Helsingin suurpommitukset

Wikipedia

Helsingin suurpommitukset olivat jatkosodan aikaan helmikuussa 1944 Neuvostoliiton tekemät kolme massiivista suurpommitusta Helsinkiä vastaan, joiden tavoitteena oli murtaa suomalaisten puolustustahto ja pakottaa suomalaiset rauhaan. Pommitukset toteutettiin 6.–7., 16.–17. ja 26.–27. päivien välisinä öinä. Josif Stalin oli saanut Teheranissa 1943 luvan Yhdysvaltain ja Ison-Britannian edustajilta luvan massiivisiin pommituksiin, joilla Suomi pakotettaisiin irtaantumaan sodasta Saksan rinnalla ja suostumaan Neuvostoliiton rauhanehtoihin.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Neuvostoliiton kaukotoimintailmajoukot (ADD)

Pommituksista vastasivat suoraan Neuvostoliiton korkeimman sodanjohdon eli käytännössä Stalinin alaisuudessa toimineet kaukotoimintailmajoukot Aviatsija Dalnego Dejstvija (ADD), jota oli täydennetty ja vahvistettu Helsinkiä varten tehtävää hyökkäystä varten. ADD:n komentajana toimi marsalkka Aleksandr Golovanov.

Yhdysvaltalainen B-25
Suurenna
Yhdysvaltalainen B-25


Hyökkääjän konekanta oli hajanainen. Valtaosa koneista oli kaksimoottorisia Iljušin-4-, Lisunov Li-2, North American B-25 ja Douglas A-20 -pommikoneita. B-25- ja A-20-pommikoneet olivat yhdysvaltalaisena aseapuna Neuvostoliittoon toimitettuja koneita. Lisunov Li-2 oli venäläisvalmisteinen pommikoneversio yhdysvaltalaisesta matkustajakone DC-3:sta. Myös raskaita nelimoottorisia Pe-8-pommikoneita osallistui pommituksiin.

Hyökkäystä oli suunniteltu jo vuosien 1943–1944 vaihteeseen, mutta huonot sääolosuhteet olivat lykänneet pommitusten ajankohtaa helmikuulle. Kolmeen hyökkäykseen osallistui yhteensä yli 2 000 lentokonetta, jotka pudottivat yhteensä yli 16 000 pommia.

[muokkaa] Kaupungin ilmapuolustus

Helsingin ilmapuolustusta oli keväästä 1943 saakka kehitetty voimakkaasti eversti Pekka Jokipaltion johdolla. Kaupungin ilmapuolustuksen muodostivat 70 raskasta ilmatorjuntakanuunaa ja nelisenkymmentä kevyempää ilmatorjunta-asetta, jotka olivat asetettu kaupungin ympärille. Ilmapuolustuksen kannalta tärkeäksi muodostui Saksasta hankitut 6 ilmavalvontatutkaa.

Eversti Jokipaltio oli kehittänyt erityisen sulkuammuntajärjestelmän, jossa lähestyvien viholliskoneiden eteen ammuttiin useasta patterista räjähdeseinämä, jonka tarkoituksena oli pelottaa vihollislentäjät kääntymään ja tiputtamaan pomminsa kaupungin ulkopuolelle. Miltei yhtä tehokkaana pelottimena vihollisille olivat valokiilat, joita valonheitinten avulla pyöriteltiin taivaalla. Valokeilaan joutuminen olisi nimittäin aika varmasti johtanut koneen alas ampumiseen joko tykillä tai myöhemmin hävittäjän toimesta. Helsingin ilmapuolustus oli ensimmäisen ilmahyökkäyksen aikana tuolloin pelkästään ilmatorjuntatykistön varassa, koska Suomella ei ollut vielä tuolloin yötorjuntaan soveltuvia hävittäjiä.

Se, mikä teki Helsingin puolustuksesta niinkin kestävän oli Jokipaltion omantakeinen johtamistapa, joka velvoitti kaikilta yksikköön kuuluvilta työtä ja ankaraa kuria sekä järjestystä, sekä se että suurin osa kaupungin puolustajista oli sieltä kotoisin, sai puolustajiin vahvan ryhmähengen. Toinen seikka, mikä vaikutti puolustajien henkiseen jaksamiseen oli se, että suhteellisen suuri osa taistelijoista oli nostoväkeä sekä vielä varsinaisesti rintamalle kelpaamattomia koulupoikia, jotka eivät aina välttämättä osanneet pelätä. Eräs suojeluskuntaoppilas sanoi: "Näin jälkeen päin se tuntuu hurjalta, miten sitä vain pommien sirpaleiden lennellessä ympärillä osasi keskittyä vain olennaisimpaan, itselle silloin määrätyn tehtävän suorittamiseen."

Katso myös Helsingin ilmatorjunta.

[muokkaa] Väestönsuojelu

Helsingissä oli jo ennen talvisodan syttymistä väestönsuojeluasiat kohtuullisella mallilla. Jo 1934 Kaupunginhallitus oli kehottanut taloyhtiöitä rakentamaan kellareihin tilat joihin talon asukkaat voivat vetäytyä ilmahälytyksen sattuessa. Nämä suojatilat eivät ollet tosin kovinkaan loppuun asti kehitettyjä, vaan normaaleja huoneita, joissa kattoa ja seiniä oli tuettu hirsin ja lankuin mahdollisen pommin iskeytymisen ja siitä seuraavan sortumisvaaran pienentämiseksi. Jokaisessa taloyhtiössä piti myös olla suojeluvalvoja, joka ei saanut kuulua reserviin eikä armeijaan muutenkaan, vaan jonka täytyi kuulua nostoväkeen tai olla yli-ikäinen. Vastaavan tehtävänä oli varmistaa, että kaikki asukkaat menevät asianmukaisesti suojapaikkoihin.

Isompia kalliosuojia oli kaupungissa vain muutama, mutta jatkosodan aikana niitä oli jo riittävästi. Myös sairaanhoito oli turvattu suhteellisen hyvin. Esimerkiksi lastensairaala oli evakoitu pois pääkaupunkiseudulta. Muutamien sairaaloiden, ei kylläkään kaikkien, alla oli myös kalliotiloja, joihin potilaat voitiin hälytyksen sattuessa siirtää, ja oli myös olemassa ihan erillinen kalliosairaala Suomen Punaisen Ristin sairaalan tilojen alla.

[muokkaa] Pommitukset

Pommitukset sijoittuivat ajallisesti kymmenen päivän päähän toisistaan. Tähän oli syynä lähinnä sää ja vihollisen siihen liittyvät ongelmat. Alun perin pommitukset piti toteuttaa jo vuoden 1943 lopussa, mutta sää tuli esteeksi.

[muokkaa] Ensimmäinen pommitusyö 6.–7. helmikuuta

Ensimmäinen pommitusyö oli tuhoisin.

Ensimmäiset pommit putosivat kello 19:23. Noin 350 pommia putosi keskustan alueelle ja noin 2 500 pommia Helsingin ympärille. Kaikki, myös mereen tiputetut pommit yhteen laskettuna tiputettuja pommeja oli noin 6 990 kappaletta. Pommitukseen osallistui yhteensä noin 730 Puna-armeijan pommikonetta. Pommitus tapahtui kahdessa aallossa, 6. helmikuuta kello 18:51–21:40 ja 7. helmikuuta kello 00:57–04:57.

Ilmatorjunta oli sangen tehokas olosuhteisiin nähden. Ilmatorjunta ampui 122 sulkua, kevyt ilmatorjunta ampui yhteensä 2 745 laukausta ja raskas ilmatorjunta 7 719 laukausta. Kyseessä olevana ensimmäisenä suurpommitusyönä Helsinkiä puolustettiin ainoastaan maalta, koska Suomessa ei vielä ollut yötoimintaan soveltuvia hävittäjälentokoneita.

Surmansa sai vähän yli 100 ja haavoittui noin 300 henkilöä. Rakennuksia tuhoutui tai vaurioitui yli 160 kappaletta. Henkilöuhrien suuri määrä muihin pommituksiin nähden selittyy ehkä osittain ihmisten turhautumisilla aikaisempiin turhiin hälytyksiin.

[muokkaa] Toinen pommitusyö 16.–17. helmikuuta

Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen kaupungin avuksi saapui saksalainen komennuskunta, jossa oli 12 Messerschmitt Bf 109 G-6 -konetta. Koneissa oli yölentoihin tarkoitettu lennonvalvontamittaristo. Malmin lentokentältä operoiden saksalaishävittäjät ampuivat alas yhteensä 6 viholliskonetta kahden viimeisen hyökkäysyön aikana suomalaisten it-patteristojen yhteydessä olevien valonheitinten avustamina. Normaali ilmatorjunta tiputti kaksi neuvostokonetta ja ampui 184 sulkua. Eriteltynä raskas ilmatorjunta ampui 12 238 ja kevyt ilmatorjunta puolestaan 5 709 laukausta.

Toinen muutos sitten ensimmäisen suurpommituksen oli se, että suuri osa kaupungin asukkaista oli poistunut (vapaaehtoisesti) kaupungista maalle ja kaupunkiin syystä jos toisestakin jääneet asukkaat olivat valmistuneet suojautumaan. Tämä pienensi henkilövahinkoja tuntuvasti.

Tällä kertaa pommittaneita koneita oli 383 kappaletta. Pudotettuja pommeja, kaupunkiin, merelle ja kaupungin läheisyyteen yhteensä oli 4 317 kappaletta. Kaupungin alueelle niistä osui vain noin sata. Ilmahälytys kaupungissa annettiin kello 20:12. Pommitukset tulivat jälleen kahdessa aallossa: 16. helmikuuta kello 20:12–23:10 ja 23:45 eteenpäin jatkuen aina 17. helmikuuta kello 05:49 asti. Ensimmäisessä aallossa vihollisen poimmikoneet pyrkivät keskitettyyn pommitukseen lähestyen Helsinkiä eri suunnista. Toisessa aallossa viholliskoneet pyrkivät tuhotehtäviin muutaman koneen ryhmissä, lähestyen Helsinkiä idästä. Kuten ensimmäisen pommituksen yhteydessäkin, Helsingin puolustajat olivat valmiina. Suomen radiotiedustelu sai tiedon ja varoitti ADD:n lentokoneista tunti ja 40 minuuttia ennen hyökkäyksen alkua. Ilmavalvonta antoi puolestaan varoituksen 49 minuuttia ennen h-hetkeä. Ilmatorjunta sai tutkaansa ensimmäiset koneet 34 minuuttia ennen pommituksen alkua.

Tällä pommituskerralla henkilövahingot olivat huomattavasti pienemmät. 25 kuoli ja 29 haavoittui. Rakennuksia tuhoutui 27 kappaletta ja vaurioitui 53 kappaletta.

[muokkaa] Kolmas pommitusyö 26.–27. helmikuuta

Helsingin ilmapuolustus näytti taas kerran taistelutaitonsa ja -tahtonsa. 26. helmikuuta iltapäivällä havaittiin Helsingin yllä tiedustelukone. Se enteili hyökkäystä. Kirkas sääkään ei olisi puolustajien eduksi, mutta sellainen sattui olemaan. Taas radiokuuntelulla saatiin hyökkäyksestä aikaisimmat havainnot, tunti ja 28 minuuttia ennen hyökkäyksen alkua. Tämä siitä huolimatta, että venäläiset yrittivät pitää radiohiljaisuutta pommien tiputtamiseen asti, jonka jälkeen lentäjillä oli tapana välittömästi raportoida tuhoista.

Viisi minuuttia myöhemmin, pääasiassa lotista koostuva, pitkin Suomenlahtea levitetty ilmavalvonta antoi varoituksen saapuvista viholliskoneista. Kaupungissa pantiin toimeen niin sanottu hiljainen hälytys, kuten ennenkin hyvissä ajoin ennen pommituksia, jos suinkin vain mahdollista. Tämä merkitsi sitä, että katuvalot sammutettiin, raitiovaunu- ja junaliike pysäytettiin, ja jopa radiolähetykset katkaistiin, jotta vihollisen olisi vaikeampi löytää kohteeseensa. Toinen tarkoitus hiljaisella hälytyksellä oli se, että kaupunkilaiset tiesivät varautua tulevaan vaaraan entistä paremmin.

Ensimmäiset venäläiset pommikoneet joutuivat ilmatorjuntamme tutkaseurantaan 25 minuuttia ennen pommituksen alkua, noin kello 18:30. Minuuttia myöhemmin yöhävittäjät nousivat ilmaan Malmin kentältä ja ryhtyivät täyttämään sarkaansa. Muutaman minuutin päästä myös ilmatorjunnalle oli annettu hälytys. Samoin kaupungissa oli annettu ilmahälytys noin kello 18:45. Ilmatorjuntapatterit alkoivat jytistä noin kello 18:53 ampuen sulkuja. Kello oli 19:07 ensimmäisten pommien tippuessa kaupungin kamaralle.

Tämä viimeinen taistelu Helsingistä oli muutenkin erilainen kahteen aikaisempaan verrattuna, ainoa ero ei ollut tarkemmat tiedot. Taistelu kesti yhtäjaksoisesti 11 tuntia ja jakaantui kolmeen vaiheeseen: illan rynnäkkövaihe, yön uuvutusvaihe ja aamuyön loppurynnistysvaihe. Illan rynnäkkövaihe kesti neljä tuntia, jonka aikana vihollinen yritti jälleen keskitettyä hyökkäystä. Osa viholliskoneista pääsi pudottamaan pomminsa kaupunkiin. Yön uuvutusvaiheessa ADD yritti muun muassa lamauttaa ilmatorjunnan kaikkia mahdollisia keinojaan käyttäen, mutta tässä vaiheessa hyökänneet lentokoneet onnistuttiin poikkeuksetta torjumaan. Aamuyön loppurynnistysvaiheessa vihollinen yritti suurilla pommikonemuodostelmillaan päästä pommittamaan kaupungin maan tasalle, mutta kuitenkin suurin osa koneista saatiin käännytettyä pois ennen kaupunkiin tuloaan tykistötulella, sekä yöhävittäjien kiitettävällä avustuksella. Taistelu ja sen myötä ilmahälytys kaupungissa päättyi noin kello 6:30.

Tuhot olivat suurin piirtein samaa luokkaa kuin toisen suurpommituksen jälkeen, vaikka tämä taistelu olikin ollut massiivisempi. Osoittaa tämäkin suomalaisten taitoja ja sisukkuutta. Kuolleita tuli tämän pommituksen aikana 21 ja haavoittuneita 35. Rakennuksia tuhoutui 59 ja vahingoittui 135.

Raskas ilmatorjunta ampui 14 240 laukausta ja kevyt it puolestaan 4 432 laukausta. Neuvostokoneita tuhottiin 9.

Tällä kertaa Helsinkiä oli pommittamassa 896 konetta, jotka pudottivat 5 182 kappaletta pommeja. Helsingin alueelle osui kuitenkin vain 290 pommia.

[muokkaa] Suurpommitusten tuhot

Kaupungin tehokkaan ilmapuolustuksen ja hämäysten ansiosta tuhot jäivät vähäisiksi. Vain 5 prosenttia pommeista osui kaupunkialueelle ja niistäkin osa puistoihin. Kolmessa pommituksessa Helsinkiin lähetettiin noin 2 000 pommikonetta ja noin 2 600 tonnia pommeja. Ihmisiä kuoli yhteensä 146 ja 356 haavoittui. Kuolleista 6 oli sotilaita. Taloja tuhoutui täysin 109. Sirpalevaurioita tuli noin 300 taloon ja 111 taloa syttyi palamaan. Hyökkääjä menetti 25 lentokonetta. Vertailukohtana voidaan käyttää Dresdenin pommituksia 13.–15. helmikuuta 1945. Dresdeniä pommitti noina päivinä 1 320 pommittajaa ja kaupunkiin lähetetiin 3 900 tonnia pommeja, kyse oli siis suuruusluokaltaan samanlainen operaatio Helsingin pommitusten kanssa. Pommituksissa Dresden tuhoutui lähes täysin ja ihmisuhrien määrä oli 40 000 (joidenkin tietolähteiden mukaan 200 000).

Sodan päätyttyä Helsinkiin saapui puolta vuotta pommitusten jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio. Komission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Ždanov oli ällistynyt todetessaan hyökkäysten aiheuttamat vähäiset vauriot kaupungissa. Neuvostoliittolaisilla oli se käsitys, että pommitukset olivat tuhonneet kaupungin pahoin ja että juuri pommitukset olivat saaneet suomalaiset etsimään rauhaa.

[muokkaa] Lähteet

  • Martti Helminen, Aslak Lukander (2004): Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. WSOY. ISBN 951-0-28823-3.