Grigori Potjomkin
Wikipedia

Grigori Aleksandrovitš Potjomkin (ven. Григо́рий Алекса́ндрович Потёмкин, translitteroitu ennen myös muotoon Potemkin) (1739–1791) oli venäläinen sotamarsalkka ja keisarinna Katariina II:n suosikki. Potjomkinin matka aikansa Venäjän mahtavimpien miesten joukkoon sai alkunsa, kun hän nuorena luutnanttina antoi vastikään valtaannousseelle keisarinnalle miekankannattimensa, jollaisen tämä oli unohtanut ratsastusasustaan esiintyessään kannattajilleen ensi kertaa. Komea nuorukainen jäi jo tuolloin itseään kymmenen vuotta vanhemman hallitsijan mieleen.
Potjomkin ei kuitenkaan vielä tuolla ensitapaamisella päässyt keisarinnan varsinaiseksi suosikiksi, vaikka saikin palkkion yhdessä muiden Katariinan valtaannousua näkyvästi tukeneiden kanssa. Vuosien mittaan Potjomkin loi uraa armeijassa samalla kun piti yllä kirjeyhteyttä keisarinnan kanssa. Hoviin hän saapui alkuvuodesta 1774. Hänestä tuli luultavasti kaikkein tärkein tsaarittaren luottomiehistä. Heidän huhuttiin jopa olleen salaa naimisissa. Potjomkinin tiedettiin lisäksi toimineen Katariinan uusien suosikkien valitsijana säilyttäen ja vahvistaen samalla asemaansa harmaana eminenssinä.
Vanhemmiten Potjomkin valitsi elämäntavan, joka vain vaivoin kuvasti hänen suunnatonta vaurauttaan ja merkitystään Katariinan lähipiirissä. Hovin ylellisyyden vastapainona hän vetäytyi usein pitkiksi ajoiksi luostareihin hiljentymään viettäen samaa askeettista elämää kuten munkitkin. Toisaalta hän tuli esille hovin Krimille suuntautuneen matkan organisaattorina. Muistona tuosta matkasta ovat ns. Potjomkinin kulissit. Ne olivat matkareitille pystytettyjä julkisivuja ja puutarhoja, jotka rakennettiin ainoastaan keisarillista seuruetta varten osoittamaan alueen asutusta, siisteyttä ja idyllisyyttä tilanteessa, jossa asutussaavutukset olivat paljon esitettyä vaatimattomammat.
Vanhentunut, viehätysvoimansa menettänyt, ylipainoinen ja epäsäännöllisten elämäntapojensa turmelema silmäpuoli sotamarsalkka kärsi elämänsä loppupuolella takaiskuja suhteessa keisarinnaan, kun entistä nuoremmat rakastajat valloittivat hänen sydämensä. Erityisesti 1780-luvun lopulla esiin noussut Platon Zubov sai Taurian ruhtinaan arvonimen saaneen Potjomkinin turhaan yrittämään hänen syrjäyttämistään. Marsalkka järjesti keväällä 1790 eräänlaisena jäähyväisinä hallitsijalleen suurenmoiset juhlat, joiden päätyttyä poistui Pietarista, mistä tapahtumasta huolimatta heidän kirjeenvaihtonsa jatkui. Hän päätti viedä päätökseen rauhanneuvottelut, joita oli käynyt jo pitkään Turkin suunnalla. Lokakuussa 1791 hän kuitenkin keskeytti rauhanneuvottelut lähteäkseen Etelä-Venäjälle perustamaansa Nikolajevin kaupunkiin. Alati pahenevat vaivat hankaloittivat yhä enemmän hänen elämäänsä. Matka Nikolajeviin ei tehnyt poikkeusta, sillä kärrymatkan epätasaisuus vain pahensi hänen oloaan. Hän pyysikin lopulta, että hänet talutettaisiin tien varren nurmelle lepäämään. Kedosta tulikin hänen kuolemansa näyttämö.
Katariinan kuultua rakkaan ystävänsä poismenosta hän julisti hoviin suruajan ja antoi haudata tämän Hersoniin Pyhän Katariinan kirkkoon. Ruhtinaan hautapaikka ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi, sillä Katariinan seuraaja, äitiään ja tämän suosikkeja inhonnut Paavali I antoi jo pian valtaantulonsa jälkeen hävittää suosikin maalliset jäännökset samalla, kun sijoitti äitivainajansa ruumiin vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen isänsä haudan yhteyteen.
Taurian ruhtinas muistetaan ennen kaikkea Etelä-Ukrainan erämaiden asuttamisesta. Hänen perustamiaan kaupunkeja ovat muun muassa Sevastopol ja Jekaterinoslav (nykyinen Dnipropetrovsk).
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Montefiore, Simon Sebag 2006: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Suomentanut Ari P. Koskinen. WSOY, Helsinki. ISBN 951-0-31438-2