Aristotelismi
Wikipedia
Aristotelismiksi kutsutaan Aristoteleelle ominaista filosofista ajattelua ja Aristoteleen filosofian myöhempää systematisointia.
Aristoteleen ajattelu on vaikuttanut suuresti koko länsimaiseen tieteelliseen ajatteluun. Alun perin aristotelismi eli Ateenan peripateettisessa koulussa. Myöhemmin se eli ennen kaikkea skolastiikassa, sekä kristittyjen, islamilaisten että juutalaisten skolastikkojen parissa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Filosofian määritelmä
Aristoteles määrittelee filosofian "tieteenä universaaleista välttämättömyyksistä, jotka ovat aktualisoituneet". Hänen opettajansa Platon puolestaan oli määritellyt sen "tieteenä ideoista", tarkoittaen ideoilla sellaisia ilmiöiden perusteita, joilla ei ole ehtoja.
Sekä oppilas että opettaja käsittivät filosofian sellaiseksi, että se käsittelee universaaleja asioita. Aristoteles löytää universaaliutta ainoastaan havaittavista asioista, joita hän kutsuu välttämättömyyksiksi, kun taas Platonin mielestä universaalit ideat olivat olemassa erikseen havaittavista asioista, ja suhtautuvat niihin ikään kuin niiden prototyyppeinä tai malleina. Aristoteleelle filosofisella menetelmällä voidaan nousta havaittavien asioiden ja ilmiöiden tutkimisesta välttämättömyyksien tuntemiseen, kun taas Platonille filosofisella menetelmällä voidaan laskeutua universaaleiden ideoiden tuntemisesta näiden ideoiden imitaatioiden mietiskelyyn. Näin Aristoteleen menetelmä on sekä induktiivinen että deduktiivinen, kun taas Platonin menetelmä on puhtaasti deduktiivinen.
Aristoteleen terminologiassa termi luonnonfilosofia vastaa luonnollisen maailman ilmiöiden tutkimista. Siihen kuuluvat mm. liike, valo ja fysiikan lait. Vuosisatoja myöhemmin näistä asioista tuli modernin tieteen perustuksia, ja niitä tutkittiin tieteellisen menetelmän avustuksella. Aristoteleelle termi filosofia oli eri asia kuin se metafysiikka, jota nykyään kutsutaan filosofiaksi.
Sanan laajemmassa merkityksessä, Aristoteles yhdistää filosofian todisteluun ja pohdiskeluun, jota hän kutsui myös "tieteeksi". Hänen merkityksensä sanalle "tiede" on erilainen kuin kuin mitä tieteellisellä menetelmällä nykyään käsitetään. Hän sanoi, että kaikki tiede (dianoia) on joko käytännöllistä, tuottavaa tai teoreettista.
- Käytännölliset tieteet sisälsivät etiikan ja politiikan, sillä niitä voitiin hyödyntää suoraan elämässä.
- Tuottavat tieteet sisälsivät runouden, musiikin ja muut taiteet.
- Teoreettiset tieteet sisälsivät fysiikan, matematiikan, ja metafysiikan. Tällaiset tieteet eivät suoranaisesti "tee" tai "tuota" mitään, niissä vain tutkitaan asioita.
Sanan tiukemmassa merkityksessä hän määrittelee filosofian "aineettoman olemisen tuntemisena". Tätä hän kutsuu "ensimmäiseksi filosofiaksi", "teologiseksi tieteeksi" tai "korkeimmalla abstraktiotasolla olemiseksi". Jos logiikka, tai kuten Aristoteles kutsuu sitä, analytiikka, ajatellaan alustavana tieteenä filosofialle, Aristoteleen filosofia voidaan jaotella seuraaviin osiin:
- Logiikka (analytiikka)
- Teoreettinen filosofia, mukaan lukien: Metafysiikka, fysiikka, matematiikka
- Käytännöllinen filosofia
- Tuottava filosofia
[muokkaa] Aristoteelinen tiede
Aristoteelinen keskustelu tieteestä oli ainoastaan kvalitatiivista (eli laadullista), ei kvantitatiivista (eli määrällistä). Nykyisen määritelmän mukaan aristoteelinen filosofia ei ollut tiedettä, eikä se yrittänyt selvittää kokeellisesti kuinka maailma todella toimi. Esimerkiksi teoksessaan Eläinoppi Aristoteles esitti väitteen, että ihmismiehillä on enemmän hampaita kuin naisilla. Jos hän olisi tehnyt asiasta yhdenkin kokeen, hän olisi huomannut että väite on väärä.
Näin ollen aristoteelinen filosofia riippui lähinnä oletuksesta, että ihmisen mieli kykenee selvittämään universumin kaikki lait pelkästään yksinkertaisella tarkastelulla ja pelkästään järjen käytön avulla ilman kokeellisia tutkimustuloksia. Yksi syy tähän oli siinä, että Aristoteles uskoi, että fysiikka koskee muuttuvia asioita, joilla on oma todellisuutensa, kun taas matematiikka koskee muuttumattomia asioita, joilla ei ole omaa todellisuuttaan. Tällaisessa filosofiassa hän ei voinut kuvitella, että näiden kahden välillä olisi jotain yhteyttä.
Nykyään tieteessä sen sijaan ajatellaan juuri päinvastoin, että ajattelu yksistään johtaa usein harhateille, ja siksi ideoita tulee verrata olemassa olevaan maailmaan tutkimusten kautta; vain siten voidaan olla varmoja, että ideat perustuvat todellisuuteen.
Aristoteleen filosofiassa oli keskeisenä metodisena ajatuksena se, että teorian muodostuksessa olisi hyvä käydä läpi aikaisempien ajattelijoiden näkemyksiä, koska ne sisältävät todennäköisesti ainakin osan totuudesta. Uuden teorian uskottavuutta lisää, jos se pystyy sisällyttämään aiempien teorioiden oikeat osat itseensä ja selittämään niiden virheelliset osat.
[muokkaa] Metafysiikka
Metafysiikka (ta meta ta fysika) sisältää luontoon liittyvät asiat, jotka tulevat luonnon (physica) tutkimisen jälkeen (meta).
Metafysiikkaan sisältyy tärkeimpänä kaiken alkusyy, ja yleensäkin syyt kaikille olemassa oleville ja tapahtuville asioille. Aristoteles haluaa siis vastata samaan asiaan, jota joonialaiset luonnonfilosofit, pythagoralaiset ja Platon olivat pohtineet ennen häntä.
[muokkaa] Neljä syytä
Aristoteles luettelee Metafysiikassaan (I.3, V.2, VII.17) neljä syytä, jotka luokittelevat kaikki mahdolliset eri syyt sille, että jotain tapahtuu tai joku on jotakin. Näin "syyllä" ei tarkoiteta aivan samaa, kuin nykyaikaisen tieteen käyttämässä "syyn ja seurauksen" merkityksessä.
- Materiaalinen syy (causa materialis) eli aine tai substraatti. Sillä tarkoitetaan materiaalia, josta asiat on tehty. Näin syy siis sisältyy syntyvään asiaan. Esim. "patsaan syy on pronssi, ja maljan syy on hopea".
- Formaalinen syy (causa formalis) eli määrätty substanssi: muoto tai olemus. Sillä tarkoitetaan suunnitelmaa, tai yleisesti hyväksyttyä ideaa tai mallia siitä, millainen jonkun asian tai esineen tulisi olla. Näin jonkun asian määritelmä on siis sen esiintymien syynä. Esim. "oktaavin syynä on suhde 2:1 ja ylipäänsä luku".
- Aiheuttaja (causa efficiens) eli se josta muutos saa alkunsa. Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka tekee jonkin asian tai esineen, tai liikkumatonta liikuttajaa (Jumala) joka liikuttaa luontoa. Esim. "isä on lapsen syy ja yleensäkin tekijä on tehdyn ja muuttaja muutoksen syy". Tämä on lähinnä nykyistä "syyn" määritelmää.
- Päämäärä (causa finalis). Sillä tarkoitetaan tarkoitusta tai loppua, jota jonkun on tarkoitus palvella tai johon on tarkoitus kehittyä. Siihen kuuluvat kaikki välillä olevat vaiheet ennen päämäärän saavuttamista, kuten esim. "laihtuminen, puhdistus, lääkkeet tai parannusvälineet esiintyvät ennen terveyttä, sillä kaikki nämä ovat päämäärän takia, vaikka ne eroavat toisistaan siinä, että toiset ovat välineitä ja toiset tekoja". Päämääräsyy on siis yleensä substanssille vastakohtainen syy, esim. pahasta siirrytään kohti hyvää.
Koska nämä syyt ovat hyvin erityyppisiä, Aristoteleen mielestä samalla asialla voi siis hyvin olla useita syitä. Esimerkki esineestä jolla olisi kaikki nämä neljä syytä olisi pöytä, jolla on materiaalinen syy (puu ja naulat), formaalinen syy (pöydän piirustukset, tai yleinen käsitys siitä millaisia pöydät ovat), aiheuttaja (puuseppä) ja päämääräsyy (pöytää tarvitaan sen ääressä syömiseen).
Aristoteles esittää, että kaikilla luonnollisilla olennoilla kuten ihmisyksilöillä on kaikki nämä neljä syytä. Ihmisyksilön materiaalinen syy olisivat liha ja luut, joista hänet on tehty. Formaalinen syy olisi ihmisen suunnitelma, joka on ohjannut ihmisen tekemistä ja ohjaa pitämään hänet ihmisenä olemisen tilassa. Aiheuttaja olisi ihmisyksilön isä, tai kaikkien ihmisten tapauksessa Jumala "liikkumattomana liikuttajana", joka on puhaltanut sielun ihmisiin. Ihmisen päämääräsyy olisi, kuten Aristoteles sanoo: "Ihmisen tarkoitus on elää tietyntyyppistä elämää, ja tämä elämä on sielun toimintoja ja sen tekemiä tekoja, jotka osoittavat järkeä. Näin hyvän ihmisen tulee elää hyvin hyvin. Kukin toiminto on suoritettu hyvin, kun sen loppuunsaattaminen on ilmaissut jonkun sopivan hyveen. Näin ollen inhimillinen hyvä on sellaista sielun toimintaa, joka osoittaa hyveitä."
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteitä
- Knuuttila, Simo: Aristoteles teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.