BMP-1

Wikipedia

Ominaisuudet BMP-1

BMP-1

Pituus: 6,74 m
Leveys: 2,95 m
Korkeus: 2,07 m
Paino: 13 tonnia
Nopeus: Maantie: 65 km/h
maasto: 45 km/h
vedessä: 7 km/h
Toimintamatka: 600 km
Pääaseistus: 73 mm tykki 2A28 (ammustäyttö 40)
Tukiaseistus: 7,62 mm konekivääri PKT (ammustäyttö 2000), pst-ohjuksia, alun perin 9M14 Maljutka (AT-3), P-malleissa 9M111 Fagot (AT-4) tai 9M113 Konkurs (AT-5) (ohjuksia 4+1)
Voimanlähde: 300 hp (223 kW) dieselmoottori V-6 UTD-20
Miehistö: 3 + 8 (Suomessa 2+8)

BMP-1 on rynnäkköpanssarivaunu, jolla kuljetaan jalkaväkeä taisteluun sekä annetaan tulitukea.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Suunnittelu

BMP-1 kehitettiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jälkeen alkaneen kylmän sodan tarpeisiin. Vaunun suunnittelu aloitettiin GBTU:n (Neuvostoliiton panssarivoimien päähallintokeskus) aloitteesta Neuvostoliitossa 1959 ja tavoitteena oli kehittää uudenlainen jalkaväen taisteluajoneuvo nimenomaan ydinsodan tarpeita ajatellen.

Pitkälti Hruštšovin tuonaikaisesta innostuksesta raketti- ja ohjusaseisiin johtuen, yhdeksi vaatimukseksi tuotantomallille asetettiin se, että pääaseen oli kyettävä taistelemaan myös taisteluvaunuja vastaan. Alun perin pääaseeksi harkittu 20-30 mm:n konetykki hylättiin ja kun Šipunov/Grjasevin suunnittelutoimisto tarjosi uudenaikaista 73 mm:n matalapainekanuunaa projektiin, se myöskin hyväksyttiin kompromissiratkaisuna.

Tämän 2A28-kanuunan koettiin olevan riittävän tehokas tuon aikakauden NATO-vaunuja vastaan alle 800 m:n etäisyyksillä, mitä se pitkälti myös olikin. Ammus, PG-15 (ontelo), läpäisi testeissa 0° osumiskulmalla tuolloin riittävänä pidetyn 300–320 mm. Kyseinen ammus koostui kahdesta osasta; rakettilaukauksen pohjaan kiinnitetystä kartussista joka heitti varsinaisen rakettilaukauksen ulos putkesta, jolloin rakettimoottori syttyi ja kiihdytti itse laukauksen loppunopeuteen noin 550–600 m/s.

Samainen suunnittelutoimisto kehitti 2A28-tykin rinnalle panssarintorjuntaohjusjärjestelmän, jolla oli tarkoitus kattaa ampumaetäisyydet 800–3000 m. Läpäisyä ohjuksella oli 400–450mm. Ohjus oli aikanansa todellinen edistysaskel ja nähtiin, että panssarivaunujen elinaika olisi ohi, kun pst-ohjukset pystyivät hallitsemaan suurillakin etäisyyksillä taistelukenttää pystyen läpäisemään minkä vaunun tahansa. Myöhemmin kävi ilmi ettei näin toki ollut. Ohjuksessa oli monia puutteita: sen lataus oli vaikeaa ja hidasta, lentoaika pidemmille ampumaetäisyyksille niin pitkä, että häirinnän mahdollisuus kasvoi hyvin suureksi. Osuminen oli myös hyvin haastavaa varsin alkeellisella joystick-tyylisellä ohjaimella. Ohjus- ja tykkijärjestelmän lisäksi myöhemmässä prototyyppivaiheessa aseistuksessa oli mukana uuden PKM-konekiväärin panssarivaunumalli PKT, jossa oli hieman raskaampi piippu ja sähkölaukaisu. PKT asennettiin kiinteästi torniin tykinputken suuntaisesti.

Kuten usein Neuvostoliittolaisessa aseteollisuudessa, päätettiin BMP-projekti "kilpailuttaa" useilla suunnittelutoimistoilla. Prototyypille annettiin vaatimus: "uintikykyinen, ABC-suojattu jalkaväen taisteluajoneuvo, jossa sijoitettuna jo valmis Šipunov/Grjasevin toimiston suunnittelema torni-asepaketti".

Neljän eri suunnittelutoimiston prototyypistä valittiin lopuksi Isakovin toimiston prototyyppi nr.765, suunnittelunimeltään "Koršun". Alustan tilaratkaisu oli käytännöllisin: takana miehistötila, keskellä torni ja edessä moottori kuljettajan ollessa vasemmalla. Vaunun prototyypin ensimmäiset testit olivat 1964-1965 ja vuonna 1966 BMP hyväksyttiin Neuvostoliiton sotavarustukseen, jolloin myös pienimuotoinen sarjatuotanto Tšeljabinskissa aloitettiin. Vuonna 1968 tuotanto siirrettiin Kurganiin ja rakenteeseen, jossa oli varsin paljon "lastentauteja", tehtiin lukuisia pieniä muutoksia. Varsinainen suuren mittakaavan sarjatuotanto aloitettiin vuonna 1970, jolloin vaunun rakennetta korjattiin vielä noin 20 cm pidemmäksi paremman uintivakavuuden vuoksi. Tästä mallia kutsutaan yleisesti ensimmäiseksi varsinaiseksi BMP-1:ksi.

Myöhemmin 1970-luvulla pieniä muutoksia tehtiin tuotantomalleihin ja tuotanto siirtyi myös lisenssillä Puolaan ja Tšekkoslovakiaan, joissa tehtiin myös omia pieniä muutoksia malleihin.

Läntiselle sotilastiedustelulle vaunu tuli tutuksi marraskuun 1967 Punaisen torin paraatissa. Vaunu edusti aivan uudenlaista ajattelutapaa mekanisoidussa sodankäynnissä aiheuttaen jopa hätäännystä länsimaiden puolustustahoilla. Vaunun paranneltu versio BMP-2 tuli julkisuuteen vasta syyskuussa 1982, vaikka se oli ollut jo useita vuosia Puna-armeijan peruskalustoa.

[muokkaa] Ominaisuudet

BMP:n erottaa aiemmista panssaroiduista miehistönkuljetusvaunuista se, että se oli ensimmäinen täysin panssaroitu telaketjuilla kulkeva miehistönkuljetusajoneuvo joka oli aseistettu tykillä. Tämä ominaisuus teki vaunusta ensimmäisen varsinaisen "jalkaväen taisteluajoneuvon" (engl. infantry fighting vehicle). Kehitysaskel oli merkittävä, koska aikaisemmin panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon (engl. armoured personnel carrier) tehtävä taistelukentällä oli ollut kuljettaa jalkaväki taistelukentälle suojaten sitä vihollisen epäsuoralta tulelta ja kiväärikaliiperisten aseiden tulelta, sekä tukea jalkaväkeä taistelussa. BMP muutti jalkaväen roolia pikemminkin panssariaseen tukijaksi. Vaunun sisällä kulkeva jalkaväkiryhmä kykeni tulittamaan rynnäkkö- ja konekivääreillään vaunun sisältä miehistötilassa olevien panssarikalottien, eli "ampumaluukkujen" läpi, joka myös kertoo "roolinvaihdosta".

BMP-1:n rakenne oli aikaansa nähden Neuvostoliiton sotatekniikassa varsin monimutkainen ja kallis, sen oli tarkoitus tulla "ns. parempien yksiköiden" käyttöön, koska koko armeijan mekanisointi BMP:llä oli taloudellisesti mahdotonta. Näin ollen muille yksiköille oli tarkoitus käyttää edullisempaa BTR-60 pyöräajoneuvoa.

1960-luvulla taistelukentän ajateltiin mahdollisen Varsovan liiton ja NATO:n kohtaamisessa muodostuvan ydin- ja kemiallisten aseiden hävittämäksi autiomaaksi, jolla valtavat panssarimuodostelmat ottaisivat mittaa toisistaan. Jalkaväen ajateltiin kykenevän edes jotenkuten tehokkaaseen taistelutoimintaan ainoastaan panssaroidun ja NBC-suojatun taisteluajoneuvon sisältä. Tällaista skenaariota silmällä pitäen panssarikaloteille olisi ehkä löytynutkin käyttöä. Myöhemmin doktriinit muuttuivat ja kalottien hyödyllisyydestä kiisteltiin ylipäätään. Tuli panssarikaloteista voikin parhaimmillaan olla vain häirintätulta, mahdollisesti jopa tehokasta sellaista. Tarkka tähdätty tuli kaloteista ei ole liikkuvasta vaunusta mahdollista. Tärkeimmät syyt tulen epätarkkuuteen ovat vakaajan puuttuminen, huono näkyvyys ja aseen rajoitettu ampumasektori.

[muokkaa] Tekniset ominaisuudet

Vaunun runkorakenne on varsin perinteinen, telakoneisto sisältää molemmin puolin kuusi telapyörää ja kolme ylätelapyörää, jokaisen alatelapyörän ollessa sauvajousitettu. Edessä ja takana on lisäksi iskunvaimentimet. Sauvajousikotelot ovat miehistötilan lattiassa ja ne antavat samalla tarpeellista jäykistettä rungolle. Johtopyörä on takana ja vetopyörä moottorin myötä edessä. Moottori on pitkittäin sijoitettu V-6 (UTD-20), vaihteiston ollessa poikittain keulaa lähempänä. Ohjaus on kytkin-jarru-tyyppinen sivuvälityksillä.

Vaunun panssarointi suojaa kevyiden aseiden luodeilta sekä tykistökranaattien sirpaleilta. Alun perin etupanssaroinnin vaatimuksena oli 20 mm konetykin ammuksen kestokyky, mikä myös vastaa todellisuutta, lukuun ottamatta ehkä aivan uusimpia alikaliiperiammuksia. Sivupanssarointi kestää 7,62 mm kk-osumat, mutta läheltä ja edullisella osumiskulmalla 12,7 mm kk läpäisee melko usein kylkipanssarin, tämän vuoksi erityisesti Afganistanin sodassa käytettiin lisäpanssarilevyjä kyljissä ja tornin sivu- ja etusektorissa. Panssarointi vaihtelee välillä 6–33 mm seuraavasti: kansi- ja takapanssari 6–8 mm, sivu- ja etuyläviistopanssari 18 mm, etualaviistopanssari 17 mm, tornin etuosa 25 mm, tykin asekilpi 33 mm ja pohja 12–16 mm. Lisäksi lasikuidusta valmistetut sisäpuoliset sirpalesuojalevyt luukuissa sisäpuolella (noin 8 mm). Erityisesti etupanssari on hyvin kallistettu ja lisää suojaa huomattavasti jo pelkästään suuren kimpoamisriskin vuoksi. Vaunun takaovissa olevat polttoainesäiliöiden sisältävä diesel/polttoöljy lisäävät takapanssarin suojaa jossain määrin, lukuun ottamatta panssarisytytysluoteja, joille ko. rakenne on varsin herkkä.

Taistelukokemukset vaunusta eri sodissa ovat ilmaisseet sen taistelukestävyydestä, että vaunu on varsin arka etenkin sivusta ammutuille raskaan kk:n ja singon osumille. Tosin edestäpäin ammutut kk-osumat, sekä jopa singonosumat on havaittu kimpoavan varsin herkästi tai räjähtävän epätäydellisesti johtuen hyvin kallistetusta etupanssarista. Luonnollisesti tst-vaunujen ammuksille BMP:n panssari ei voi käytännössä mitään, kuten ei juuri mikään muukaan jalkaväen taisteluajoneuvo. Sivun lisäpanssaroinnin (BMP-1D, Afganistan) on havaittu tekevän vaunun käytännössä immuuniksi sivulta päin ammutuille 12,7 mm (joissain tapauksissa myös 14,5 mm) panssariluodeille ja jossain määrin lisännyt myös sinko-osuman kestävyyttä.

[muokkaa] Aseistus

Aseistukseen kuuluvat edellä mainitut 73 mm tykki, 7,62 mm konekivääri ja panssarintorjuntaohjuksen ampumalaite. Aikanaan aseistus riitti lyömään läntiset kevyet vaunut ja jopa raskaimmat vaunut ohjuksen avulla. Onteloammuksen lentorata oli varsin tasainen 800 metrin sisällä, jolloin taistelutähtäimen käyttö oli helppoa nopeissa tulenavauksissa. Sen sijaan BMP-1:n sijoittaminen sen edellä etenevän jalkaväkiryhmän yhteyteen tuotti taktisessa suunnittelussa ongelmia. Bmp-1:sen tykki on niin matalalla, että etenevät jalkaväkiryhmät olivat vaarassa joutua tulilinjalle. Tämä ratkaistiin määrittelemällä etenevälle ryhmälle 50 metrin "suoja-alue" vaunun kohdalle, jotta tulitoimintaa pystyttiin esteettä suorittamaan.

Tulitukitehtävissä tykki täyttää osaltaan tehtävänsä edelleen jossain määrin, mutta pst-kyky rajoittuu lähinnä kevyempiin vaunuihin. 2A28 on aseena varsin yksinkertainen ja siksi varmatoiminen, alle 800 metrin etäisyyksillä ase on riittävän tarkka ja tulinopeus on hyvä, etenkin jos alun perin käytössä ollut hidas ja vaarallinenkin automaattilataaja on poistettu (kuten Suomessa on tehty). Manuaalinen lataus on erittäin helppoa ja tulinopeus jopa 10 laukausta /min. Suurin ongelma tulenavauksessa onkin lähinnä laseretäisyysmittarin ja vakaajan puute. BMP-1:sen on käytännössä pysähdyttävä, kun ammutaan tykillä. 1960–1970-lukujen tarpeisiin vaunun aseistus oli siis täysin riittävä, mutta jo 1970-luvun puolivälissä oltiin kehittämässä BMP-1:sen seuraajaa BMP-2:sta.

BMP-1:sen matalapainekanuunan koettiin olevan kantamaltaan liian lyhyt kasvaneille ampumaetäisyyksille, sekä kantamansa loppupäästä liian epätarkka etenkin sivutuulessa. Erityisiä kokeiluita tehtiin pidemmällä tykinputkella ja parannetulla a-tarvikkeella, mutta loppujen lopuksi BMP-2:sen kehittelytyön aloittamiseksi antoi lopullisen virikkeen se, että 1970-luvun puolivälissä ja lopussa doktriinit muuttuivat: katsottiin ettei ydinaseilla käytävä sota ollut enää todennäköinen ja päätettiin parantaa tulinopeutta- ja voimaa pitkille etäisyydelle 1500–3000m, sekä parantaa kykyä torjua itsenäisesti NATOn tuolloin lanseeraamia taisteluhelikoptereita. Lopullisen tuen kehitykselle antoivat jo ensimmäiset Afganistanin sisällissodan kokemukset vuodesta 1979 alkaen, jossa vuoristo-oloissa tarvittiin huomattavasti isompia korotuskulmia kuin 2A28:n 33°.

Vaunu on täysin uimakykyinen ja varustettu ABC-aseilta suojaavalla järjestelmällä. Vaunun kaikki luukut suljetaan suojeluhälytyksen tullen ja käynnistetään painetuuletin, ilma tulee imusuodattimen kautta ja sisällä on pieni ylipaine. Vaunun panssarointi suojaa riittävästi normaalilta ydinsäteilyltä, lukuun ottamatta neutronisäteilyä.

[muokkaa] Käyttö

Suomessa BMP-1 -vaunuja käytettiin vuosina 1982–2004 panssarijääkärien kuljettamiseen ja tulituen antamiseen hyökkäävälle jalkaväelle. Vuonna 2004 BMP-1 siirrettiin reservikäyttöön ja sen korvasi BMP-2 panssarijääkärikomppanian kalustossa. Suomella oli vuonna 2001 käytössä 156 BMP-1 -vaunua (The Military Balance 2001–2002, IISS).

Suomeen BMP-1 vaunuja hankittiin kahdessa erässä; vuonna 1981 85 kpl Neuvostoliitosta sekä 1990-luvun alussa 110 kpl DDR:n varikoilta. Vaunut otettiin käyttöön vuonna 1982. Kaikki vaunut ainakin periaatteessa muutettiin PS-mallin mukaisiksi 1993-1996. Muutostöitä olivat lähinnä automaattilataajan poisto, PST-ohjus 82:n ampumalaitteen sijoitus tornin katolle vanhentuneen "Maljutkan" sijaan. Vaunuissa olevalla ampumalaitteella voitiin ampua sekä 82- että 82M-laukauksia (Spigot ja Spandrel). Ohjuksien vanhentumisen myötä ohjusalustan kiinnityskohta poistettiin vaunuista 2004 mennessä.

Muutostöihin kuuluivat myös Wegmann-savuheittimien, että Lyran-valaisukranaatinheittimen asennukset. Lisäksi moottoriin vaihdettiin esim. paperimallinen vaihdettava pa-suodatin.

Suomen lisäksi BMP-1 on ollut laajalti palveluskäytössä useissa entisen Varsovan liiton maissa ja lukuisissa Lähi-idän ja Afrikan maissa.

Vaunusta on valmistettu lukuisia muunnoksia eri käyttötarkoituksiin mm. tulenjohtovaunut BMP-1TJ ja BMP-1TJJ sekä komentopaikkapanssarivaunu BMP-1K.

Bmp-1 poistuu vuoden 2007 aikana myös reservikäytöstä ja vaunuyksilöiden varusteista purkaminen aloitettiin syksyllä 2006 ja niiden romutus vuoden 2007 alusta. Vaunut romutetaan lukuun ottamatta 38 vaunun erää, mukaan lukien tulenjohtomalleiksi muutetut vaunut.

[muokkaa] Valokuvia

Commons
Wikimedia Commonsissa on lisää materiaalia aiheesta BMP-rynnäkköpanssarivaunut.