Andrei Tarkovski

Wikipedia

Andrei Tarkovski (Андрей Арсеньевич Тарковский, 4. huhtikuuta, 1932, Zavrazhe, Ivanono, Neuvostoliitto, nykyinen Valko-Venäjä28. joulukuuta, 1986, Pariisi, Ranska) oli neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja. Tarkovskia pidetään yleisesti tärkeimpänä venäläisenä elokuvaohjaajana sitten Sergei Eisensteinin. Hänen elokuvilleen on tyypillistä poikkeuksellinen runollisuus.

Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 Pariisissa keuhkosyöpään. Hänet on haudattu Pariisiin.

Andrei Tarkovski
Suurenna
Andrei Tarkovski

Sisällysluettelo

[muokkaa] Lapsuus

Andrei Tarkovski syntyi taiteilijoiden perheeseen: hänen isänsä oli kuuluisa runoilija Arseni Tarkovski ja äiti Maria Ivanovna puolestaan näyttelijä. Varsinkin isällä oli suuri vaikutus tulevaan elokuvaohjaajaan: Andrei Tarkovski pyrki etsimään runollista elokuvailmaisua, ja käytti usein isänsä runoja elokuviensa pohjana. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat Andrein ja siskonsa Marinan ollessa vielä lapsia, ja he varttuivat äitinsä hoivissa. Toisen maailmansodan aikana he joutuivat äidistäänkin eroon paetessaan Moskovasta maaseudulle.

[muokkaa] Opinnot

Tarkovski opiskeli vuosina 1951–54 Moskovassa arabian kieltä ja musiikkia, ja myöhemmin hetken geologiaa Siperiassa. Vuonna 1956 hän aloitti elokuvataiteen opiskelun Neuvostoliiton elokuvakoulussa, jonka opettajiin kuului tuolloin muun muuassa Mihail Romm. Opiskellessaan Tarkovski ohjasi oppilastöinä elokuvat Tappajat (Ubitsjy, 1956) ja Tänään loma on peruttu (Segodnja uvolnenija ne budet, 1959). Lastenelokuva Höyryjyrä ja viulu (Katok i skripka, 1960) oli puolestaan Tarkovskin opinnäyte.

[muokkaa] Tuotantoa

[muokkaa] Elokuvat

[muokkaa] Ei paluuta

Tarkovski sai mahdollisuuden ohjata debyyttielokuvansa Ei paluuta (Ivanovo detsvo, 1962) kun elokuvan ensimmäinen kuvausversio hyllytettiin leikkausvaiheessa, ja Tarkovski palkattiin tekemään koko elokuva uudestaan jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan myllerryksessä oli tyypillisen sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen – vaikka hänen runollinen tyylinsä, josta hän tuli myöhemmin tunnetuksi, oli vielä varsin kypsymätön. Elokuva voitti silti muun muuassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvafestivaaleilla.

[muokkaa] Andrei Rublev

Tarkovskin seuraava ohjaustyö, venäläisestä ikonimaalari Andrei Rublevista kertova epookki Andrei Rublev (1969) oli kuitenkin valtava edistys Tarkovskin tyylissä. Elokuva joutui Neuvostoliitossa kuitenkin sensuurin kynsiin, ja vaikka elokuva tehtiinkin jo vuonna 1965, julkaistiin se vasta viisi vuotta myöhemmin. Andrei Rublev ei myöskään saanut kunnollista levitystä kotimaassaan, siitäkin huolimatta että se voitti FIPRESCI-palkinnon Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1970 ja muun muuassa mestariohjaaja Ingmar Bergman on kehunut sitä sittemmin vuolaasti.

[muokkaa] Solaris

Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa Solaris (1972) levitettiin Neuvostoliitossa vajavaisesti, mitä paikalliset kulttuuriviranomaiset selittivät elokuvan vaikeaselkoisuudella. Cannesissa tuomariston palkitsema Solaris perustui Stanislaw Lemin samannimiseen sci-fi-kirjaan ja sitä pidettiin neuvostoliittolaisena vastauksena Stanley Kubrickin menestyselokuvalle Avaruusseikkailu 2001.

[muokkaa] Peili

Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Zerkalo, 1974) oli puolestaan äärimmäisen henkilökohtainen, unista ja muistoista ammentava elokuva. Tarkovski käytti useimmissa elokuvissaan luontevasti rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, ja lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä vei tämän äärimmilleen: Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (jota nähdään elokuvassa vain ohimenevästi) elämäntarinan ajallisesti sekoitetussa järjestyksessä, käyttäen niin välähdyksiä uutisdokumenteista kuin hyvin unenomaisia ja aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Lopputulos on ehkä lähimpänä unen ja runouden logiikkaa kun mikään muu elokuva historiassa. Samalla ohjaaja tuli luodanneeksi maansa lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussuri-joen rajakahakoihin asti.

Andrei Tarkovskia ei kuitenkaan päästetty taas vähällä kotimaassaan; erityisesti kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä omakohtausuutta vastaan.

[muokkaa] Stalker

Peilin jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille Shakespearen Hamletin Moskovassa vuonna 1977, ja palasi sitten elokuvan ja sci-fin pariin: Strugatskin veljesten romaaniin pohjaava Stalker (1979) käsitteli Solariksen tavoin ihmisen kykyä kohdata itsensä, vaikkakin Stalkerin tulevaisuudenvisio oli synkempi ja pessimistisempi.

[muokkaa] Nostalgia

Tarkovski halusi pitkään poistua kotimaastaan johtuen hänen ongelmistaan Neuvostoliiton viranomaisten kanssa. Äitinsä kuoltua Tarkovski lopulta muutti vaimonsa Larissan – joka oli myös Tarkovskin monien elokuvien ohjaaja-assistentti – kanssa väliaikaisesti Italiaan, missä hän teki seuraavan elokuvansa Nostalgia (Nostalghia, 1983), jota edelsi dokumenttielokuva Tempo di viaggio (1983), joka kertoi Nostalgian kuvauspaikkojen etsinnästä. Tarkovski teki Nostalgian käsikirjoituksen runoilija Tonino Guerran kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muuassa Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin kanssa. Neuvostoliiton viranomaiset eivät nytkään suhtautuneet Tarkovskin hengentuotteeseen suopeasti: elokuvaohjaaja Sergei Bondartshukin johdolla Nostalgiaa estettiin Cannesin elokuvafestivaaleilla voittamasta Kultainen palmu -pääpalkintoa, ja se sai sen sijaan vähemmän arvostetun tuomaristopalkinnon.

Nostalgian valmistuttua Tarkovski halusi lähteä pysyvästi Neuvostoliitosta, vaikka hän kirjoittikin päiväkirjassaan potevansa kovaa koti-ikävää. Vaikka Tarkovskilla ja hänen vaimollaan Larissalla oli vaikeuksia saada viisumejä ulkomaille, pysyi Tarkovski ulkomailla koko loppuelämänsä; Larissa ehti jättää Tarkovskin ja palata kotimaahansa ennen tämän kuolemaa.

Nostalgian jälkeen Tarkovski ohjasi jälleen teatterituotannon, tällä kertaa Boris Godunovin Lontoon Covent Gardenissa.

[muokkaa] Uhri

Viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986) hän teki Ruotsissa. Elokuvan tuotantoryhmään kuului monia Ingmar Bergmanin pitkäaikaisia työtovereita, kuten kuvaaja Sven Nykvist ja näyttelijä Erland Josephson, joista jälkimmäinen esiintyi merkittävässä roolissa jo Nostalgiassa. Elokuva oli menestyksekäs Cannesin elokuvafestivaaleilla: Uhri voitti tuomaristopalkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.

[muokkaa] Kirjat

Viimeisinä vuosinaan Tarkovskilta julkaistiin myös kaksi kirjaa: Vangittu aika (Sapetshatljonnoje vremja, 1984), joka käsitteli Tarkovskyn elokuvateoriaa ja taidetta yleisesti, sekä Martyrologia (Martyrolog, 1989), päiväkirja vuosilta 1970–81.

[muokkaa] Filmografia

  • Tappajat (Ubitsjy, 1956)
  • Tänään loma on peruttu (Segodnja uvolnenija ne budet, 1959)
  • Höyryjyrä ja viulu (Katok i skripka, 1960)
  • Ei paluuta (Ivanovo detsvo, 1962)
  • Andrei Rublev (Strasti po Andreju, 1966)
  • Solaris (Soljaris, 1972)
  • Peili (Zerkalo, 1975)
  • Stalker (1979)
  • Tempo di viaggio (1982) televisiolle
  • Nostalgia (Nostalghia, 1983)
  • Uhri (Offret, 1986)

[muokkaa] Bibliografia

[muokkaa] Lähteet

  • Christian Braad Thomsen (1989): Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like. ISBN 951-8929-13-0.
  • Andrei Tarkovski (1989): Vangittu aika. Love kirjat. ISBN 951-8978-04-2.

[muokkaa] Aiheesta muualla