Imperialismi
Wikipedia
Imperialismin perinteisen ja kapeimman määritelmän mukaan imperialismina pidetään valtion pyrkimystä väkivaltaisesti laajentaa omaa aluetta tai vaikutusaluetta. Imperialismi voidaan määritellä myös suurvaltapolitiikaksi, jossa tavoitteena on mahdollisimman laaja vaikutusvalta maailmassa. Laajassa merkityksessä imperialismi on maailmanvaltiopolitiikkaa joka tähtää aatteellisiin, alueellisiin, taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Imperialismin ilmenemismuotoja ovat sotilaallinen, aatteellinen ja siirtomaaimperialismi (kolonisaatio).
Oxford English Dictionaryn mukaan sana 'imperialismi' keksittiin 1858 kuvaamaan Britannian ylivaltaa maailmassa Napoleonin kukistumisen jälkeen. Kantasanana on latinan imperium.
Imperialismin harjoittamiseen liittyy usein käsite kulttuurillisesta ylivoimasta tai kehittyneisyydestä, joka oikeuttaa "alemmalla kehitysasteella" olevien kulttuuripiirien ja kansojen alistamisen. Samalla kun imperialisti katsoo kehittävänsä ja sivistävänsä hallinnan alaisia alueita, hyödyttävät sen taloudelliset resurssit imperiumia itseään.
Aikakautta 1871–1914 pidetään varsinaisena siirtomaaimperialismin aikakautena. Tällöin useilla eurooppalaisilla suurvalloilla oli runsaasti kolonioita eli alusmaita kaukana omista alueistaan.
Toisen maailmansodan jälkeen "imperialismia" on käytetty lähinnä poliittisena iskusanana sen vasemmistolaisessa merkityksessä. Sitä käytettiin paljon 1960-luvun poliittisesti aktiivisina vuosina, ja USA:n 1960- ja 1970-luvuilla käymää Vietnamin sotaa vastaan. Myös nykyistä Irakin sotaa on nimitetty "imperialistisiksi" sodaksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Imperialismin historiaa
Historiassa valtakuntien laajentaminen sodan keinoin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus: Assyrian valtakunnan valloittivat persialaiset, jotka kukistuivat Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) edessä. Hänen visionsa oli oicumene (yksi maailma) tai kosmopolis (maailman polis). Tämän tavoitteen saavutti käytännössä Rooma, joka yhdisti maailman Isosta-Britanniasta Egyptiin. Tuohon aikaan imperiumia pidettiin yhdistävänä tekijänä.
[muokkaa] Eurooppalainen imperialismi
Eurooppalaisen imperialismin ensimmäinen aalto alkoi 1500-luvun alussa Kolumbuksen löytöjen myötä. Espanja ja Portugali jakoivat uuden maailman keskenään, mutta niiden siirtomaamonopoli murtui ajan myötä.
Eurooppalaisen imperialismin toinen kausi alkoi Saksan yhdistymisestä 1871 ja päättyi ensimmäisen maailmansodan alkamiseen 1914. Tätä aikakautta leimaa kilpailu maailman vielä jakamattomien alueiden valtauksesta, pääasiassa rotuun perustuvien argumenttien avulla. Alempiarvoisilla roduilla ei nähty olevan oikeutta itsehallintoon. Anglosaksisessa kirjallisuudessa aikakaudesta on käytetty mm. nimiä: "Era of Empire for Empire's sake" ja "The Scramble for Africa." Euroopan valtiot lisäsivät tuolloin 20 % maapallon pinta-alasta omiin valtakuntiinsa etenkin jakamalla Afrikan keskenään, mutta myös Kaakkois-Aasiassa, missä Japani osallistui samanlaiseen kilpailuun.
[muokkaa] Pax Britannica
Napoleonin kukistumisen jälkeen oli vallinnut ns. Pax Britannica, jolloin Yhdistynyt kuningaskunta oli hallinnut suvereenisti meriä ja siten maailmankauppaa sekä noussut teollisen vallankumouksen myötä johtavaksi talousmahdiksi. Saksan yhdistyminen vuoden 1871 sodan päätteeksi ja Italian yhdistyminen 1870, ja niissä sekä Ranskassa alkanut teollistuminen ja uudet aseet – höyrylaivat ja teräs – nostivat muut maat kilpailemaan Britannian kanssa. Kauppakilpailu koveni vuosien 1873–1896 pitkän laman aikana, jolloin hallituksilla oli paine edistää kotimaista teollisuutta suojatulleilla, mikä johti vapaakaupan oppien hylkäämiseen (Saksassa 1879 ja Ranskassa 1881). Uusien mertentakaisten alueiden uskottiin luovan vientimarkkinat ilman ulkomaista kilpailua, ja lisäksi toimivan halpojen raaka-aineiden lähteenä.
Britannian paluun imperialismiin katsotaan ajoittuvan vuoteen 1875, jolloin Benjamin Disraelin hallitus osti velkaantuneelta Egyptin hallitsijalta Ismaililta strategisesti tärkeän Suezin kanavan osakkeet. Ismailin sanouduttua irti veloista, Ranska ja Britannia ottivat maan hallintoonsa ja pakottivat hallitsijan eroamaan. Maassa nousi 1882 kapina, jonka brittijoukot kukistivat.
Venäjän laajenemisen pelko sai britit ottamaan Kyproksen sotilastukikohdakseen tukemaan Osmanien valtakuntaa mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan sekä valloittamaan Afganistanin puskurivyöhykkeeksi Venäjän ja brittien Intian välille. Sisä-Aasian jako päättyi brittien sotaretkeen Tiibetiä vastaan 1903–1904. 1890-luvulla Britanniasta tuli Afrikan valloituksen edelläkävijä.
[muokkaa] Sosiaalista taustaa
Kirjailija Rudyard Kipling kehotti Yhdysvaltoja kantamaan "valkoisen miehen taakan" ja viemään sivistystä maailman muilla roduille. Sosiaalidarwinismista tuli tunnettu oppi läpi länsimaiden, ja Ranskan isällinen mission civilisatrice, sivistämismissio vetosi valtiomiehiin.
Henry Stanleytä kiinnosti erityisesti Afrikan tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet. Hän kirjoitti artikkeleita, taivutteli rikkaita ja puhui julkisissa tilaisuuksissa lausuen muun muassa: "Koskien tuolla puolen on 40 miljoonaa alastonta ihmistä, ja Manchesterin puuvillankehrääjät odottavat tilaisuutta vaatettaa heidät". Hän kehotti myös kaatamaan sivistystä Afrikan barbarismiin ja liittämään nuo "kurjat" kristilliseen seurakuntaan.
Ammattiliittojen, sosialismin ja protestiliikkeiden synty sai poliittisen eliitin käyttämään kolonialismia luomaan kiihkoisänmaallista henkeä, siten saavuttaen työväenluokan tuen. Uudet joukkotiedotusvälineet käyttivät tätä hyväkseen varsinkin Espanjan-Yhdysvaltain sodan yhteydessä 1898 sekä buurisodan ja boksarikapinan aikana 1900. Jopa ne jotka yhdistivät imperialistisen kolonialismin sortoon ja riistoon, hyväksyivät kolonialismin hiljaisesti: vuonna 1904 sosialistinen internationaali päätti, että tulevaisuuden sosialististen hallitusten on johdatettavat siirtomaiden ihmiset lopulta itsenäisyyteen.
[muokkaa] Aasiassa
Intia siirrettiin vuonna 1858 sepoy-kapinan jälkeen vuonna 1600 perustetulta Itä-Intian komppanialta, kuningatar Viktorian alaisuuteen, ja hän julistautui 1876 Intian keisarittareksi. 1880-luvulla britit ottivat hallintaansa Burman ja Ranska Vietnamin. Ranska laajentui edelleen Laosin valloituksella, jättäen Siamin kuningaskunnan (nyk. Thaimaa) puskurivyöhykkeeksi Ranskan Indokiinan ja brittiläisen imperiumin väliin.
Kiinan rikkaudet alkoivat kiehtoa länsimaita 1800-luvulla. Koska Kiina ei katsonut tarvitsevansa länsimailta mitään, ja piti teollisuutta länsimaisena hapatuksena, oli vaikeaa myydä Kiinaan mitään. Tämän lisäksi Yhdysvallat esti Kiinan tekemisen siirtomaaksi. Kiina säilyi itsenäisenä, mutta jaettiin suurvaltojen vaikutusalueisiin. Britit keksivät myös mitä Kiinan voi myydä: oopiumia. Kiinalaiset yrittivät kapinoida useaan otteeseen. Vuosien 1850–1864 Taiping-kapina kukistettiin kenraali Charles Gordonin johtaman armeijan tuella, mikä pelasti Qing-dynastian.
[muokkaa] Afrikan valloitus
Vuoteen 1835 mennessä eurooppalaiset olivat kartoittaneet suurimman osan Luoteis-Afrikkaa. Tutkimusmatkailija David Livingstone kartoitti mantereen sisäosia. Vuosisadan loppuun menessä Niilin alkulähteet oli löydetty, ja Kongo- ja Niger-joet hahmotettu. Vuonna 1875 kuitenkin vain 10 % mantereesta oli länsimaiden hallussa. Tärkeimmät siirtomaat olivat Ranskan Algeria ja Britannian Cape Colony, osa Etelä-Afrikkaa.
Livingstonen työn jatkajan, Morton Stanleyn työ sai aluksi tukea vain Belgian kuninkaalta Leopold II:lta. Stanley lähetettiin Kongon alueelle, jossa hän vuoteen 1882 mennssä sai haltuunsa 900 000 neliömailia maata eri päälliköiden kanssa tekemiensä "sopimusten" avulla. Kongo tunnustettiin Berliinissä 1884 järjestetyssä konferenssissa Leopold II:n omaisuudeksi, mutta myös vapaavaltioksi, joten kaupankäynti ja purjehtiminen Kongojokea pitkin olivat periaatteessa vapaata.
Britit pyrkivät valtaamaan Niilin yläjuoksun, ja reitin Egyptin ja Etelä-Afrikan valloitustensa välillä. Tämän "punaisen linjan" käsitteen keksi Cecil Rhodes, Cape Colonyn pääministeri ja Brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian johtaja. Sudan, Nigeria, Kenia ja Uganda valloitettiin 1890-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina. Cape Colonystä käsin (valloitettu jo 1795) brittivalta laajentui naapurimaihin ja hollantilaissyntyisten buurien asuinalueille buurisodassa.
Ranska ja Britannia ajautuivat lähes sodan partaalle 1898 brittien pyrkiessä valloittamaan Egyptin–Etelä-Afrikan välin ja Ranskan valloitusten suuntautuessa Dakarista Afrikan sarveen. Nämä linjat kohtasivat Itä-Sudanissa lähellä Fashodaa, jonne ranskalaiset saapuivat ensin Jean-Baptiste Marchandin johtamina ja britit lordi Kitchenerin alaisuudessa. Ranskalaiset vetäytyvät viimein pattitilanteen jälkeen, mutta vaativat yhä aluetta itselleen. Kiista ratkaistiin vasta maaliskuussa 1899, jolloin Niilin ja Kongon lähteet sovittiin etupiirien rajoiksi.
Kolmanneksi suurin siirtomaavalta oli Saksan keisarikunta, joka sai haltuunsa 2,6 miljoonaa neliökilometriä ja 14 miljoonaa alamaista: Saksan Kaakkois-Afrikan, Togomaan, Kamerunin ja Saksan Itä-Afrikan. Ainoat jäljelle jääneet itsenäiset Afrikan valtiot olivat Liberia ja Abessinia (nykyinen Etiopia).
[muokkaa] Kolonialismin vaikutukset
Vuosien 1885–1914 valloitusten jälkeen Britannia otti 30 % Afrikan väestöstä hallintaansa, Ranska 15 %, Saksa 9 %, Belgia 7% ja Italia 1 %. Väkirikkain maa oli brittien Nigeria, joka 15 miljoonalla asukkaallaan oli suurempi kuin koko Ranskan länsi-Afrikka tai Saksan siirtomaat yhteensä.
[muokkaa] USA ja Saksa
Yhdysvalloista ja Saksasta oli tullut molemmista suurvaltoja, ja ne aloittivat 1890-luvulla voimakkaan kilpavarustelun, etenkin laivastojen osalta. Yhdysvallat valtasi Kuuban, Puerto Ricon ja Filippiinit Espanjalta vuoden 1898 sodassa. Filippiinien valloitus johti parinsadantuhannen asukkaan verilöylyyn, josta maan kansalaiset – etunenässään kirjailija Mark Twain – syyttivät hallitustaan.
Saksassa valtakunnankansleri Otto von Bismarck piti aluksi siirtomaita hyödyttöminä, mutta pyörsi sittemmin kantansa pysyäkseen muiden Euroopan maiden tahdissa, ja piilottaakseen Saksan laajemmat strategiset haaveet. Saksan merkittävin siirtomaa oli Tansania, jonka valtaaminen esti Britannian haaveet saada Afrikan halki pohjois–etelä akselilla kulkeva alue.
[muokkaa] Venäjä
Venäjän yhdistyi Moskovan ruhtinaskunnan Iivana IV:n johdolla (1533–1584). Myöhemmin Venäjästä kasvoi eurooppalainen suurvalta, etenkin Pietari Suuren valloitusten jälkeen. Imperialismin aikakautena Venäjä laajeni Keski-Aasiaan, kohti Brittien hallitsemaa Intiaa. Kipling nimitti suurvaltojen kilpajuoksua nimellä "Suuri peli" (The Great Game). Lopulta kuitenkin Afganistan jäi puskurivaltioksi imperiumien väliin.
Venäjän pitkäaikaisin vastustaja oli turkkilainen Osmanien valtakunta, joka oli Venäjän laajentumispyrkimysten esteenä ja piti hallussaan lukuisia kristittyjen pyhiä paikkoja. Erityisenä syynä oli pyrkimys slaavien yhdistämiseen, (panslavismiin). Venäjän politiikan pitkän linjan tavoite oli saada haltuunsa Dardanelliensalmi ja Konstantinopoli ("Tsargrad"), jonka ympärysvallat sille lupasivatkin ensimmäisen maailmansodan voiton jälkeen. Venäjän harjoittaman imperialismin syinä on pidetty esimerkiksi taloudellisia syitä ja oman maan suhteellisen liikakansoituksen purkamista.
Sodan seurauksena vallan kaapanneiden bolševikkien historiankirjoitus lähti menneisyyden täydellisen tuomitsemisen näkökulmasta. Etenkin bolševikkihistorioitsija Mihail Pokrovskin mukaan "Venäjä oli aina Moskovan suuriruhtinaskunnan ajoista asti ollut väkivaltaisesti laajentumaan pyrkinyt, muita kansoja alistanut kolonialistinen valta.”
Neuvostoliiton kaudella Venäjä laajensi alueitaan huomattavasti sekä muodosti itselleen toisessa maailmansodassa satelliittivaltioista koostuneen itä-blokin.
- Katso myös Venäjän uusi imperialismi.
[muokkaa] Japani
Japanissa vuoden 1868 Meiji-restauraatio teki maasta länsimaistyyppisen valtion, ja aloitti teollistumisen ja militarismin. Japani laajensi maa-alueitaan ottamalla haltuunsa Korean 1894 ja Mantšurian 1905 Venäjälle aiheuttamansa tappion jälkeen. Ennen toista maailmansotaa Japani oli brutaalilla valloituspolitiikalla saanut haltuunsa laajoja osia Itä-Aasiasta, mutta sen mahti romahti sodan seurauksena. 1900-luvun alkupuoliskolla Japani oli aktiivisimmin imperialismia harjoittanut valtio.
[muokkaa] Kiina
Kiinaa oli imperialismin kautena ennemmin lähinnä eurooppalaisen ja japanilaisen imperialismin uhrina.
[muokkaa] Imperialismin kritiikki
Imperialismin vastaisia liikkeitä voidaan nimittää yhteisnimellä anti-imperialismi. Riistetyiksi itsensä kokevissa maissa nationalisteilla on ollut usein merkittävä osa tässä toiminnassa. Jotkut (sosiaali)liberaalit ja etenkin sosialistit ovat vastustaneet imperialismia. Reaalipolitiikka on tosin ajoittain ajanut näiden molempien ryhmien edustajia puolustamaan imperialistista politiikkaa.
Taloustieteilijä Adam Smith esitti siirtokunnista (tuolloin Pohjois-Amerikka ja Länsi-Intia) luopumista teoksessaan Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations IV:VII, Of Colonies). Fabialainen liberaali John A. Hobson esitti kritiikissään (Imperialism, 1902) imperialismin lähtökohdaksi kapitalismin epäkohdat, jotka johtivat pääoman etsiytymiseen ulkomaille.
Tekstistä otti vaikutteita mm. Lenin, joka kirjoituksissaan määritteli imperialismin kapitalismin viimeiseksi vaiheeksi. Hänen oppi-isänsä Karl Marx oli vielä tukenut imperialismia, koska se Marxin mielestä joudutti historiallista kehitystä kohti sosialismia.
Marxis-leninistinen näkökulma tuli uudelleen voimakkaasti esiin 1960- ja 1970-luvuilla, kun monikansalliset yritykset alkoivat kasvattaa merkitystään. Globalisaatiokeskustelun yhteydessä radikaalit teoreetikot ovat puhuneet esimerkiksi "kansainvälisen finanssipääoman imperialismista".
[muokkaa] Kylmä sota
- Pääartikkeli: Kylmä sota
Toisen maailmansodan jälkeen alkanut ja kommunismin romahdukseen päättynyt USA:n ja Neuvostoliiton kilpailu eli kylmä sota voidaan nähdä kahden imperialistisen valtion kamppailuna maailman herruudesta, joskin tämä kamppailu käytiin suorien aluevalloitusten sijaan usein epäsuorasti kilpailemalla poliittisesta vaikutusvallasta. Usein tämä konkretisoitui sotilaallisen väliintulon kautta muissa valtioissa ns. proxy-sodissa.
[muokkaa] Katso myös
- Hererojen kansanmurha
- Kongon vapaavaltio
- kolonisaatio
- kolonialismi
- Monroen doktriini
- Brežnevin oppi