Kalevalamitta
Wikipedia
Kalevalamitta on itämerensuomalaisten kielten parissa muutaman viime vuosituhannen aikana lauluna kehittynyt runomitta. Sitä käytettiin kaikentyyppisessä runoudessa: mytologisissa runoissa ja kertovissa sankarirunoissa eli epiikassa, lyyrisissä lauluissa, riittirunoissa kuten häälauluissa ja loitsuissa, sananlaskuissa sekä ylistys- pilkkarunoissa.
Kalevalamittaa on tutkittu Henrik Gabriel Porthanin ajoista lähtien. Sen säännöt muotoili laajojen aineistojen pohjalta melko kattavasti Elias Lönnrot, ja myöhemmin työtä jatkoi muun muassa akateemikko Matti Kuusi. Pentti Leinon mukaan kalevalamitta on kehittynyt kiinteässä yhteydessä kielen kanssa: kielen ja murteen muutokset ja erikoispiirteet näkyvät runomitan säännöstön vaihteluina.
Vaikka tutkimuksissa on määritelty klassisen kalevalmitan säännöt hyvinkin tarkasti, ei elävässä runoudessa ollut kyse tiukoista säännöistä, vaan ennemminkin suuntaa antavista tendensseistä, säännönmukaisuuksista. Laulajilla itsellään saattoi olla hyvinkin selkeitä näkemyksiä siitä, miten hyvä runo rakentui (Timonen 2004, 238-303). Parhaidenkin laulajien runoissa oli mitallisia poikkeuksia, esimerkiksi Arhippa Perttusen runoissa on "mittavirheitä" noin 2,7%, yhtä paljon kuin Lönnrotin Kalevalassa (Kaukonen 1945, 544; Sadeniemi 1951, 49). Ainakin osaa poikkeavuuksista voi pitää myös tietoisina tyylipiirteinä. Mittaan ja sen variaatioon vaikutti myös se, että runot olivat joitain loitsuja ja sananlaskuja lukuun ottamatta laulettua perinnettä. Erityisesti virolainen regilaul (runolaulu), jonka runomitta tunnetaan regivärss-nimellä, ei noudata klassisen kalevalamitan kaikkia perussääntöjä ja tyylikeinoja (Sarv 1998).
Nykyään kalevalamitta tunnetaan ennen muuta Kalevalan runomittana, mistä se on saanut nimensäkin. Sitä voidaan kutsua myös suomalaiseksi mitaksi (esim. Niemi: Vanhan suomalaisen runomitan synnystä, Ravila: Vanhan suomalaisen runomitan probleema).
Myös Henry Longfellow käyttää tunnetussa Amerikan intiaaneja kuvaavassa Hiawatha-runoelmassaan (1855) kalevalamitan inspiroimaa runomittaa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Eri tulkintoja
Siitä, millainen nykyrunous lasketaan kalevalamitaksi, on virinnyt erimielisyyttä. Suomessa toimii kaksi kalevalaiseen runomittaan erikoistunutta yhdistystä, Kalevalaisen Runokielen Seura ry eli KaRuSe ja Vienan karjalan ystävät ry. Näillä kahdella on erilainen käsitys kalevalamitasta. KaRuSe kannattaa klassista kalevalamittaa, ja pitää sen tiukoista säännöistä poikkeamista astumisena ulos kalevalamitasta. Vienan karjalan ystävät ry. hyväksyy vapaamman kalevalamitan, joka kannustaa sen mukaan helpompaan kalevalamitan omaksumiseen ja käyttöön, ja luovempaan ilmaisuun.
Vienan Karjalan Ystävät ry:n mukaan teet kalevalaista runomittaa näin:
- Kahdeksan tavua joka säkeeseen
- Käytä alkusointua
- Käytä kertoa, kun se tuntuu sopivalta
[muokkaa] Klassinen kalevalamitta
Seuraavassa on esitelty KaRuSen kannattama, paljon yksityiskohtaisempi, klassinen kalevalamitta.
[muokkaa] Tavulaajuussäännöt
Kalevalamittainen säe koostuu yleensä kahdeksasta tavusta, jolloin se jakautuu neljään kaksitavuiseen runojalkaan. Esimerkeissä runojalkojen rajat on osoitettu vinoviivoilla.
- Yksin / meillä / yöt tu/levat,
- yksin / päivät / valke/avat.
Säkeen ensimmäinen runojalka voi toisinaan olla kolmitavuinen tai harvoissa poikkeustapauksissa jopa nelitavuinen, jolloin säkeessä on yhdeksän tai kymmenen tavua:
- Tule nyt / työsi / tunte/mahan.
- Minä olen / onte/lo ty/veltä.
Runojalkoja säkeessä on aina neljä, ja muut kuin ensimmäinen runojalka ovat aina kaksitavuisia.
Kalevalamitan kaikki runojalat ovat (kolmi- ja nelitavuisia poikkeuksia lukuun ottamatta) trokeita. Trokee on kaksitavuinen runojalka, jossa runopaino on tavuista ensimmäisellä. Tätä runojalan ensimmäistä tavua sanotaan runojalan nousuksi. Vastaavasti runojalan jälkimmäinen tavu on sen lasku.
Suomen kielessä sanan pääpaino on aina sen ensimmäisellä tavulla, ja tällaisen pääpainollisen tavun sijoittuminen säkeeseen riippuu siitä, onko se pitkä vai lyhyt. Tavut jaetaan lyhyisiin ja pitkiin seuraavasti:
- Lyhyitä ovat tavut, jotka päättyvät lyhyeen vokaaliin: esimerkiksi o, me, na, ki, ta, ra, u, pe, a.
- Pitkiä ovat tavut,
- jotka päättyvät konsonanttiin: esim. pun, nus, vir, kis, tys, puls, kuus
- joissa on diftongi: esim. ui, vei, vai, voin, tie, tiet
- joissa on pitkä vokaali: esim. uu, tuus, kuu, vaa, nii, kaar, taa.
[muokkaa] Pääsääntö
Pääsääntö koskee sanan ensimmäisen tavun eli ensitavun sijoittumista muissa kuin ensimmäisessä runojalassa. Yhdyssanojen jokaisen yhdysosan on noudatettava pääsääntöä, eli yhdyssanojen osia käsitellään kuin itsenäisiä sanoja.
Jos ensitavu on runojalan nousussa, sen on oltava pitkä.
- Pohjan / akka / harva/hammas
- siitä / päivän / kiinni / saapi.
Jos ensitavu on runojalan laskussa, sen on oltava lyhyt.
- Kuuhu/en kä/sin ta/voitti,
- ne koh/ta ko/tihin / saattoi.
Säettä, jossa kaikki ensitavut ovat runojalan nousussa, sanotaan tasasäkeeksi (vanhempia nimityksiä perussäe, normaalisäe): paha / päivä / parran / päällä - Pohjan / akka / harva/hammas - sini/sukka / äijön / lapsi - vaka / vanha / Väinä/möinen.
Säettä, jossa ainakin yksi runojalka on murrettu eli pääpainollinen tavu on runojalan laskussa, sanotaan murtosäkeeksi (vanhempi nimitys murrelmasäe): laski / laulel/len ve/siä - selväl/lä me/ren se/lällä. Kalevalassa on lähes 300 sellaista murtosäettä, joissa sanojen kolmekin alkutavua joutuvat koronpoljennan kohteeksi: ja kai/ken e/lon vä/hyyttä - ei tääl/lä si/nun si/joa - ei ol/lut ve/no ko/toinen.
Hyvässä kalevalamittaisessa runossa tasa- ja murtosäkeitä on suunnilleen yhtä paljon.
[muokkaa] 1. lisäsääntö: ensimmäinen runojalka
Säkeen ensimmäinen runojalka on muodoltaan muita vapaampi. Sen ei tarvitse noudattaa pääsääntöä. Siinä voi myös olla kolme tai poikkeuksellisesti jopa neljä tavua. Jos ensimmäisessä runojalassa on enemmän kuin kaksi tavua, niiden olisi kuitenkin hyvä olla mahdollisimman kevyitä, mieluiten pääosin lyhyitä tavuja.
[muokkaa] 2. lisäsääntö: yksitavuiset sanat
Yksitavuisten sanojen ei tarvitse noudattaa pääsääntöä, vaan ne voivat sijoittua säkeessä mihin tahansa paitsi viimeiseen runojalkaan. Jos samassa runojalassa on kaksi yksitavuista sanaa, niistä pitempi tai muuten painokkaampi sijoittuu kuitenkin mieluummin nousuun ja lyhyempi tai painottomampi laskuun.
[muokkaa] 3. lisäsääntö: kesuura
Toinen ja kolmas runojalka eivät voi muodostua yhdestä nelitavuisesta sanasta. Yhdyssana tässä asemassa on kuitenkin sallittu. Säännön nimi tulee siitä, että se määrää jättämään tasasäkeen puoliväliin sanajaon eli niin sanotun taitteen eli kesuuran.
[muokkaa] 4. lisäsääntö: säkeen lopputavu
Säkeen viimeinen tavu ei saa olla pitkävokaalinen. Säe ei myöskään voi loppua yksitavuiseen sanaan.
[muokkaa] Viskurilaki
Viskurilaki ei ole sääntö vaan suositus. Sen mukaan pitemmät sanat pyrkivät viskautumaan säkeen loppupuolelle ja lyhyemmät sanat jäävät mieluummin säkeen alkuosaan. Erityisesti viisitavuiset ja pitemmät sanat tulisi sijoittaa säkeen loppuun, jos se on pääsääntöä noudattaen mahdollista.
[muokkaa] Tyylikeinoja
[muokkaa] Alkusointu
Alkusointu on yleensä säkeensisäinen tyylikeino. Vahvassa alkusoinnussa vähintään kaksi säkeen sanaa alkaa samalla konsonantin ja vokaalin yhdistelmällä, tai samalla vokaalilla:
- Mieleni minun tekevi,
- aivoni ajattelevi.
Heikossa alkusoinnussa sanat ovat silloin, kun ne alkavat joko eri vokaaleilla tai samalla konsonantilla:
- Oi Ukko ylijumala,
- tule tänne tarvittaissa!
Kaikissa säkeissä ei tarvitse olla heikkoakaan alkusointua, ja useimmiten alkusoinnutettujen säkeiden sanoista vain kaksi on alkusoinnussa keskenään. Alkusoinnun ohella voi käyttää sisäsointua: siitä on kysymys, kun säkeen sanoissa on äänteellistä samankaltaisuutta muualla kuin alussa. Säkeiden loppusointuisuuteen kalevalamitassa ei periaatteessa pyritä. Loppusointua tosin muodostuu usein kerron vaikutuksesta, kun peräkkäisten säkeiden loppusanat ovat muoto-opillisesti samankaltaisia.
[muokkaa] Kerto
Yksinkertaisimmillaan kerto tarkoittaa saman asian sanomista toisin sanoin peräkkäisissä säkeissä, mutta tähän tyylikeinoon kuuluu paljon muutakin. Peräkkäisissä säkeissä voidaan ilmaista kaksi eri näkökantaa asiaan tai niiden vastakohdat. Kerto voi joskus olla myös säkeen sisäistä, koostua useamman säkeen ryhmistä tai muodostaa luetteloita. Kalevalassa kertoa on käytetty paljon runsaammin kuin kansanrunoissa tai uudemmassa kalevalamittaisessa runoudessa.
[muokkaa] Lähteitä
- Anttonen, Pertti 1994: Ethnopoetic Analysis and Finnish Oral Verse. – Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (ed.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. Helsinki: SKS, 113–37.
- Kuusi, Matti 1952: Kalevalaisen säkeen, säeryhmän ja runon painavoituvuudesta. – Virittäjä 56, 241–261.
- Kuusi, Matti 1985/1979: Kalevalakielestä. – Perisuomalaista ja kansainvälistä. SKS:n Tietolipas 99. Helsinki: WSOY, 184–197. [Alk. Pielisen balladi ja muuta Pohjois-Karjalan kesäyliopiston "Runoriihi" 1987 -kilpailun satoa, 7–20.]
- Laitinen, Heikki 2003: Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa. Tampere: Tampere University Press.
- Lauerma, Petri 2001: Larin Parasken metriikasta. – Virittäjä 1.
- Lauerma, Petri 2002: Larin Parasken epiikan kielellisestä variaatiosta. Suomi 189. Helsinki: SKS.
- Leino, Pentti 1986: Language and metre. Metrics and the metrical system of Finnish. SF 31. Helsinki: SKS.
- Leino, Pentti 1994: The Kalevala Metre and its Development. – Siikala, Anna-Leena & Vakimo, Sinikka (ed.): Songs beyond the Kalevala. Transformations of Oral Poetry. Helsinki: SKS, 56–74.
- Leisiö, Timo 2000. Metri, rytmi, metrinen tyhjiö ja musiikillinen aika. – Musiikin suunta 2, 14–24.
- Niemi, A. R. 1922/1918: Vanhan suomalaisen runomitan synnystä. Suomi IV: 19. Helsinki: SKS.
- Oras, Janika 2004: Helmi Villa regilauluviisid – korrastatud mitmesesisus. – Mari Sarv (toim.): Regilaulu – loodud või saadud? Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum. Eesti Rahvaluule Arhiiv, 89–121.
- Porthan, Henrik Gabriel 1983: Suomalaisesta runoudesta. Kääntänyt ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. Helsinki: SKS. [De Poësi Fennica 1766-1778].
- Sarv, Mari 1998: Language and poetic metre in regilaul (runo song). - Folklore. An Electronical Journal of Folklore 7. Tarto: Institute of the Estonian Language & Estonian Folklore Archives. http://haldjas.folklore.ee/folklore/vol7/maripar.htm [1.7.2006]
- Ravila, Paavo 1935: Vanhan suomalaisen runomitan probleema. – Virittäjä, s. 35–44.
- Sadeniemi, Matti 1951: Die Metrik des Kalevala-verses. FFC 139. Helsinki.
- Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen lyriikkaan. Helsinki: SKS.
- Väisänen, A. O. 1990/1944b: Kalevalanmitta ja runosävelmät. – Erkki Pekkilä (toim.): Hiljainen Haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista. Helsinki: SKS, 95–102. [Vir. 3.]
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Kalevalaisen Runokielen Seura ry Perusteellisempi esitys kalevalamitan käytöstä sekä nykykalevalaisia runoja monen Kalevalan verran. Samalla sivustolla toimii myös TROKEEMANKELI, joka tarkastaa ja korjaa sinne syötetyt, kalevalamittaisiksi tarkoitetut säkeet. Mankeli mittaa samalla myös säkeiden runomitallisen vaihtelun (MITVA-lukema) ja ilmoittaa murtosäkeiden määrällisen ja prosentuaalisen osuuden.
- Vienan Karjalan Ystävät ry.
- Kalevalamitan pikakurssi Vienan Karjalan Ystävät ry.
[muokkaa] Aiheeseen liittyvää uudempaa kirjallisuutta
- Irmeli Pääkkönen: Näitä kiviä -runoantologia. Pohjoinen 1996
- Aulis Rintala: Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Kalevalaisen Runokielen Seura 1999
- Aulis Rintala: Kullervo Pohojalaanen. Kalevalan Kullervo-tarina eteläpohjalaisella murteella. Atena-kustannus 2000
- Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla. Kalevalaisen Runokielen Seuran runoantologia (toim. Aulis Rintala). Pilot-kustannus 2003
- Aulis Rintala: Hölmöläisten valtakunta. Satukustannus 2005
- Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi. Pilot-kustannus 2006
- Risto Varis: Kylähullun Kalevala. Yliopistopaino 2003
- Risto Varis: Kylähullun Kanteletar. Yliopistopaino 2004
- Vienan Karjalan Ystävät ry: Runoräppänä. Finnreklama Oy 2004
[muokkaa] Kalevalamittaa viron kielellä
- August Annist: Kalevala (koostanud Elias Lönnrot). Kirjastus Eesti Raamat 1985
- August Annist, Ellen Niit: Helkalaulud. Eino Leino Kaunimad laulud. Eesti Raamat 1972.
- August Anni (Annist): Kanteletar. Soome antoloogia I ja II. 1930-31
- Villem Grünthal-Ridala: Sinine kari. Kogu ballaada ja legenda. Noor-Eesti Kirjastus 1930