta melko hyvin.

Myös ristiretkien aika oli juutalaisille kovaa aikaa. Erityisesti Palestiinan muslimeja vastaan suunnatun ensimmäisen ristiretken osanottajat kohdistivat Ranskassa, Saksassa, Böömissä ja Unkarissa laajamittaisesti toimia myös juutalaisiin. Toisen ristiretken aikana useat juutalaiset ostivat itsensä rahalla "vapaaksi".

Pääasiassa koronkiskonnan takia juutalaisia karkotettiin monista maista: Englannista vuonna 1290, Ranskasta vuosina 1306 ja 1394, Espanjasta 1492, Portugalita 1501 ja Liettuasta 1400-luvun lopulla. Kun katoliset saivat kokonaisuudessaan vallan Espanjassa, Ferdinand ja Isabella karkottivat vuonna 1492 maasta kaikki juutalaiset, jotka eivät kääntyneet kristityiksi. Näille Espanjan juutalaisille oli kehittynyt oma sefardi-kulttuurinsa, ja he puhuvat monin paikoin vielä tänäkin päivän kielenään ladinoa eli juutalaisespanjaa, joka sefardiyhteisöissä nousi heprean rinnalle kirjakieleksi.

[muokkaa] 1500- ja 1600-luku

Uuden ajan alussa Eurooppa oli jakautunut useiksi pienemmiksi valtioiksi, eikä vainojen ja erimielisyyksien vuoksi muutamia suuria kaupunkeja, kuten Wieniä, lukuun ottamatta suuria juutalaisyhteisöjä syntynyt. 1600-luvun alussa syntyi Länsi-Eurooppaan, Amsterdamiin, suurempi juutalaisten keskus, ja myöhemmin syntyi erityinen hovijuutalaisten luokka, jolla oli hyvät taloudelliset suhteet ruhtinaihin. Hovijuutalaiset eivät useinkaan noudattaneet juutalaisten tiukkoja lakeja ja aškenaasien elämäntapoja, mutta he kuitenkin esimerkiksi saattoivat toimia juutalaisyhteisön edustajina virkamiehille. Hovijuutalaisia eivät myöskään asumisrajoitukset koskeneet, ja näin he kykenivät perustamaan uusia juutalaisia astutukseskuksia.

Italian juutalaiset toimivat aktiivisesti maan tieteellisessä ja kulttuurisessa elämässä ja saavuttivat suuria saavutuksia muun maussa lääketieteen, taiteen ja kirjapainon alalla.

Uskonpuhdistus ei aluksi liiemmin vaikuttanut juutalaisten asemaan (katso myös Luther ja juutalaiset), mutta ajan kuluessa heidän asemansa Vanhan testamentin kansana toi tiettyä arvostusta. Myöhempi myönteinen vaikutus oli humanismilla.

Noihin aikoihin syntyi Saksassa ja Pohjois-Ranskassa nykyisenkaltaisena tunnettu aškenaasijuutalaisuus (Ashkenaz = Saksa). Heidän kielensä jiddiš eli juutalaissaksa nousi myöhemmin heprean rinnalle kirjakieleksi. Juutalaisten elinolojen vaikeutuessa Länsi- ja Keski-Euroopassa, siirtyivät aškenaasit sitä mukaa idemään muodostaen suuria juutalaisia asutuskeskuksia muun muassa Puolaan ja Liettuaan, sekä Puolan jakojen jälkeen myös Venäjälle.

Kun vielä 1500-luvun alussa itäisessä Euroopassa eli noin 50 000 juutalaista, pääasiassa Puolassa, Liettuassa ja Sleesiasa, heidän lukumääränsä kasvoi 1700-luvun loppuun tultaessa 1,5 miljoonaan. Juutalaiset elivät Itä-Euroopassa omissa yhdyskunnissaan, ja muodostivat eräänlaisen aateliston ja köyhän maalaisväestön väliin jäävän yhteiskuntaluokan. Vuonna 1648 Ukrainan kasakka Bohdan Hmelnytskyi hyökkäsi yhdessä Venäjän tataarien kanssa Puolaan, tilallisten ja juutalaisten kimppuun. Vuoteen 1661 jatkuneissa levottomuuksissa kerrotaan kuolleen jopa 100 000 juutalaista.

1600-luvulla monet juutalaiset ajattelijat alkoivat soveltaa juutalaisuutta uuteen maailmankäsitykseen. Moses Maimonides oli aikoinaan yrittänyt yhdistää juutalaistuutta Aristoteleen maailmankuvaan. Myöhemmin Kopernikus, Galileo Galilei ja Isaac Newton uusine oppeineen asettivat juutalaisuudelle vastaavanlaisia ristiriitoja kuin katoliselle kirkolle. Esimerkiksi vuosisadan loppupuolella seurakunnat yrittivät lahjoa filosofi Baruch Spinozan, jotta tämä edustaisi harrasta juutalaisuutta harjoittamiensa edistyksellisten luonnontieteellisten näkemysten sijaan. Spinoza kuitenkin kieltäytyi ja teoksessaan Tractatus theologico politicus tyrmää sekä kristillisen että juutalaisen Raamatun tulkinnan.

[muokkaa] 1700-luku

Käytännön elämässä 1700-luvun alun Keski-Euroopassa suhtautuminen juutalaisiin oli keskiaikaisella tolalla. Heillä oli rajoituksia talouselämän saralla, lukuun ottamatta hovijuutalaisia. Juutalaisten asuminen rajoittui erityisille juutalaiskaduille ja -taloihin. Juutalaisilla oli myös ylimääräisiä veroja, lupia ja muita rajoituksia.

Valistuksen ajan Euroopassa myös juutalaisyhteisö koki merkittäviä muutoksia. Juutalaista valistusajan liikettä kutsutaan nimellä haskala, johon olennaisena osana liittyy kirjallisuuden uudistuminen ajan hengen mukaiseksi, mutta myös monilta osin juutalaisten elämäntavan uudistuminen ja eräänlainen sulautuminen eurooppalaiseen valtakulttuuriin perinteisen juutalaisten oppien kustannuksella. Valistusaika näkyi juutalaisuudessa samaan tapaan kuin kristillisyydessäkin. Pyhät kirjat saivat opetuksessa väistyä luonnontieteiden, kielten ja ammattiin suuntautuvan koulutuksen tieltä. Samaan aikaan kuitenkin kiinnostus juutalaiseen historialliseen perinteeseen ja erityisesti heprean kielen elvyttämiseen lisääntyi. Haskala loi pohjan myöhemmin nousseelle sionismille.

Vastapainoksi voimakkaalle juutalaisten valtakulttuuriin assimiloitumiselle syntyi rabbi Israel ben Eliezerin toimesta hasidistinen suuntaus, uusvanhoillinen juutalaisuuden sisäinen herätysliike, joka tarkasteli uskontoa mystisestäkin näkökulmasta entisaikojen juutalaisten mystikkojen teksteihin perustuen. Nämä kaksi uutta suuntausta yhdessä perinteisen ortodoksijuutalaisuuden kanssa muodostivat nykyisenäkin tunnetun juutalaisten sisäisen jaon kolmeen ryhmään. Hasidismi toimi eräänlaisena pitemmän aikaa juutalaisuuden sisällä toimineen kabbala-liikkeen huipentumana.

[muokkaa] Emansipaatio

Samaan aikaan kun juutalaisuuden sisällä kuohui, ei ollut tapahtumista puutetta myöskään ulkomaailmassa. Valistusaate oli uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan, eikä juutalaisten enää katsottu muodostavan uhkaa kristityille, kuten keskiajalla vielä uskottiin. Juutalaisten oikeuksia paransi ensimmäisenä jo keisari Joosef II hallitsemillaan alueilla, ja täydelliset kansalaisoikeudet juutalaisille myönsi ensimmäisenä Ranska vuonna 1791. 1800-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki Länsi-Euroopan juutalaisryhmät olivat emansipoituneet, mutta itäisessä Euroopassa asemaan ei ollut tullut parannusta, vaan suhtautuminen juutalaisiin oli jopa väkivaltaista. Viimeisten juutalaisille tasa-arvon myöntäneiden valtioiden joukossa olivat Venäjä (1917) ja vasta sen vallasta itsenäistynyt Suomi (1918).

[muokkaa] 1800-luku

Sionistinen liike, jonka mukaan juutalaisilla on oltava oma kansallisvaltio, sai alkunsa 1890-luvulla. Sionismin perustajana pidetään itävaltalaista Theodor Herzliä, joka esitti sionismin perusperiaatteet vuonna 1896 kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä vuonna 1897.

[muokkaa] 1900-luku

[muokkaa] Holokausti

Pääartikkeli: Holokausti

Holokaustilla tarkoitetaan juutalaisten joukkomurhaa Natsi-Saksassa. Noin kuusi miljoonaa juutalaista vietiin keskitys- ja tuhoamisleireille ja tapettiin Saksan miehittämillä alueilla. 1900-luvulla oli myös muita juutalaisiin kohdistuneita joukkomurhia ja pakkosiirtoja, kuten Neuvostoliiton pogromit.

[muokkaa] Israelin perustaminen

Israelin valtio perustettiin juutalaisten kansallisvaltioksi vuonna 1948.

Commons
Wikimedia Commonsissa on lisää materiaalia aiheesta juutalaiset.