Jääkausi
Wikipedia

Jääkausi on aika, jolloin jäätiköt laajenevat suuriksi ilmaston kylmettyä. Jääkausia on ollut useita. Viime jääkausi, Veiksel-jääkausi oli yli 10 000 vuotta sitten. Kanadan ja Skandinavian ylle tuli valtava jäävaippa ja Suomikin peittyi 2-3 km paksun jään alle. Suomessa oli silloin samanlaista kuin Grönlannissa.
Kesä kylmeni jääkaudella niin, ettei satanut lumi ehtinyt sulaa ja lumiraja aleni. Maapallon lämpötila laski eniten napojen lähettyvillä, mikä johtui mm. Maan akselikallistuman muutoksesta. Jäätiköt valuivat vuorten rinteiltä alas ja levisivät pohjoisella pallonpuoliskolla valtavan laajalle matalillekin maille ja meriinkin. Vuoristojen, esimerkiksi Alppien jäätiköt laajenivat.
Lämpötilan lasku aiheutti ilmavirtausten muuttumista, tuulien voimistumista, laajaa kuivumista ja aavikko- ja aroalueiden kasvua ja mm. havumetsävyöhyke katosi pohjoiselta pallonpuoliskolta suureksi osaksi.
Jääkauden kylmin vaihe, LGM kesti vain muutamia tuhansia vuosia.
Jääkaudella meren pinta laski kymmeniä metrejä, koska silloin suuri osa vedestä, joka haihtui meristä, sitoutui laajoihin, jopa kilometrien paksuisiin jäätiköihin. Muutaman kilometrin paksuinen jäätikkö painoi maankuoren alemmaksi, mikä aiheuttaa vieläkin maankohoamista, kun maankuori yhä palautuu lommoasennosta takaisin alkutilaansa.
Jääkauden aikana jäätikön koko vaihteli suuresti, välillä jää eteni ja välillä taas perääntyi, koska jääkaudella oli lyhyitä kosteita, lämpimiä jaksoja, interstadiaaleja, jolloin havumetsä valtasi alaa. Merivirtojen kulun muuttuminen viilensi jääkauden kylmimpinä jaksoina ilmastoa huomattavasti joillain alueilla.
Salpausselät syntyivät, kun ilmasto kylmeni äkisti jääkauden päättymisvaiheessa tuhanneksi vuodeksi, jolloin jään reuna pysyi paikoillaan ja jään sulamisvedet kasasivat mm. jäätikön kalliosta irrottamaa moreenia suuriksi harjuiksi. Jääkausi on muovannut myös silokallioita, ja jään sulamisvedet hiidenkirnuja.
Viimeistä Veiksel-jääkautta edeltävältä ajalta on maailmalta löydetty merkkejä 3–10 jääkaudesta ja merenpohjan kerrostumissa on todisteita kahdestakymmenestä jääkaudesta. Viime jääkautta kylmempi oli sitä edeltävän Saale-jääkauden Drenthe-vaihe, jolloin jääkielekkeitä ulottui Kiovaan asti Ukrainassa. Myös Elster-jääkausi oli hyvin kylmä.
Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Toiset arvelevat, että kasvihuoneilmiö siirtää maan ilmaston jääkaudettomaan tilaan, toiset pelkäävät nykyisten jäätiköiden sulamisen luovan ainakin lyhyehkön jääkauden Golfvirran saplautuessa jäätikön sulamisvesiin.
[muokkaa] Maapallo jääkauden kourissa
Jääkausi oli Suomessa noin 115000-10000 vuotta sitten. Ilmasto viileni jääkauteen verraten hitaasti, 10 °C viidessä tuhannessa vuodessa, ja lämpötila laski 6-40 C.
Jääkausi kylmensi ja kuivatti ilmastoa, ja muutti sen myös tuulisemmaksi. Maapallon ilmavirtaukset muuttuivat varsinkin pohjoisessa. Kosteat arot kuivuivat, aavikot laajenivat ja metsät hävisivät valtavilta alueilta kuivuuden takia. Sademetsät supistuivat tropiikissa, missä lämpötila ai alentunut niin paljon kuin esim Keski-Euroopassa. Savannit, ruohostot ja pensaistot laajenivat Afrikassa. Lämpimänlauhkeat metsät kutistuivat. Jotkut nykyään kuivat alueet kostuivat viimeistään jääkauden päättymisvaiheessa.
Laajoille alueille metsien tilalla tuli kuiva arotundra eli mammuttiaro, joka oli lössipitoinen ja ravinteikas ja jossa kasvoi erilaista kasvillisuutta kuin nykyisellä tundralla. Arotundra oli nykyistä aroa kylmempi, ja tundraa kuivempi. Monet eläimet laidunsivat arotundralla kesällä ja pakenivat talvella eteläisemmän havumetsän suojaan. Keväällä ja kesällä arotundra kukki kauniisti ja hyönteiset viihtyivät siellä. Matala ruohomainen kasvillisuus kasvoi ikiroudan päällä. Arotundralla metsää kasvoi vain vaivaiskoivuina tai satunnaisina saarekkeina. Metsää kasvoi useammin esim kosteissa jokilaaksoissa. Arotundra oli kasvillisuustyypiltään vaihtelevaa niin kuin nykyinen tundra. Oli mm. aromaista arotundraa ja kylmempää tundramaista arotundraa.
Lössi on tuulen kuljettamaa pölyä, jota pahimpina jäätiköitymisjaksoina voimakkaat tuulet kuljettivat kylmässä kuivuneessa ilmassa suuria määriä. Lössi syntyi jään hienontamasta kivipölystä, jota virtasi ensin jäätikön eteen kun jää suli. Sitten tuulet nostivat pölyn tomupilviksi ilmaan ja kuljettivat sen kerrostumisalueille. Lössin kasautumisalueella arotundralla satoi vain 60-120 mm.
Ikiroudan raja ulottui Keski-Ranskaan ja tundramainen kasvillisuus jopa Etelä-Ranskaan. Metsiä oli hajanaisesti Etelä-Euroopassa kuivan aron keskellä. Jääkauden aikana ilmasto siellä vaihteli huomattavasti kylmänkuivan ja lauhkeankostean välillä.
Jäätikön reunaa lähestyttäessä kasvillisuus harveni huomattavasti, ja pystyi elättämään entistä harvempia eläinlajeja. Nykyään suppeat kylmät polaariaavikot olivat hyvin suuria. Pohjanmeren seutu oli kuivaa, ja siellä oli polaariaavikko. Polaariaavikon kasvillisuus on niukkaa, siellä kasvaa vain matalia lajeja, esim. jääleinikkiä ja jäkäliä.
Jäätikön reunaa lähestyessä lisääntyivät ikiroudan ja lämpötilavaihtelujen aiheuttamat muutokset maassa ja kivissä, kiviä kohosi pintaan ikiroudan nostamina, ja maan alla oli jäätyneitä ikiroutalohkareita, jotka muovasivat maan pinnat kumpuiseksi. Jään reunan lähistö oli monesti vaikeasti tai mahdoton asuttava mm. maan routimisen ja kasvillisuuden niukkuuden takia.
Aivan jään reunalla oli usein lössiaroa, kylmyysaavikkoa tai kylmyyspuoliaavikkoa. Jään reunalla viihtyivät mm maruna Artemisia ja lapinvuokko Dryas octopetala.
Amerikassa metsiä kasvoi hyvin lähellä jäätikön reunaa, mutta Euroopassa metsät harvenivat mannerjäätikölle mennessä tundraksi.
Jäätikön pinnalla olosuhteet ovat samanlaisia kuin Grönlannin sisäosissa tai Antarktiksella nyt. Jäätikön pinta oli lumista lakeutta, jossa oli tuulen kasaamia dyynejä, sastrugeja. Jäätikön pinnalla sää vaihteli melko arvaamattomasti. Horisonttia oli vaikea erottaa valkean usvan takia kauniinakin päivänä. Jos kivikauden ihmiset yleensä liikkuivat jäätiköllä, heitä uhkasi putoaminen lumen peittämiin jäärailoihin.
Kesällä jäätikön pinnalla saattoi olla järviä, jotka talvella jäätyivät. Yksittäisiä vuoren huippuja saattoi pistää esiin jäätikön keskeltä. Joskus jään keskellä saattoi olla jäättömiäkin alueita, jollaisia on löydetty Antarktikselta Victorianmaalta.
Jäätiköltä puhalsi usein kylmä myrskytuuli, joka johtui jään päällä olevasta korkeapaineesta.
Jäätikön keskimääräinen etenemisnopeus laajenemisvaiheessa on noin 100 metriä vuodessa vaihdellen noin 30-300 m/v. Paksun mannerjään lähettiläinä toimivat nopeammat, matalammat jääkielekkeet, joissa jää virtasi viuhkamaisesti. Jään liikettä ei pysty silmin havaitsemaan. Mannerjään reuna näytti monesti harmaalta, moreenikerrostumaiselta jyrkältä tai loivalta rinteeltä.
Levitessään jäätikkö höyläsi alla olevaa kalliota ja kuljetti moreenia ja siirtolohkareita satoja kilometrejä. Varsinkin sulavan jäätikön pinta oli tummien lohkareiden täplittämä tai peittämä.
[muokkaa] Jääkausi vesialueilla
Merten lauttajää ulottui nykyistä etelämmäksi ja yksittäiset jäävuoret ajelehtivat lähemmäksi päiväntasaajaa. Jääkaudella Golfvirran tuoman lämpimän veden yläraja ns. mereinen polaaririntama oli Espanjan tienoilla Biskajanlahdella, nyt se on Grönlannin rannikolla. Sama koskee myös ilmastollista polaaririntamaa jossa matalapaineet kulkivat, se saattoi olla jossain Välimeren seudulla. Tropiikin alueella jääkauden aiheuttamat muutokset lienevät olleet vähäisempiä. On luultavaa, että meren yllä oleva jääkenttä oli korkeapaineen aluetta, ja siirsi matalapaineiden reittiä etelään. Jääkauden lämpiminä interstadiaaleina kuitenkin Golfvirta ulottui pohjoisemmaksi ja matalapaineita saapui pohjoiseen.
Eri alueiden jäätiköt kasvoivat, laajenivat ja supistuivat Arktiksen alueella hieman eri tahtiin. Merten lähellä jäätiköt laajenivat maksimiinsa ensimmäisenä, mitä sisempänä mantereella, sitä myöhemmin maksimiraja saavutettiin. Jäätikkö patosi suuria jääjärviä, kuten Baltian jääjärven. Jääjärvet saattoivat tyhjentyä katastrofaalisen voimakkaasti. Esimerkiksi noin 90 000 vuotta sitten tyhjeni Pohjois-Siperiassa Karanmeren tienoilla jään sulamisen takia suuria jääjärviä, eikä tälle alueelle kasvanut viimeisen jääkausimaksimin aikana suurta jäätikköä. Jäätikkö muutti joillain seuduilla jokien juoksua, koska oli joen tiellä.
[muokkaa] Jääkautta muistuttavia ympäristöjä nykyään

Etelämanner eli Antarktis, Grönlanti, Novaja Zemlja, Huippuvuoret, Kanadan pohjoisosien Arktiset saaret, Severnaja Zemlja Siperian pohjoispuolella, Islanti (muistuttaa jääkauden lämpimämpää loppuvaihetta), jotkut Alaskan alueet (muistuttavat etäisesti jääkauden arotundraa marunakasveineen) ja Tiibetin ylänkö (muistuttaa joitakin jääkauden vuoristoalueita)
[muokkaa] Maailman jääkentät jääkaudella
Jääkerrokset peittivät jääkaudella noin kolmasosan maapallon pinnasta, nyt vain kymmenesosan. Laajimmillaan jäätiköt peittivät 44–54 miljoonaa neliökilometriä, nyt vain 14,9 miljoonaa neliökilometriä. Kylmimmillään oli 40 miljoonaa km3 lunta ja jäätä. Uutta mannerjäätikköä syntyy ehkä 125-830 km²/v. Jää virtaa mannerjäätikön keskustasta hitaasti ulospäin, metrien vuosivauhtia. Suuret mannerjäätikön jääkentät koostuivat useista jäävirroista, joiden jäljet näkyvät Suomenkin maaperässä viuhkamaisina drumliinikenttinä. Suuressa jäävirrassa noin 150 km läpimittaiselta alueelta leviää jäätä noin 300 km leveydelle 100 km matkalla muodostaen jään reunaan suuren kaaren. Jäävirtojen kohtausvyöhykkeellä saattoi joskus olla jäättömiäkin kohtia tai kaoottisia alueita, joissa jää ei virrannut. Suomessa eräs jäävirtojen kohtauspaikka oli Lahden seutuvilla (Salpausselkä) noin 12 500 vuotta sitten. Jäävirtojen kohtauspaikalla oli usein jäänalainen joki. Jäällä oli taipumus virrata siirappimaisesti pitkin alavia maita, jokilaaksoja, järviä ja meriä pitkin ja kovertaa niitä alavimmiksi. Näin jää saapui Pohjois-Saksaan Itämeren kautta ja koversi mm. Viron Peipsijärveä ja Saarenmaan eteläpuolista lahtea sekä Amerikan suuria järviä, esim. Michiganjärveä. Jääkenttien edessä maa painui jään painosta Maan vaippaan laaksoksi ja siellä oli jääjärviä. Aivan jääkenttien lähistöillä oli jäätikköjokia, lössiaroa ja tundraa.
[muokkaa] Euroopassa
Euroopan suurin jäätikkö jääkaudella oli Skandinaviassa. Tämä jäätikkö laajeni Pohjois-Skandinavian tuntureilta Suomenkin yli Keski-Eurooppaan asti. Islanti peittyi jäähän kokonaan. Viime jääkaudella Skandinavian jääkalotin ala oli 6,6 miljoonaa neliökilometriä, jos siihen lasketaan Brittien saarten jäätiköt. Jääkentän on väitetty olleen kooltaan jopa 7 miljoonaa neliökilometriä, sillä se on saattanut peittää matalaa merta. Jää oli yli 3 km paksua.
Alppien jäätikkö oli kylmimmillä Saale-jääkaudella suurimmillaan ehkä 6,5 miljoonaa neliökilometriä. Jäätiköitä oli silloin paikallisesti Vogeeseilla, Schwartzwaldissa, Hartzvuorilla, Böhmerwaldissa, Riesengebirgessä ja Tatrassa ja Karpaattien korkeimmilla vuorilla.
Jäätikkö peitti Veiksel-jääkaudella Berliinin ja ulottui Venäjällä Vologdan lähelle. Kasvillisuusrajat siirtyivät viime jääkaudella etelään, puita aron keskellä kasvoi vain Espanjassa, Italiassa, Kreikassa ja Turkissa sekä Etelä-Ranskassa. Arotundra ulottui suurimpaan osaan Ranskaa, ja osaan Espanjaa. Tundran raja kulki Pyreneiden pohjoispuolella. Arotundra saattoi jopa ulottua Pojoen laaksoon Pohjois-italiaan ja varmasti Tonavalle Romanian ja Bulgarian rajalle. Polaariaavikkoa oli Etelä-Irlannissa, Pohjanmeren altaasta josta vesi oli kuivunut pois sekä Pohjois-Saksassa noin 100 km jäätikön reunasta etelään. Puolasta itään polaariaavikko vaihtui tundramaiseksi arotundraksi.
Brittien saaren ja Tanskan välissä oli jääkauden huippukaudella polaariaavikkoa. Etelä-Euroopassa Välimeren molemmin puolin oli puoliaavikkoa ja ruohoista metsäaroa, puita kasvoi harvassa. Metsiä oli esimerkiksi Kreikassa eristyneinä taskuina.
[muokkaa] Amerikassa
- Pääartikkeli: Jääkausi Amerikassa
Amerikassa oli valtavan suuri jäätikkö, joka peitti Kanadan, osan Alaskaa ja ulottui Suurten järvien eteläpuolelle Pohjois-Yhdysvaltoihin. Pohjois-Yhdysvalloissa oli lukuisia jäätiköstä irtoavia jääsilmukoita, esim Michiganjärven silmukka. Pohjois-Amerikan jääkenttä syntyi yhdistymällä monesta jääkentästä, joista tunnetuimmat ovat Laurentiden jäätikkö ja Kordillieerien jäätikkö. Laurentiden jäätikkö levisi ainakin kolmesta keskuksesta Kanadassa ja Arktislla saarilla. Näin Laurentiden jääkenttä jaetaan Nunavutin niemimaan Keewatinin , Labradorin niemimaan ja Baffininsaaren Foxe Basinin jääkenttään. Newfoundlandin saarella oli oma leviämiskeskuksensa.
Amerikan jäätikkö jakautui varsin paina kahtia jääkauden päättyessä, kun Kordillieerian jäätikkö suli. Arvellaan Pohjois-Amerikan jääkentässä tapahtuneiden muutosten viilentäneen Maan ilmastoa huomattavasti joinain jääkauden jaksoina.
[muokkaa] Aasiassa
Venäjän pohjoisosissa ja pohjoispuolella oli varsinkin Saale-jääkaudella useita jäätiköitä. Skandinavian jääkenttä ulottui Novaja Zemljalle asti. Jotkut Siperian jääkentät olivat suurimmillaan varhaiselle veiksel-kaudella, toisin kuin läntiset. Siperian jääkentät synnyttivät sinne suuria jään patoamia järviä. Tiibetin ylänkö jäätyi ehkä kokonaan Saale-jääkaudella. Himalajan lumiraja laski viime jääkaudella jääkaudella nykyisestä 5500 metristä 3870 metriin. Tämä synnytti sinne jättiläismäisen jäävirroista koostuvan jäätikköverkon. Lumirajan lasku oli 1630 metriä, mikä vastaa teoreettista alenemista 8 °C ja 10 °C Himalajan kosteissa oloissa. Laaksojäätiköiden jään paksuus oli 1000-1450 m lumirajan yllä. Suuri 70 km pituinen Dudh Goshin jäätikkö virtasi 900 m korkeuteen merenpinnasta, lumirajan alle. Jäävirtaverkosto ulottui 2000-5000 m lumirajan ylle.
[muokkaa] Muut jäätiköt
Jäätikkö kasvoi jonkin verran Antarktiksellakin. Etelä-Andeilla oli ohut jääpeite ja pohjoisempana vuoristossa pienempiä jäätiköitä Karibianmeren leveysasteille asti. Etelä-Amerikan jäätiköiden pinta-ala oli kaikkiaan 800 000 neliökilometriä.
[muokkaa] Jääkausien syyt
- Pääartikkeli: Jääkausien syyt
Syitä Maan ilmaston muuttumiseen on useita. Osaltaan asiaan vaikuttaa Maan radan soikeuden ja akselin suunnan muutokset. Mannerlaattojen liikkeet muuttavat maan pinnanmuotoja nostamalla joitain vuoria sekä levittämällä ja kutistamalla meriä, mikä vaikuttaa ilmavirtausten kulkuun ja sitä kautta alueiden ilmastoon. Myös auringon aktiivisuuden vaihtelulla arvellaan olevan osansa.
[muokkaa] Seuraava jääkausi
- Pääartikkeli: Seuraava jääkausi
Ei osata tarkoin sanoa, milloin seuraava jääkausi tulee. Todennäköisesti jäätiköt kuitenkin alkavat laajentua jo muutaman vuosituhannen kuluttua. Luultavasti kasvihuoneilmiön voimistuminen saattaa ainoastaan hidastaa viilenemistä. Tiedemiehet ennustavat sen olevan ovella kasvihuoneilmiön aiheuttaessa Arktiksen jäiden sulamisvesillä Golfvirran tukkeutumisen, joidenkin muiden mielestä kasvihuoneilmiö lämmittää maapalloa ja hidastaa tai estää seuraavan jääkauden tulon.
[muokkaa] Jääkauden jälkiä ympäristössä
Jäätikkö vaikuttaa ympäristöönsä kivi- ja maa-ainesta kuluttavasti ja kasaavasti. Kun jää eteni, se hioi kallioperää ja sulaessaan mm. sulamisvedet kuljettivat ja kasasivat maa- ainesta. Suomen maaperässä näkyy siirtolohkareita, soraharjuja, hiidenkirnuja ja pirunpeltoja yms. Lisäksi jäätikkö on painanut maankuorta kuopalle, joka näkyy jääkauden jälkeen maannousuna.
[muokkaa] Jäätikön jälkiä kalliossa
- silokalliot (jäätikön kalliosta irrottama moreeni hioo alla olevaa kalliota).
- kaarevat, U:n muotoiset vuonot ja jokilaaksot.
- hiidenkirnut (jäätikön sulamisvedet liikuttavat kiviä kallionkolossa, joka syvenee ja laajenee).
- muinaisvirtalaaksot.
- nunatakit (jäästä kohonneet vuoret) jäätikön kuluttamat alapinnat pyöreitä, pakkasen rapauttamat yläosat teräväsärmäisiä.
[muokkaa] Jäätikön kasaamia kerrostumia
- järvien kerrostumat ovat syntyneet jäätikön sulamisvesistä.
- kuivan maan suistot (sandurit).
- lössikerrostumat (mannerjäätikön reunalla olevan kasvipeitteettömän alueen hienompaa pölyä, joka kulkeutuu kauas).
[muokkaa] Jääkauden muovaamat moreenit
Moreeni, joka koostuu erikokoista maa-aineksista, kuten kivistä ja hiekasta, syntyy jäätikön irrottaessa alla olevasta kalliosta kiviä ja hiekkaa. Moreeni muuttuu maan sisään painuessaan tilliitiksi.
- Reunamoreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia harjuja.
- De Geer-moreenit ovat jäätikön reunan suuntaisia.
- Vakoumat ovat jäätikön liikkeen suuntaisia, pitkulaisia moreeneja.
- Drumliinit ovat jäätikön alla syntyneitä, sen liikkeen suuntaisia pisaramaisia kumpuja, joiden ytimenä on monesti kalliokumpare.
- Rogen-moreenit ovat hieman dyynimäisiä jäätikön reunan suuntaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet yksittäisten jäävuorien sulettua.
- Kumpumoreenit ovat kumpumaisia moreenimuodostumia.
- Juomumoreenit ovat yksittäisiä, epämääräisen muotoisia moreenisaarekkeita.
- Puljumoreenit ovat rengasmaisia muodostumia, jotka ovat syntyneet niiden ytimenä olleen jäätiköstä jääneen jäälohkareen sulettua.
[muokkaa] Maan painuminen jäätikön alla
- Pääartikkeli: Maannousu
Jää kasvaa jopa 3 kilometrin paksuiseksi noin 100 000 vuodessa. Itämeren alue painui jääkaudella jään painosta ainakin 100 metriä tai jopa 2 kilometriä. Maan kohoaminen oli aluksi nopeata aiheuttaen maan tärähtelyjä. Nykyinen maan kohoaminen on hitaampaa. Mannerlaatat kelluvat sitkaassa, pehmeässä vaipassa, joten jää kykenee painamaan mannerta alaspäin.
Jäätikkö painaa maan kuorta alas heti noin 200 m ja hitaammin 5 000 vuoden kuluttua 800 m, 10 000 vuoden kuluttua 950 m ja 20 000 vuoden kuluttua 1 000 m. Jään paksuus on silloin 3,3 km, alussa 2,5 km.
[muokkaa] Jääkauden eläimistä
Kasvisto ja eläimistö kehittyivät jääkausiaikana. Jääkauden eläinten piti kyetä sopeutumaan jääkausien kylmään ilmanalaan. Ajan kuluessa eri jää- ja lämpökausien kasvistot ja eläimistöt muuttuivat. Villamammutti ilmestyi Eurooppaan vasta viime jääkaudella, mutta lienee kehittynyt huomattavasti aiemmin Siperiassa. Mammuttiarojen yleisin suuri eläin lienee ollut biisoni. Ilmaston ja kasvillisuuden rajut vaihtelut viime jääkaudella vaikuttivat eläimistöön, samoin ihmisten harrastama metsästys. Peura, villasarvikuono, mammutti ja myskihärkä olivat lämpiminä jääkauden kausina tundraeläimiä. Ne hävisivät kylmiltä alueilta ja niitten pakjiston painopiste siirtyi lämpimämmille alueille, missä eli villihevosia, arovisenttejä ja hirviä. Hevonen näyttää sietäneen jääkauden vähälumisuutta paremmin kuin mammutti, joka tarvitsee suuren määrän lumen säilömää ravintoa. Mammutti hävisi monilta alueilta Euroopassa jääkauden kylmimpänä aikana. Jääkauden lopussa hävisi runsaasti eläimistöä luultavasti rajujen ilmastonmuutosten ja ihmisen harjoittaman metsästyksen takia.
Peura vaelteli Euroopassa vuodenajoista riippuen eri alueilla. Viime jääkauden eläimistöä:
Suuria kasvinsyöjiä (megafauna, sukupuuttoon kuolleita)
- mammutti
- villasarvikuono
- jättiläishirvi
- myskihärkä on nykyään hengissä
- alkuhärkä
Muita kasvinsyöjiä:
- napajänis
- villipeura
- saiga-antilooppi
- arobiisoni (arovisentti) hyvin yleinen
- villihevonen
- majava
- hirvi
- saukko
Petoja:
Vesissä:
Eri eläimet elivät eri vyöhykkeillä. Villamamuttikaan ei sietänyt kovin suurta kylmyyttä. Villihevonen kesti hieman enemmän kylmää kuin mammutti. Myskihärkä viihtyi hyvin kylmällä polaariaavikolla aivan mannerjään vieressä, alueella missä myös sudet pärjäsivät. Nykyään uhanalainen myskihärkä elää mm Grönlannin pohjois- ja koillisosissa jäättömillä alueella. Peura viihtyi suhteellisen lämpimällä ala-arktisella alueella, joka vastaa nykyajan Grönlannin länsirannikkoa.
Viime jääkaudella ei enää elänyt luolakarhuja, luolahyeenoita ja luolaleijonia.
[muokkaa] Jääkauden ihminen
- Pääartikkeli: Myöhäispaleoliittinen kausi
Jääkauden varhaisvaiheen ihminen oli Neandertalin ihminen, nykyihminen levittäytyi Eurooppan noin 43000-30000 vuotta sitten. Nykyihmisen kulttuuri oli edistynyt Neandertalin ihmiseen verrattuna, ja epäillään nykyihmisten tappaneen Neandertalin ihmiset sukupuuttoon, vaikka joillain alueilla nykyihminen ja Neandertalin ihminen elivät rinnan. Jääkauden kylmimpänä kautena oli ihmisasutusta Keski- ja Etelä-Ranskassa ja Etelä-Venäjällä sekä myös ehkä Moraviassa Tshekin alueella. Jääkauden kylmimpinä aikoina ilmaston kuivuminen heikensi mm mammuttien ravintoa suojaavaa lumikerrosta, mikä ajoi ihmisten riistaeläimiä etelään.
[muokkaa] Jääkausisanastoa
Jääkaudet nimetään eri puolilla maailmaa eri tavoin. Tämä johtuu pääosin siitä, että jääkausien jälkien ajoituksissa on suuria vaikeuksia. Nimenomaan vanhempien jääkausien jälkien ajoitus joillain epätarkoilla menetelmillä, esimerkiksi termoluminesenssimenetelmällä on vaikeaa. Viimeinen jääkausi oli Alpeilla Würm, Pohjois-Euroopassa Veiksel, Puolassa Vistula, Englannissa Devensian ja Amerikassa Wisconsin. Lisäksi käytetään englanninkielisiä muotoja esimerkiksi Vistula on Vistulian (engl.). Jääkautta sanotaan myös glasiaalikaudeksi ja jääkausien välistä aikaa interglasiaaliksi. Viimeistä Veiksel-jääkautta edelsi Eem-interglasiaali ja nykyisin on menossa holoseeni-interglasiaali eli Flanderi-kausi. Jääkausi jakautuu yleensä moniin jäätiköitymisiin, stadiaaleihin, sekä niiden välisiin lyhyisiin lämpimiin jaksoihin, interstadiaaleihin, joina jäätiköt kutistuvat huomattavasti. Oskillaatio on jääkausisanastossa lämpötilan muutos, joka kestää satoja tai tuhansia vuosia. Lyhyttä ja/tai kylmää interstadiaalia sanotaan joskus intervalliksi, väliksi. Interglasiaalit kestävät ainakin 10 000 vuotta ja interstadiaalit vain 5 00-10 000 vuotta. Paleoklimatologia tutkii maapallon ilmaston muutoksia. Jääkaudet ryhmittyvät jääkausijaksoihin, jotka kestävät kymmeniä miljoonia vuosia ja esiintyvät kymmenien tai satojen miljoonien vuosien välein. Jääkausijaksojen välisiä kausia sanotaan lämpimiksi jaksoiksi.
[muokkaa] Jääkausien ajoituksissa on huomattavaa epätarkkuutta
Jääkausien moreenikerrostumien ja moreenimuodostumien ajoituksisssa on suurta epätarkkuutta. Jään siirtämää kiveä ja soraa ajoitettu esim. fissiojälkien ja termoluminesenssin perusteella. Molemmat ovat epätarkkoja menetelmiä, samoin kuin hiili-14-menetelmä. Moreenien ajoituksessa käytetään myös beryllium-10-menetelmää. Nykyään käytetään esim. isotooppien 10Be, 26Al, 36Cl and 21Ne painotettua keskiarvoa. Tällä tavoin on saatu Rhonen jäätikön maksimiksi viime jääkaudella 21,1-19,1 tuhatta vuotta sitten. Ei osata tarkasti ajoittaa eri puolilla Skandinavian jääkilpeä olleita jäätikön vetäytymisvaiheiden moreeneja ja siksi eri lähteissä näkyy erilaisia Skandinavian mannerjäätikön muotoja varsinkin jäätikön vetäytymisen alkuajoilta. Tieteellistä yksimielisyyttä ei ole Veiksel-kautta vanhempien jääkausien tarkoista ajoituksista. Näin merenpohjan kerrostumista mitattuja lämpö- ja jääkausia ei osata kytkeä esim Euroopan jääkausien jälkiin. Joitain jääkausia on ajateltu olleen esim Alpeilta tulevissa joissa olevien hiekkakerrostumien pohjalta, mutta niistä on kiistelty.
[muokkaa] Jääkausiteorian historiaa ja kritiikkiä
Jääkausiteoriaa alkoivat tehdä tunnetuksi Louis Agassiz ja Charpentier 1840-luvulla. Ajatuksia jääkaudesta esitettiin jo tätä ennen 1800-luvun alussa. Agassiz selitti teorioillaan joitain Alppien geologisia muodostumia ja piirteitä. Myöhemmin Agassiz oli löytävinään merkkejä jääkaudesta tropiikista - nykytiede ei vahvista tropiikin jäätiköitymistä viime jääkaudella. Joka tapauksessa jääkausiteoria on keskeinen osa nykyajan paleoklimatologiaa.
Jääkausiteoriaa on kreationistien taholta arvosteltu pelkäksi tieteen muotioikuksi ja muun muassa hiidenkirnut on selitetty vedenpaisumuksen vesiin liittyviksi. Kaikkia jäätikön aiheuttamina pidettyjä geologisia muodostumia vedenpaisumusteoria ei selitä, esim silokallioita. Eräs vedenpaisumusteorian versio väittää, että maan ilmakehään olisi kertynyt valtavat määrät vettä pilveen, josta kaatosade olisi aiheuttanut maailmanlaajuisen suurtulvan.
Suomessa on väitetty, että jääkausi oli mahdoton muun muassa sen takia, ettei edes noin 50 kuutiometriä jäätä sula Lapissa kesällä. Kun tätä kokeiltiin käytännössä niin jää suli kuitenkin. On laajoja alueita, joita kattaa ikirouta. Ikirouta ei sula, koska on suojaavien maakerrosten peitossa. Paljas jää sulaa helposti riittävän voimakkaassa auringon paisteessa.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Martti Eronen: Jääkausien jäljillä
- Marjatta Koivisto : Jääkaudet
- R.C.L. Wilson, S.A.Drury, J.L.Chapman: The Great Ice Age
[muokkaa] Triviaa
- 20th Century Foxilta ja Blue Sky Studiosilta on ilmestynyt vuonna 2002 jääkauteen sijoittuvan animaatioelokuva Ice Age. Neljä vuotta myöhemmin valmistui jatko-osa.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Yleistä
[muokkaa] Ajanjaksot
- Geologiset kaudet
- Kryogeenikausi
- Jääkausiajat
- Mioseeni
- Plioseeni
- Pleistoseeni
- Veiksel-jääkausi
- Holoseeni
- LGM
- Villafranchium-kausi
- Kivikausi
- Nuorempi dryas
- Bölling-Alleröd-interstadiaali
[muokkaa] Alueet
- Jääkausi Amerikassa
- Jääkausi Etelä-Amerikassa ja Afrikassa
- Jääkausi Pohjois-Saksassa ja Itä-Euroopassa
- Jääkausi Alpeilla
- Jääkausi Suomessa
[muokkaa] Jääkaudella vaikuttavia tapahtumia ja ilmiöitä
- D/O-tapahtuma
- Bondin kierto
- Heinrichin tapahtuma
- Termohaliinikierto
- Merenpinnan vaihtelu jääkaudella
[muokkaa] Jääkauden vaikutuksia ympäristöön
- Arotundra
- Lössikerrostumat
- Jääkauden ilmasto ja kasvillisuusvyöhykkeet
- Pleistoseenin lopun joukkotuho
- Siirtolohkare
[muokkaa] Jääkauteen liittyvää
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Climate Patterns
- Climateprediction.net - Tavoitteena ennustaa seuraavan sadan vuoden sää.
- NercEurope - Jääkauden huippukohdan kasvillisuusvyöhykkeet englanniksi
- A GIS-based Vegetation Map of the World at the Last Glacial Maximum (25,000-15,000 BP) - Jääkauden huippukohdan kasvillisuusvyöhykkeet englanniksi, toinen lähde
- Ice Age module: Quicktime animations of ice sheilds.
- Jääkauden maailmankartta 18 000 eaa.