Ilmatorjunta

Wikipedia

Suomessa käytössä oleva venäläinen BUK M1 it-ohjusjärjestelmä
Suurenna
Suomessa käytössä oleva venäläinen BUK M1 it-ohjusjärjestelmä

Ilmatorjunta on aselaji, jonka tehtävänä on suojata kohteita vihollisen ilmahyökkäyksiltä estämällä tai häiritsemällä vihollisten ilma-alusten toimintaa.

Toiminnallisesti ilmatorjunta voidaan jakaa lyhyen kantaman lähi-ilmatorjuntaan, keskikantaman ilmatorjuntaan ja pitkän kantaman alueilmatorjuntaan.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Lyhyen kantaman ilmatorjunta

Kevyt neuvostoliittolainen 23 mm:n ilmatorjuntakanuuna, jota Suomessa kutsutaan virallisesti 23 ilmatorjuntakanuuna 61:ksi (23 Itk 61) tai puhekielisesti "Sergeiksi". (ZU-23-2)
Suurenna
Kevyt neuvostoliittolainen 23 mm:n ilmatorjuntakanuuna, jota Suomessa kutsutaan virallisesti 23 ilmatorjuntakanuuna 61:ksi (23 Itk 61) tai puhekielisesti "Sergeiksi". (ZU-23-2)

[muokkaa] Ilma-ammunta

Lähi-ilmatorjuntaa voidaan suorittaa 7,62 mm:n rynnäkkökiväärin ilma-ammunnalla, mikä Suomessa opetetaan asepalveluksessa peruskoulutuskaudella, 7,62 mm:n kevyen konekiväärin ilma-ammunnalla tai 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekiväärin ammunnalla.

Raskaita 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekiväärejä on jalkaväen panssaroiduissa miehistönkuljetusvaunuissa, panssarijoukkojen taistelupanssarivaunuissa ja muissa ajoneuvoissa ja niitä voidaan käyttää myös maataisteluun jalkaväen rynnäkkökiväärien ja kevyiden 7,62 mm:n konekiväärien tukena.

[muokkaa] Kevyet ilmatorjuntakanuunat

Ilmatorjuntaan varsinaisesti erikoistuneilla ilmatorjuntajoukoilla jalkaväki-, jääkäri- tai valmiusprikaatin kevyissä ilmatorjuntapattereissa on 23 mm:n kevyet ilmatorjuntakanuunat, joissa on kaksi putkea ja suuri tulinopeus. Suomessa käytetään kahdella 23 mm:n tykinputkella varustettua kevyttä neuvostoliittolaista ilmatorjuntakanuunaa, jonka ensimmäinen malli oli vuodelta 1961. Ilmatorjuntakanuuna on viralliselta suomalaiselta nimeltään 23 Itk 61 eli 23 mm:n ilmatorjuntakanuuna (malli vuodelta 19)61. Puhekielessä kanuunasta käytetään nimeä Sergei. Maavoimien lisäksi 23 Itk 61:iä on merivoimien aluksien kansilla.

23 Itk 61:iä on modernisoitu Suomessa mm. tähtäyslaitteiden osalta, minkä vuoksi uudistetuista kevyistä ilmatorjuntakanuunoista käytetään merkintää 23 Itk 95 uudistamisvuoden 1995 mukaan.

Keskikantaman ilmatorjuntaa harjoitetaan tykeillä ja ilmatorjuntaohjuksilla. Suomessa tätä varten on Mistral-ohjukset ja 35 mm:n sveitsiläiset Oerlikonin ilmatorjuntakanuunat.

[muokkaa] Ilmatorjuntajoukkojen suorittaman ilmatorjunnan luokittelu

[muokkaa] Lyhyen kantaman ilmatorjunta

Lyhyen kantaman ilmatorjunta jaetaan Suomessa erittäin lyhyen kantaman ja lyhyen kantaman ilmatorjuntaan.

[muokkaa] Erittäin lyhyen kantaman ilmatorjunta

Erittäin lyhyen kantaman ilmatorjunnassa torjuntaetäisyys on vähemmän kuin viisi kilometriä ja torjuntakorkeus vähemmän kuin kolme kilometriä. Tätä torjuntaa voidaan suorittaa keveillä ilmatorjuntakanuuna 23 Itk 61:llä tai uudistetulla 23 Itk 95:llä. Ilmatorjuntaohjuksista tähän luokkaan kuuluu venäläinen olkapäältä laukaistava ItO 86 Igla -lähi-ilmatorjuntaohjus. Erittäin lyhyen kantama edustaa Suomessa lähi-ilmatorjuntaa lyhyeltä kantamalta.

[muokkaa] Lyhyen kantaman ilmatorjunta

Ilmatorjuntaohjus 90, ItO 90. Alustana muunneltu Panssari-Sisu, ohjuksina ransakalainen Crotale NG-järjestelmä.
Suurenna
Ilmatorjuntaohjus 90, ItO 90. Alustana muunneltu Panssari-Sisu, ohjuksina ransakalainen Crotale NG-järjestelmä.
Sveitsiläisen Oerlikonin valmistama 35 mm:n ilmatorjuntakanuuna, 35 Itk 98 Lahden itsenäisyyspäivän paraatin edellä 2005
Suurenna
Sveitsiläisen Oerlikonin valmistama 35 mm:n ilmatorjuntakanuuna, 35 Itk 98 Lahden itsenäisyyspäivän paraatin edellä 2005


Varsinaisessa lyhyen kantaman ilmatorjunnassa torjuntaetäisyys on vähintään viisi kilometriä, mutta vähäisempi kuin kymmenen kilometriä sekä korkeus vähintään kolme kilometriä, mutta vähäisempi kuin viisi kilometriä. Alueeseen kuuluvaa torjuntaa suoritetaan sveitsiläisellä 35 mm:n kevyellä ilmatorjuntakanuuna 35 Itk 88:lla, ilmatorjuntapanssarivaunu Itpsv Marksmanilla, ItPsv SU-57:llä ja ranskaisella ilmatorjuntaohjus ItO 90 Crotale NG:llä. Varsinainen lyhyen kantaman ilmatorjunta edustaa Suomessa torjuntaa keskipitkältä kantamalta.

[muokkaa] Keskipitkän kantaman ilmatorjunta

Keskipitkän kantaman ilmatorjunta Suomessa perustuu venäläisille alueilmatorjuntaohjuksille ItO 96 BUK M1, minkä torjunta-alue ulottuu vähintään kymmenen kilometrin etäisyydeltä viidenkymmenen kilometrin torjuntaetäisyydelle ja torjuntakorkeus vähintään viidestä kilometristä kahteenkymmeneen kilometriin. Keskipitkän kantaman ilmatorjunta edustaa Suomessa pitkän kantaman alueilmatorjuntaa.

[muokkaa] Pitkän kantaman ilmatorjunta

Pitkän kantaman ilmatorjunnan torjuntaetäisyys on vähintään viisikymmentä kilometriä yli kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa. Tälle etäisyydelle ei Suomessa ole ilmatorjuntaohjuksia. Pitkän kantaman ilmatorjunta ilmapuolustuksessa Suomessa hoidetaan F-18 Hornet -hävittäjätorjuntana AIM-9 Sidewinder-infrapuna- tai AIM-120 AMRAAM-tutkaohjuksin. Yhdessä parvessa on neljä F-18 Hornetia ja jokaisessa koneessa on kaksi Sidewinderia ja neljä AMRAAM:ia.

[muokkaa] Aseistus

Ilmatorjunta on käyttänyt aseistuksenaan useita erilaisia tykkejä aina siitä lähtien, kun ensimmäiset lentokoneet ottivat osaa sotilastoimiin ensimmäisessä maailmansodassa. Näiden tarkkuus ja tehokkuus on vuosien varrella parantunut.

Toisen maailmansodan jälkeen kehitettiin lisäksi maasta ammuttavia ilmatorjuntaohjuksia, jotka liitettiin osaksi ilmatorjuntaa.

Nykyään sekä tykkejä että ohjuksia käytetään rinnakkain. Ilmamaalien osoittamiseen käytetään tarkkoja tutkia sekä laskimia.

Ilmatorjuntajoukot toimivat yhteistyössä hävittäjien kanssa muodostaen yhdessä ilmavalvonnan kanssa ilmapuolustuksen.

[muokkaa] Historia

Pitkän kantaman ilmatorjuntatykkeinä käytettiin yleisesti tavallisten tykistöjärjestelmien mukaelmia. Aluksi standardiosille tehtiin vain uudet jalustat, mutta ennen toista maailmansotaa ilmatorjutantykit kehittyivät omaksi tyypikseen, jolla oli paljon parempi suorituskyky.

Tykkien ammuksissa käytetään yleensä ilmanpaineeseen, aikasytytykseen tai kosketukseen perustuvia sytyttimiä. Ajatuksena on luoda räjähtelevä sulku tietylle alueelle. Klassinen esimerkki suuresta pitkän kantaman ilmatorjuntatykistä on saksalainen 88 millimetrin tykki. Sen kaltaiset järjestelmät korvautuivat ohjuksilla 1950-luvulla.

[muokkaa] Suomen ilmatorjunta-aselaji

[muokkaa] Osana kenttätykistöä

Suomessa ilmatorjunta-aselajin katsotaan syntyneen 1. heinäkuuta 1925 aselajin koulutusyksikön aloittaessa Suomenlinnassa. Ilma-ammuntoja alettiin suorittaa 16. syyskuuta 1927.

Ilmatorjuntatoiminta Suomen suuriruhtinaskunnan alueella alkoi jo 1915 venäläisten toimesta, kun ensimmäiset ilmatorjuntatykit tuotiin Suomenlinnaan. Saksalaisten puolella ensimmäistä maailmansotaa ensimmäiset ilmatorjuntatykkien käyttäjät olivat jääkärit. Myös Saksan Itämeren divisioona loppukeväästä 1918 käytti kenttätykkejä ilmatorjuntavalmiudessa.

Suomessa ilmatorjuntatykistön kehitykseen vaikuttivat rannikkotykistön upseerit kapteeni Åke Törnroos ja jääkärieverstiluutnantti Väinö Valve. Ilmatorjunta oli erityisen tärkeää kiinteisiin asemiin sijoitetuille kenttätykistölle, millä oli järeitä tykkejä ja minkä sijainti oli tunnettu. Ilmatorjuntavastuu kuului aluksi rannikkotykistölle, mutta myös kenttätykistössä aloitettiin ilmatorjuntakoulutus 1926.

[muokkaa] Osana ilmavoimia

Ilmatorjunta erkani aselajina kenttätykistöstä 1. tammikuuta 1939, jolloin se siirtyi samalla maavoimien puolustushaarasta ilmavoimille. Eversti Frans Helmisestä tuli Suomen ensimmäinen ilmatorjuntatarkastaja.

Talvisodassa ilmavoimien osalta Neuvostoliitolla oli aluksi 7-kertainen ilmaylivoima, mikä kasvoi kolmen kuukauden aikana sodan loppuun mennessä 20-kertaiseksi. 700 paikkakuntaa pommitettiin. Ilmavoimien puolustushaaraan aselajina kuuluvat Suomen ilmatorjuntajoukot ampuivat alas vähintään 404 neuvostoliittolaista lentokonetta, vauroittivat 376:ää. 404:stä pudotuksesta 280 tapahtui sotatoimialueella kenttäarmeijan toimialueella. Ilmavoimien lentojoukot pudottivat 190 neuvostoliittolaiskonetta.

Tilastollisesti jokaista ilmatorjuntajoukkojen asetta kohden pudotettiin yksi neuvostoliittolaiskone ja vaurioitettiin toista konetta. Ammuksia kului raskailla tykeillä keskimäärin 163, 40 mm:n tykeillä 391 ja 20 mm:n tykeillä 474, mitä on pidettävä vähäisenä.

Jatkosotaan mennessä ilmatorjuntaa vahvistettiin moninkertaiseksi hankkimalla saatavissa olevia aseita. Ilmatorjunta-asetyyppien määrä kasvoi yli 50:een, mikä vaikeutti huoltoa ja koulutusta.

Kova paine Suomen ilmatilaan kohdistui helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto yritti suostutella Suomea rauhaan lisäämällä painetta ilmatilassa. Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat (ADD) hyökkäsivät raskain voimin Helsinkiin, Kotkaan, Turkuun, Ouluun ja Rovaniemellä yöllä.

Koska Suomella päinvastoin kuin esimerkiksi Saksalla ei ollut yötorjuntahävittäjiä, oli puolustus ilmatorjunnan varassa. Kaupunkien tappioista ei tullut niin suuria kuin mitä Neuvostoliitto oli asettanut tavoitteekseen Suomen irrottamiseksi sodasta.

Helmikuun 1944 strategisten pommitusten jälkeen seuraava merkittävä koitos oli suurhyökkäys Kannaksella 1944, missä kohteena oli kaupunkien sijasta kenttäarmeija. Koko ilmatorjunta-aseistuksesta kenttäarmeijan käytössä oli vain 1/3, joten sitä olisi voinut siirtää osaksi asutuskeskuksista ja sisämaan kohteista (2/3) osaksi kenttäarmeijan tueksi. Taistelujen kiivaudesta kertoo se, että 95 % (1 031) ilmatorjunnan pudotuksista tapahtui kenttäarmeijan sotatoimialueella. Ilmatorjunnan osuus jatkosodan aikana pudotetuista koneista oli 36,9 %, mutta vuonna 1944 50 %.

Kenttäarmeijalle kohdistettujen ilmatorjutatykkien pudotusmäärä oli keskimäärin kaksi konetta tykkiä kohden ja ammuskulutus 468 ammusta pudostusta kohden. 169 ilmatorjuntasotilasta kaatui ja 397 haavoittui.

[muokkaa] Kylmä sota tuo ohjukset

Toisen maailmansodan loppua leimasi Yhdysvaltain Japania vastaan käyttämät atomi- ja ydinpommit. Korkealla lentäviin strategisten pommikoneiden lauttoihin eivät ilmatorjuntatykit ylettyneet. Siksi etu alkoi olla hyökkääjällä. Neuvostoliitto saavutti Yhdysvaltoja 1949 tuottamalla oman ydinpommin ja kopiomalla pommin kuljettamiseen kykenevän Tupolev Tu-4:n yhdysvaltalaisesta Boeing B-29 Superfortressista.

Toinen ilmatorjuntatykkien ongelma oli se, että keveiden hävittäjäkoneiden lentonopeudet olivat suihkumoottorien käyttöön oton jälkeen kasvaneet niin paljon, etteivät ilmatorjuntatykit pysyneet rynnäköivien lentokoneiden perässä.

Ratkaisuksi alettiin kehitellä ilmatorjuntaohjuksia ilmatorjuntatykkien korvaajiksi. Strategisiin pommikoneisiin ylettyvät ilmatorjuntaohjukset tulivat ensimmäisinä käyttöön Yhdysvalloissa 1954 ja Neuvostoliitossa 1956, josta levisivät 1950-luvun loppuun mennessä myös muihin maihin.

Suomi yritti hankkia 1960-luvun alussa ilmatorjuntaohjuksia, mutta sen edellytyksenä olisi ollut Pariisin rauhansopimukseen liittyvän ohjuskiellon kumoaminen. Yhdysvallat tai Iso-Britannia eivät myyneet Suomelle uudempaa kalustoaan. Ilmavoimiensa ylivoimalla Varsovan liiton maavoimien ylivoimaa tasoittavien maiden intressissä ei ollut vahvistaa puolueettoman Suomen ilmatorjuntaa, koska strategisten pommikoneiden ja myöhemmin risteilyohjusten lentoreitit kulkivat Etelä-Suomen kautta Leningradin sotilaspiirin sotilaallisiin kohteisiin. Länsisaksalaista Roland-järjestelmää puolestaan ei pidetty soveltuvana.

Suomen ilmatorjuntaohjushankinnat alkoivat vasta 19781979, kun Neuvostoliitosta hankittiin ajanmukaisia keveitä olkapäältä laukaistavia ohjuksia ItO 78 (Strela 2M) sekä pääkaupunkiseudun suojaamiseen sopiva alueilmatorjuntaohjus ItO 79 (S-125 M1 Petshora).

ItO 78:n korvasi ItO 86M (Igla), joka oli Streloja seuraava neuvostoliittolainen olkapäältä laukaistava kevyt lyhyen kantaman ilmatorjuntaohjus. Maavoimille hankittiin Ranskasta ItO 90 (Crotale NG) ja merivoimille ItO 91 (ItO 90).

Alueilmatorjuntaohjukset BUK M1 hankittiin Venäjältä lyhentämällä Neuvostoliitolta periytynyttä bilateraalikaupan valtionvelkaa.

[muokkaa] Nykyään

Ilmatorjuntatykit tekevät voimakasta paluuta, vaikka ohjuskaluston kantama ja osumatarkkuus onkin niihin verrattuna moninkertainen. Ohjusten hinta on korkea ja niillä on tietyissä olosuhteissa käyttörajoituksia.

Nykyään puolustusvoimissa käytetään joukkojen lähitorjuntaan kevyitä maastokelpoisia tykkejä kuten 23 ItK 61-2 (ZU-23-2) sekä tärkeiden kohteiden suojaamiseen raskaampia tutkaohjattuja tykkejä kuten 35 ItK 88 (35 mm:n sveitsiläinen Oerlikon).

Laivoilla jo pidempään käytössä olleet ohjustentorjuntajärjestelmät kuten yhdysvaltalainen Phalanx ovat tulossa maakäyttöön matalalla ohjuskatveessa lentävien risteilyohjusten sekä jopa raketinheittimien rakettien torjuntaan. Tällaisten ammusasejärjestelmien teho perustuu tutkaohjaukseen, suureen tulinopeuteen ja herätesytyttimelliseen ammukseen.

[muokkaa] Vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus

Ilmapuolustukseen yleensä ja ilmatorjuntaan erityisesti voi tutustua Maanpuolustuskoulutus ry:n ilmapuolustuspiirin kursseilla 18 vuotta täyttäneet.

[muokkaa] Katso myös