Bastilji

Wikipedia

Bastilji ennen tuhoutumista
Suurenna
Bastilji ennen tuhoutumista

Bastilji (ransk. Bastille) oli linna Pariisissa. Se rakennettiin 13701382 suojaksi englantilaisia vastaan ja sitä käytettiin myöhemmin myös valtiollisena vankilana; jälkeenpäin on kehitelty legenda, jonka mukaan Bastilji oli hirvittävä vankila, jonka kylmissä ja kosteissa selleissä lojui mielivallan uhreja, joiden ainoa rikos oli olla vastenmielisiä yksinvaltiaalle, tämän suosikeille tai näiden rakastajattarille. Ajatusta pönkitti se tosiasia, että kuninkaan kansliassa oli runsaasti ns. Lettre de cachet -kirjeitä, jotka olivat kuninkaan valmiiksi allekirjoittamia ja sinetöimiä vangitsemismääräyksiä ilman oikeuden tuomiota; niiden tyhjille riveille saattoi kirjoittaa asianomaisen vankilan komendantin vastaanottajaksi ja vangittavaksi sen jonka halusi. Vaikutusvaltainen ylimys saattoi ostaa tällaisen kirjeen ja täyttää mielensä mukaan, ja kun se esitettiin viranomaisille, näiden oli toteltava. Tosiasiassa näitä kirjeitä ei juurikaan syyttä käytetty.

Kaikkein viimeksi niin tehtiin jos kyseinen vankila oli Bastilji, koska tosiasiassa vanha harmaakivilinna oli jo kauan ollut pelkästään ns. loistovankila, johon joutui vain ns. herrasmiesrikoksista: joku saattoi jättää velkansa maksamatta, surmata vastustajansa kaksintaistelussa tai osoittaa liikaa rohkeutta politiikassa.

Toisin sanoen kyseessä oli eräänlainen arestihuoneisto, johon kuningas lähetti hyvien perheiden häijyjä poikia ja kohtuuden ylittäviä häväistyskirjoittajia jäähdyttämään tunteitaan enintään pariksi vuodeksi hyviin asuntoihin hyvin ruokittaviksi. Koskaan ei ollut häpeä joutua Bastiljiin, se oli pikemminkin meriitti. Esimerkiksi kardinaali de Rohan, joka liittyi ns. kaulakorujuttuun, lähetettiin Bastiljiin oikeudenkäyntiin asti. Jokaiselle maksettiin lisäksi päivittäin erillistä ylläpitokorvausta, joka vaihteli täysverisen prinssin tuhannesta livrestä alemman aatelisen kymmeen livreen päivässä. Tällä rahalla heidän oletettiin maksavan ruokansa, olkipatjansa (tai paremmat vuodevaatteensa) ja käyttövaatteidensa pesettämisen. Kuten havaita saattaa, mitä korkeampi oli tuomittu, sitä ylellisemmin hän lukon takana eli. Käytäntö oli hyvin vanha; jo Filip IV Kaunis maksoi vangitsemilleen Temppeliherroille kyseistä päivärahaa - joskin se oli tarkoituksella liian pieni, vain yksi sou viikossa, joten vangitut ritarit näkivät nälkää, nukkuivat paljaalla lattialla ja rypivät liassa tarkoituksellisena nöyryytyksenä, joskin tämä kääntyi kuningasta itseään vastaan. Jatkossa moiseen ei enää hairahdettu vaan päiväraha oli asianmukainen.

1780-luvun lopussa, noin vuosi ennen linnan loppua, vankilan luonne muuttui: sinne alettiin herrasmiesvankien sijaan tuoda aivan tavallisia rikollisia, mutta ei paljon heitäkään. Heille maksettiin päivärahaa kaksi ja puoli livreä, mikä vastasi ammattimiehen päiväpalkkaa.

Bastilji vallattiin 14. heinäkuuta Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1789.

Linna oli tuolloin itse asiassa jo saanut purkutuomion; viimeisen muistion siitä, kuinka vankilan lakkauttaminen ja itse rakennusten purkaminen olisi käynyt parhaiten päinsä, laati vain viikkoa ennen hyökkäystä linnan komendantti, ritarillisesta luonteestaan kuuluisa markiisi Jourdan de Launay. Linnan ylläpito oli nimittäin pelkkää tuhlausta: upseereja piti olla neljä ja kaikkien piti ehdottomasti olla Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareita, varsinaista virkakuntaa oli toistakymmentä henkeä ja lisäksi vielä oli ruokittavana ja huollettavana ulkovartioinnista huolehtinut sotainvalidikomppania, jonka kokonaisvahvuus upseereineen oli 82 miestä.

Ja kaikki tämä enää vain muutaman vähäisistä rikoksista tuomitun vangin vuoksi: hyökkäyksen aikana vankeina oli neljä vekseliväärentäjää, kaksi mielipuolta sekä sadisti, joka piti seuraavana päivänä vapautuksen jälkeen vangita uudelleen.

Kuuluisin linnan tuolloisista vangeista, pahamaineinen kirjailija markiisi de Sade, jonka nimestä ovat termit "sadismi" ja "sadisti" kehitetty, aiheutti noin viikko ennen hyökkäystä yleisen mellakan huutamalla rautaputkea megafonina käyttäen sellinsä ikkunasta:

-Kansalaiset, tulkaa apuun! Meidät teurastetaan ja meitä kidutetaan täällä!

Huutelusta tehtiin lyhyt loppu ja asia tutkittiin: markiisi oli lääkärien mielestä saanut yksinkertaisesti hulluuskohtauksen - ja hänet vietiin Bastilijista kiireen kaupalla Bicêtrèn mielisairaalaan. Tapaus oli käytännössä jo unohtunut hyökkäyksen tullessa. Eli hän ei suinkaan aiheuttanut rynnäkköä eikä häntä ei suinkaan vapautettu muiden vankien yhteydessä, kuten jotkut tarinat väittävät. Siihen markiisi tiettävästi pyrki, mutta tuloksetta.

Ja mikä olikaan todellinen syy siihen, että linnan kimppuun yleensäkin hyökättiin?

Pariisissa haluttiin järjestää miliisijoukkoja pitämään huolta siitä, että vakinaiseksi komiteaksi järjestäytyneet kansalliskokouksen valitsijat eivät joutuisi vaaraan; tarvittaisiin siis aseita - ja paljon. Invalidesin asevarastosta löytyi jotain, jopa muutamia tykkejä, joita käyttämään saatiin joukko kansalliskaartilaisia.

Varsinaiset suuret asevarastot oli sijoitettu Bastilijin kellareihin; nyt kasaantui sekalainen väkijoukko - kadunmiehiä, kaartilaisia ja valitsijoita - jotka kahtena joukkona lähtivät rynnäkköön linnaa vastaan. Kohteeseen oli juuri edellisenä päivänä lähetetty 32 sveitsiläiskaartilaista vahvistukseksi; yhdessä nelihenkisen upseeriston, parikymmenpäisen virkakunnan ja 82-miehisen invalidikomppanian kanssa linnaa puolusti siis pitkälti toistasataa harjaantunutta sotilasta, joilla oli täysin ylivertainen aseistus käytettävissään. Hyökkäjistä valtaosa oli riehaantunutta kadunväkeä, joita täydensivät muutamat kansalliskaartilaiset - nämäkään tuskin sotilaina mainitsemisen arvoisia. Ylivoima oli vain näennäinen, ja esimerkiksi harjaantuneen joukko-osaston näyttätyminen alueella olisi luultavasti hajottanut koko mellakan.

Mutta: varsinaista taistelua ei käyty: linnan tornitykit, jotka olisivat helposti torjuneet sekavan hyökkäyksen, pysyivät vaiti; linnasta ammuttiin pari kertaa kivääreillä, nekin ohi, ja yksi ainoa niin ikään ohi mennyt tykinlaukaus. Komendantti käski laukaista yhden kolmesta laskusiltaa vartioineesta tykistä, kun piirittäjät sytyttivät linnan ulkorakennukset palamaan. Kartessiammus, jolla tykki oli ladattu, meni karkeasti yli osumatta mihinkään; piirittäjien keskelle osuessaan se olisi saattanut lopettaa mellakan siihen paikkaan: tällainen pienillä musketinluodeilla täytetty eräänlainen haulipanos olisi tehnyt todella siivotonta jälkeä osuessaan keskelle tiheää mellakoitsijoiden joukkoa.

Tulipalo haittasi vain piirittäjiä itseään. Samoin vaivalla paikalle saaduista muutamista tykeistä ei ollut hyötyä: ne olivat liian pieniä, noin kuuden naulan kenttätykkejä joiden luodit eivät olisi edes pystyneet linnan jykeviin muureihin. Ja koska niiden käyttäjiksi ei ollut ammattitaitoisia tykkiupseereita, muutamat linnaa kohti ammutut laukaukset joko kimposivat muureista osuen piirittäjiin itseensä tai menivät karkeasti ohi osuen naapuritaloihin; joku tykeistä jopa räjähti, kun suurempaa intoa kuin ammattitaitoa omanneet kansalliskaartilaiset latasivat sen liikapanoksella lisätäkseen tehoa; tästä aiheutui varsin paha siivo piirittäjien joukossa. Tästä kaikesta lienee syntynyt vielä tänäänkin elävä sitkeä legenda siitä, kuinka linnan kolmekymmentä tornitykkiä olisivat syösseet herkeämättä tulta tuntikausien ajan..... jos niin olisi käynyt, piiritys olisi varmuudella hajonnut jo ennen kuin kunnolla alkoikaan.

Mutta: linnanpäälliköltä ei puuttunut rohkeutta vaan ryhtiä; hänen epäröintinsä sai invalidit haluamaan antautumista, koska ruokaa ja vettä oli vain kahdeksi päiväksi; sveitsiläiskaartilaiset vaativat taistelua kuolemaan asti; päällikkö olisi räjäyttänyt linnan ruutivarastoilla, mutta kaksi invalidisotilasta esti sen pistimet tanassa: he eivät halunneet kuolla.

Lopulta markiisi Launay suostui avaamaan portit, jos hänen ja hänen väkensä henget taattaisiin; lupaus annettiin - ja rikottiin! Riehaantunut väkijoukko katkaisi markiisin kaulan veitsellä ja pää kannettiin heinähangon kärjessä kaupunkiin. Samoin lukuisia muita sotilaita, joista kaksi invalidia, Ferrand ja Bequart, oli estänyt päällikköä räjäyttämästä ruutivarastoa, koki saman kohtalon. Vangit vapautettiin ja kannettiin riemusaatossa kaupunkiin; tosin yksi heistä, vaarallinen sadisti, oli pakko vangita jo seuraavana aamuna, kun osoittautui että oli liian vaarallinen vapaana pidettäväksi.

Erääseen kasemattiin linnoittautuneet sveitsiläiskaartilaiset pitivät puolensa siihen asti, kunnes mellakka hiljeni ja ryöstetty linna jäi jokseenkin tyhjilleen; sitten he poistuivat raportoimaan tapahtuneesta.

Koko mellakan syy, asevarasto, hajosi suunnilleen taivaan tuuliin kun väkijoukko pääsi siihen käsiksi. Miliisijoukot muodostettiin miten muodostettiin.

Joitakin aikoja myöhemmin rakennusurakoitsija Palloy puratti linnan maan tasalle; tilalle tuli tori, Place Bastille. Linnan muurin kivistä tuli suosittuja muistoesineitä: niihin kaiverrettiin fryygialaismyssyn kuvia tai niistä tehtiin linnan pienoismalleja.

Bastiljin valtauksesta tuli vallankumouksen alkamisen symboli. Sitä juhlittiin jo seuraavana vuonna, ja päivä on edelleen Ranskassa virallinen juhlapäivä.

 Lähde: Aubry: Ranskan suuri vallankumous, osa 1
        Gerhard Prause: Historian harhaluuloja ja totena esitettyjä taruja
        Maurice Druon: Kirotut kuninkaat I: Rautakuningas


Tämä artikkeli perustuu Pienen tietosanakirjan (1925–1928) sisältöön. Pienen tietosanakirjan tekijänoikeudellinen tilanne on tulkinnanvarainen. Sieltä ei tule tuoda uutta aineistoa Wikipediaan. Voit auttaa Wikipediaa korvaamalla Pienen tietosanakirjan aineiston uudella.