Draama
Wikipedia
Draama (klassisen kreikan kielen liikettä tai toimintaa tarkoittavasta sanasta) on näytelmän ja runouden laji, jossa toiminnan pohjalla, vuoropuhelun muodossa sekä nykyajassa liikkuvina esitetään henkilöiden luonteita ja näistä luonteista johtuvaa erityiseen päämäärään tähtäävää tahdonilmausta. Siinä on myös eepillisiä ja lyyrillisiä aineksia. Draamakirjallisuus on pääasiallisesti tarkoitettu esitettäväksi, ei niinkään luettavaksi. Sanaa 'näytelmä' käytetään sekä tekstistä että sen esittämisestä teatterissa; jos näiden eroa täytyy erityisesti korostaa, jälkimmäistä sanotaan teatteriesitykseksi.
Toisin sanoen "Näyttelijöitten yleisölle teatterinäyttämöllä tai vastaavalla esitettäväksi tarkoitettu kirjallisuudenlaji, jossa inhimillistä elämää kuvataan nykyhetkisenä toimintana dialogin ja monologin avulla."(Hosianluoma)
Draamassa erotetaan päätoiminta ja sivutoiminnat eli episodit.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Päälajit
- Tragedia eli murhenäytelmä
- Komedia eli huvinäytelmä
- Vakava näytelmä eli yksinkertaisesti näytelmä (joskus myös sama kuin draama)
- Farssi eli ilveily
Klassisella ajalla draama oli selkeästi joko tragedia tai komedia. Aristoteles kuvaili näitä lajeja Runousopissaan ja antoi melko yksityiskohtaisia ohjeita tragedian juonen hahmottelemiseksi. Keskiajalla Euroopassa yleistyivät uskonnolliset mysteerinäytelmät, mutta klassiset tyylilajit palasivat renessanssin myötä.
Tyypillisesti tragediassa (kuten Sofokleen Kuningas Oidipus) hyville ihmisille kävi huonosti, kun taas komediassa (kuten Shakespearen Paljon melua tyhjästä) huonoille ihmisille kävi hyvin. Aristotelisten kaavojen selkeimmät jälkeläiset eivät kuitenkaan näy nykyään teatterissa, vaan televisiosarjoissa ja suurelle yleisölle tarkoitetuissa elokuvatuotannoissa. Niissä tyypillisesti hyville ihmisille käy hyvin, joten ne eivät ole sen enempää komedioita kuin tragedioitakaan.
Kuunnelma
Elokuva
[muokkaa] Draaman historiaa
Draamataiteen esihistorialliset juuret vievät kauas pakanuuden hämärään. Lähtökohtana olivat vainajien, henkien ja jumalien palvontamanot, Suomessa karhunpeijaiset. Alkukantaiset tanssit olivat alkuna näytelmätaiteen synnylle. Esim. Kreikassa vietettiin juhlia Dionysoksen kunniaksi.
Suomessa näytelmiä alettiin esittää 1640-luvulla Turun akatemian piirissä aluksi koulunäytelmien muodossa. Suomenkielisen ja suomalaisen näytelmäkirjallisuuden uranuurtajia olivat Jaakko Juteini ilveilyllään Perhe-Kunda (Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista v. 1817) ja Jakob Fredrik Lagervall Shakespeare-mukaelmallaan Ruunulinna (Murhekuvaus v.1834).
Näytelmän esittävät näyttelijät. Jotta esiintyvän seurueen tulkinta olisi yhdenmukainen, näytelmän harjoittelua ja esittämistä ohjaa yleensä ohjaaja, jonka näkemys muovaa sitä millainen tulkinta näytelmätekstistä esitetään. Lavastaja ja pukujen, valaistuksen, kampausten ja musiikin suunnittelijat ja toteuttajat vaikuttavat myös paljon siihen miten katsoja kokee näytelmän.
Kuunnelma on erityinen näytelmän laji joka esitetään usein radiossa tai joskus tuoleilla istuen, ja jossa näyttämötapahtumilla ja elehtimisellä ei ole merkitystä.
[muokkaa] Elokuvan käsikirjoitus
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuuden sanakirja, WSOY 2003