Kello
Wikipedia
Kello (latinaksi cloca, kello) on ajan mittaamiseen tarkoitettu laite. Pienempiä kelloja, kuten rannekelloja, kannetaan yleensä mukana ja julkisilla paikoilla on yleensä isompia, kiinteitä kelloja. Myös tietokoneissa ja matkapuhelimissa on kello. Kellon tehtävä ei aina ole vain näyttää aikaa, esim. videonauhureissa ja aikapommeissa kellon tehtävä on myös ohjata laitetta toimimaan tiettynä ajan hetkenä. Kello voi antaa myös herätteitä.
[muokkaa] Historiaa
Ensimmäinen käyttöön otettu ajanmittari oli maahan pystytetty tikku, jonka avulla ihmiset saattoivat päätellä varsin tarkasti, kuinka suuri osa päivästä oli kulunut ja paljonko oli vielä jäljellä ennen auringonlaskua. Tikku heitti maahan varjon, joka liikkui sitä mukaa kuin aurinko taivaalla. Tästä alkeellisesta ajanmittarista kehitettiin noin 3500 eaa aurinkokello, joka oli ensimmäinen varsinainen kellotyyppi. Siinäkin oli uloke, jonka varjo liikkui auringon mukaan pyöreällä, kahteentoista sektoriin jaetulla alustalla. Nämä sektorit vastasivat päivän kahtatoista tuntia, joskaan tuohon aikaan tunti ei ollut vielä vakiintunut käsite. Tästä johtuen päivän, ja niin ollen myös tuntien, pituus vaihteli mm. vuodenaikojen mukaan. Aurinkokello oli pitkään hallitseva ajanmittari, mutta siitä teki epäkäytännöllisen se, että sen toimivuus oli kiinteästi sidottu auringon valoon. Jos taivas oli pilvinen tai oli yö, ei aurinkokelloa voinut käyttää koska auringon valo ei heittänyt varjoa.
Ongelmaan tuli ratkaisu vasta kun ensimmäiset vesikellot kehitettiin Egyptissä noin 3 400 vuotta sitten. Vesikello oli vedellä täytetty astia, jonka pohjassa oli pieni reikä. Vesi valui tästä reiästä pikkuhiljaa ulos ja ajan saattoi tarkistaa katsomalla paljonko vettä oli jäljellä.
700-luvulla keksittiin uusi mullistava ajanmittari: hiekkakello eli tiimalasi. Sen toimintaperiaate oli peruspiirteiltään sama kuin vesikellossa. Tiimalasissa oli kaksi säiliötä päällekkäin ja aikaa mitattiin hiekan valumisella ylemmästä astiasta alempaan. Tiimalasit löivät tarkkuudessaan kaikki aiemmat ajanmittarit.
Paavi Sylvester II:sen sanotaan keksineen heilurikellon noin vuonna 990 [1], mutta vasta, kun vuonna 1280 kehitettiin Bedforshiressä Englannissa ensimmäinen kello, joka toimi painovoiman avulla kirkkojen tornikellot alkoivat yleistyä Euroopassa. Kello sisälsi hammasrattaan ja painon ja parhaimmillaan se heitti oikeasta ajasta vain noin 15 minuuttia yhden vuorokauden aikana. 1400-luvulla yleistyivät jousivetoiset ja siirrettävät kellot ja 1500-luvun alussa alkoi ilmestyä myös taskukelloja.
1580-luvulla Galileo Galilei (1564–1642) huomasi, että samanpituisten heilurien heilahdusaika ei riipu painon koosta eikä heilahduskulmasta, vaan se on vakio. Hollantilainen Christiaan Huygens (1629–1695) kehitti ensimmäsen käyttökelpoisen heilurikellon.
Kellojen kehityksen myötä ihmisten käsitys ajasta muuttui. Se oli ennen mielletty virraksi, mutta kellojen ansiosta se muuttuikin pieniksi jaksoiksi, ajan yksiköiksi. Rannekello yleistyi 1800-luvulla naisten keskuudessa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rannekello siirtyi myös miesten käyttöön.