Germaaniset kielet
Wikipedia
Germaaniset kielet ovat indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluva kieliryhmä. Suurimmat kielet ovat englanti (n. 380 miljoonaa äidinkielistä puhujaa) ja saksa (n. 100 miljoonaa äidinkielistä puhujaa). Hollantia puhuu noin 22 miljoonaa ja muilla germaanisilla kielillä on kullakin vähemmän kuin 10 miljoonaa äidinkielistä puhujaa.
Germaanisten kielten yhteinen esi-isä on yhteisgermaaninen kieli, jota luultavasti puhuttiin noin 500-luvulla eaa. rautakauden Pohjois-Euroopassa. Germaaniset kielet jakautuvat kolmeen eri alaryhmään:
- itägermaanisiin
- pohjoisgermaanisiin ja
- länsigermaanisiin kieliin
Itägermaanisia kieliä ovat mm. gootti, vandaali ja burgundi. Kielinä nämä ovat kuolleet niitä puhuvien kansojen joko hävittyä tai omaksuttua vuosisatojen saatossa uuden kielen. Ainoastaan gootin kielestä on säilynyt laajasti kieliaineistoa. Itägermaaniset kielet olivat melko kaukana nykyisistä länsigermaanisista kielistä, mutta lähempänä skandinaavisia kieliä.
Pohjoisgermaanisiin kieliin kuuluvat skandinaaviset kielet (ruotsi, tanska, norja, islanti ja fääri).
Länsigermaanisten kielten ryhmään kuuluvat saksa (ja jiddiš), alasaksa, englanti, hollanti (sekä flaami), afrikaans ja friisi. Kuusi viimeksi mainittua muodostavat oman, ns. pohjanmerengermaanisten kielten ryhmän. Saksa (yläsaksa) ja jiddiš jakautuvat mannergermaanisiin kieliin (murteisiin).
Germaanisilla kielillä on joukko yhteisiä piirteitä, joiden avulla ne voidaan erottaa muista indoeurooppalaisista kielistä. Kuuluisin niistä lienee ns. Grimmin laki, joka koskee konsonanttimuutosta.