Biisoni
Wikipedia
Biisoni | ||||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
![]() |
||||||||||||||||
Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
Alalajeja | ||||||||||||||||
|
Amerikanbiisoni eli biisoni (Bison bison) on suurikokoisin maanisäkäs Pohjois-Amerikassa. Se on läheistä sukua visentille. Amerikanbiisoneita arvellaan aikoinaan olleen 13 miljoonaa, mutta valtavat metsästykset ajoivat lajin lähes sukupuuton partaalle. Sukupuuttoon kuolemiselta sen pelasti ansiokas suojelutyö.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tuntomerkit ja ruumiinrakenne
Biisonilla on tuuhea, tummanruskea talviturkki ja kevyempi, vaaleanruskea kesäturkki. Turkki peittää etujalat, kaulan ja hartiat. Biisoniuros voi olla 3–3,8 metriä pitkä ja naaras 2,1–3,2 metriä pitkä. Hännän pituus on tavallisesti 45–90 senttimetriä. Säkäkorkeudeltaan biisoni voi olla 2 metriä. Painoltaan uros voi olla 455–910 kilogrammaa ja naaras 360–545 kilogrammaa, toisinaan jopa yhden tonnin.
Biisoni on suuri, raskasrakenteinen eläin. Sillä on muhkeat hartiat ja pää alhaalla. Vaikka näyttääkin isolta ja kömpelöltä, biisoni voi juosta lähes 64 kilometrin tuntinopeudella – ainakin lyhyitä matkoja. Se kykenee uimaan suurten jokien poikki. Molemmilla sukupuolilla on lyhyet, kiemuraiset sarvet, joita ne käyttävät tappelussa laumansisäisestä asemasta sekä lauman puolustamiseksi.
Biisoni puhisee, murahtelee ja ääntelee lehmämaisesti. Kiima-aikana sonni mylvii. Biisonien kuulo ja hajuaisti ovat tarkat.
Joskus biisoni voi olla valkoinen; tosin sillä saattaa yhä olla pigmenttiä iholla, turkissa ja silmissä, ja turkki voi eläimen vanhetessa muuttua ruskeaksi. Valkoisen turkin voi aiheuttaa geneettinen tekijä tai se, että yksilö on biisonin ja naudan risteymä. Monet intiaanit pitävät valkoisia biisoneita pyhinä.
[muokkaa] Elintavat ja -ympäristö
Biisonit liikkuvat päivin ja öin. Muutamista kymmenistä eläimistä koostuva lauma liikkuu hitaasti noin kolme kilometriä päivässä. Ennen biisonit saattoivat vaeltaa pitkiäkin matkoja tuoreille laitumille, mutta nykyisin ne ovat useimmiten aidatuilla alueilla. Niiden elinympäristöjä ovat lyhytruohoinen preeria sekä harvapuustoinen metsä.
Suuren osan valveillaoloajastaan biisonit yleensä lepäävät, mutta ne mieluusti kiereskelvät mudassa tai pölyssä ja hankaavat itseään aidanpylväitä, kivenjärkäleitä ja puita vasten.
[muokkaa] Lisääntyminen
Naaras on sukukypsä 2–3-vuotiaana ja uros 4,5-vuotiaana. Tiineysaika on 9–10 kuukautta, ja biisonilehmä synnyttää yhden poikasen maalis–elokuussa. Parittelun aikana heinä–elokuussa sonnilla on monta seksuaalista kumppania, joita se "hoivaa" ravaten perässä ja ajaen kilpailijoita tiehensä, kunnes jokin naaras sallii parittelun. Myös voimamittelöt ovat yleisiä urosten keskuudessa: ne puskevat toisiaan ja mylvivät jopa kilometrien päähän kantavalla äänenvoimakkuudella.
Naaras voi poikia joka vuosi, mutta toisinaan synnytysten väliin jää vuosi. Sen ajan naaras voi kerätä rasvavarastoja. Vastasyntynyt vasikka painaa 16–32 kiloa. Emo vartioi sitä ja suojelee pedoilta ja muilta tunkeilijoilta ajamalla ne pois. Kun sudet ja muut suurpedot ovat harvinaistuneet, biisonilla on vain vähän luontaisia vihollisia. Kohtaloksi lähinnä koituukin isännän tai metsästäjän luoti.
Biisonin elinikä on tarhassa pidempi – 40 vuotta – kuin luonnossa, jossa se voi elää 25 vuotta.
[muokkaa] Biisonien metsästäminen
Ennen siirtolaisten tuloa Pohjois-Amerikassa arveltiin olevan 50 miljoonaa biisonia. Ne muodostivat ja harvapuustoisissa suuria vaeltavia laumoja, jotka saattoivat käsittää kymmeniätuhansia yksilöitä. Metsästys kuitenkin vähensi biisoneiden määrä ankarasti: vuonna 1887 niitä laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä. Sittemmin aloitetut pelastustyöt pelastivat eläinlajin kokonaan sukupuuton partaalta. Vuonna 1995 kokonaiskanta oli noin 150 00, josta lähes 90 prosenttia yksityisillä karjatiloilla.
[muokkaa] Intiaanit
Vasta kun espanjalaiset olivat tuoneet hevosen Pohjois-Amerikkaan ja levittäneet sen intiaanien keskuuteen, syntyi preerian metsästäjäintiaanien elämäntapa. Hevosesta tuli erittäin merkittävä apu metsästyksessä. Myös tuliaseet tulivat intiaanien käyttöön, kaikkialla viimeistään 1800-luvun alussa. Perinteinen jousi kuitenkin hoiti tehtävänsä paremmin, koska se oli huomattavasti nopeampi ladata kuin piilulukkokivääri, ja koska nuolen läpäisykyky oli aluksi luotia parempi.
Intiaanit metsästivät vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan. Saaliista olikin moneksi: Liha pilkottiin pieniksi suikaleiksi ja kuivattiin auringossa. Nahasta tehtiin vaatteet, kengät ja teltta eli tiipii. Tiipiit olivat kevytrakenteisia ja sopivat siksi heimolle, joka seurasi biisonilaumoja ja vaihtoi niiden perässä asuinpaikkaansa. Saalis tarjosi myös materiaalin tarve-esineisiin ja jousen jänteisiin. Kuivattu lanta kävi polttoaineeksi puuttomalla preerialla.
Intiaanit elivät sopusoinnussa luonnon kanssa. He uskoivat Suureen henkeen, jonka yksi olinpaikka oli eläimet. Niinpä intiaanit kunnioittivat ja rukoilivat niidenkin eläinten henkiä, joita he metsästivät.
[muokkaa] Eurooppalaiset
Preerialle asettuvat eurooppalaiset alkoivat järjestelmällisesti ja armottomasti tappaa biisoneita. Niiden nahka ja liha otettiin kauppatavaraksi. Kun rautatie tuli käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kaukomarkkinoille vienti mahdollistui. Se vain kiihdytti metsästystä. Myös karjatilan ja muun asutuksen leviämisen myötä tuli tauteja, jotka saattoivat pienentää biisonikantaa, koska villieläimet eivät olleet niille vastustuskykyisiä.
Rautatierakentajat tarvitsivat ruokaa, joten sitä hankkimassa oli ammattimetsästäjiä, kuten William "Buffalo Bill" Cody. Monet heistä metsästivät tuhansia biisoneita vuosittain. Usein ruhoista vietiin vain nahat, toisinaan vain kielet kerättiin, ja loput jätettiin mätänemään. Biisonit toimivat myös maalitauluina, kun liikkuvista junista tahdottiin harjoitella tarkka-ammuntaa. On lisäksi väitetty, että laajamittaisella metsästyksellä haluttiin vaikeuttaa intiaanien elinmahdollisuuksia ja karkottaa heidät.
Esimerkiksi turkiskauppakirjat osoittavat, että Fort Bentonista laivattiin yli 35 000 biisoninnahkaa vuonna 1857. Santa Fen rautateillä vietiin yli 1,3 miljoonaa biisoninvuotaa 1872-1874, ja Bismarckista Pohjois-Dakotasta lähti rautateitse 30 000–40 000 nahkaa vuosittain 1870-luvun lopulla. Kymmenessä vuodessa kaupankäynti tyrehtyikin, kun biisonikanta romahtui sukupuuton partaalle.
[muokkaa] Levinneisyys nykyään
C. T. Hornadayn johtama suojelutoimikunta perusti Montanaan ja Oklahomaan biisoninsuojelualueet, joille siirretyistä eläimistä kasvanut kanta kukoistaa. Biisoneita on nykyisin Yhdysvaltain keskilännessä ja Kanadassa. Etelä-Dakotassa on suuria laumoja, kuten joillain yksityisfarmeilla. Kun eläimet ovat olleet turvassa metsästäjiltä ja petoeläimiltä, niiden määrä on kasvanut tasaisesti. Tällä hetkellä biisoneita onkin 200 000–500 000, ja laji on suojelunvarainen.
[muokkaa] Biisoni vai puhveli?
Amerikkalaiset kutsuvat biisonia usein nimellä buffalo, joka suomennetaan puhveli. Nimityksen takana ovat eurooppalaiset tutkimusmatkailijat, jotka biisonin ensi kertaa nähdessään kutsuivat sitä puhveliksi, koska se muistutti heistä tutumpaa vesipuhvelia.
[muokkaa] Lähteet
- Siilistä sarvikuonoon – Maailman nisäkkäitä (Pat Morris ja Amy-Jane Beer, 2004)
- Horisontti – Napoleonista nykypäivään (O. Lappalainen, S. Tiainen, E. Waronen, S. Zetterberg, 2004)