Fennomania
Wikipedia
Fennomania eli suomenmielisyys (myös fennofilia, myöhemmin aitosuomalaisuus) tarkoittaa voimakkaan suomalaisen kansallishengen osoittamista. Fennomaani on ylpeä Suomesta, suomalaisuudesta ja suomen kielestä (ei vain Suomen rajojen sisällä), ja käyttää mielellään omaa kieltään kaikkialla. Fennomania oli erityisesti pinnalla 1900-luvun alun kielisodan aikana, kuten myös vastareaktiona syntynyt ruotsinmielisyys eli svekomania. Fennomaniaan sisältyi pyrkimys saattaa suomalaisuus ja suomen kieli vallitsevaan asemaan Suomessa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Ruotsin vallan aika
Fennomania on oikeastaan vasta 1800-luvulla esiintyvä ilmiö, mutta sille löytyy esimuotoja jo 1700-luvun sivistyneistön keskuudesta.
Viimeistään uskonpuhdistuksen ajoista lähtien ylemmät virkamiehet ja aateli, jotka virkatointensa ja avioliittojen kautta joutuivat eniten tekemisiin Ruotsin ja ruotsalaisten kanssa, alkoivat ruotsalaistua. Samalla suomalaiset nimet alkoivat hävitä aateliston, papiston ja vähitellen myös porvariston keskuudesta. Ruotsalaisuus levisi myös oppilaitoksien kautta. Virkamiehistön ruotsalaistuessa varsinkin isonvihan jälkeen oli kansan pakko anoa, että virkoihin nimitettäisiin suomen kieltä osaavia tuomareita. Ruotsissa tehtiin 1700-luvun kuluessa jopa yksittäisiä ehdotuksia suomalaisen rahvaankin ruotsalaistuttamiseksi ja suomen kielen täydelliseksi hävittämiseksi. Ne eivät kuitenkaan johtaneet toimenpiteisiin.
Samaan aikaan syntyi kuitenkin eräissä sivistyneen säädyn jäsenissä elävä suomalaisuuden harrastus, fennofilia. Ajan käytännöllisen luonteen mukaisesti se kohdistui Suomen luonnon tutkimiseen ja sen talouteen, mutta myös sen historiaan ja kieleen. Fennofiilit myös tahtoivat edistää suomen kielen käytännöllistä viljelemistä. Merkittävin fennofiili oli Henrik Gabriel Porthan. Henrik Gabrielin eno oli Kruunupyyn kirkkoherra Gustaf (Kustaa) Juslenius. Gustaf Juslenius oli Suomen ensimmäisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen poika, jolta Porthan sai vaikutteita kansallisiin harrastuksiinsa. Oulun yliopiston aatehistorian professori Juha Manninen on kuitenkin esittänyt, että Juslenius ja Porthan olisivat olleet varhaisnationalisteja, ja etenkin viimeksi mainitusta johtanut suora aatelinja varsinaiseen 1800-luvun fennomaniaan. Toinen Porthanin suomalaiseen isänmaallisuuteen vaikuttanut hahmo oli piispa C. F. Mennander.
[muokkaa] Venäjän vallan aika
Kun Suomi 1808-09 liitettiin Venäjään ja sai laajan valtiollisen itsenäisyyden, oli suomen kieli kuitenkin edelleen syrjäytetyssä asemassa. Se oli kirjallisesti vähän viljeltyä ja kokonaan poissa virastoista, yliopistosta ja kouluista; kirkko oli ainoa julkinen paikka, missä suomalainen sai kuulla omaa kieltänsä käytettävän. Sivistyneistö, joka suurelta osalta oli lähtenyt suomenkielisestä rahvaasta, oli kielellisesti siitä eristäytynyt. Muutamat isänmaanystävät kuitenkin oivalsivat, että perinpohjainen muutos oli saatava aikaan. Tästä käsityksestä sai alkunsa uusi, valtiollinen suomenmielisyys, joka ei enää tyytynyt pelkkään suomen kielen tieteelliseen tutkimukseen, vaan asetti päämääräkseen maassa enemmistökielenä puhutun suomen kohottamisen sivistys- ja valtakielen asemaan. Tämä toiminta sai pian fennomanian nimen.
Valtiollinen suomenmielisyys lähti, kuten fennofiilisyyskin, yliopistopiireistä. Sen ensim. edustajia olivat J. G. Linsén ja professori Fredrik Bergbom, jotka Mnemosyne-lehdessään ajoivat tätä uutta suomalaisuutta, A. I. Arwidsson, joka lehdessään Åbo Morgonblad (1821) teroitti sivistyneistölle, että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista ja ennen kaikkea suojella ja hoitaa kotimaista kieltänsä, ja E. G. Ehrström, joka samassa lehdessä esitti, että suomi oli otettava käyttöön kouluissa, yliopistossa ja virastoissa. Tämän ensimmäisen kansallisen herätyksen vaikutuksia lienee ollut, että ylioppilaat vuonna 1820 tekivät anomuksen suomen kielen opettajan asettamisesta. Vuonna 1826 perustettiinkin suomen kielen lehtorin virka, mutta yleensä Arwidssonin, Ehrströmin ym. esittämät kansalliset vaatimukset eivät saavuttaneet vastakaikua, ja julkinen keskustelu suomen kielen kohottamisesta taukosi parin vuosikymmenen ajaksi.
Sillä aikaa jatkui hiljaisuudessa työ suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden alalla. Tämän työn keskukseksi tuli vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Samaan aikaan J. L. Runebergin runoelmat ja hänen kuvauksensa Keski-Suomen maisemista ja rahvaasta alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa lämpimämpiä tunteita omaa maata ja kansaa kohtaan. Samaa vaikuttivat M. A. Castrénin luennot Kalevalasta.
Näin altistuivat mielet sille uudelle herätykselle, jonka J. V. Snellman vuonna 1844 aloitti Saima-lehdessä. Arkailematta hän osoitti, miten Suomen kansa oli henkisesti ja aineellisesti jäänyt muista jälkeen ja miten syynä oli kansallishengen puute. Kansallishenkeä taas ei voinut olla, niin kauan kuin kansan oma kieli ei ollut sen sivistyskielenä. Siksi oli saatava syntymään suomenkielinen kansalliskirjallisuus. Etupäässä sen avulla oli kasvatettava uusi sukupolvi, jolla paitsi rakkautta suomalaisen nimeen ja suomen kieleen myös oli taito käyttää tätä kieltä. Virastoissa ja kouluissa suomi oli koroitettava sille tulevaan asemaan.
Snellmanin sanat vaikuttivat sytyttävästi monella taholla, mutta kohtasivat toisaalla jyrkkää vastarintaakin. Ruotsinkielisessä sanomalehdistössä koetettiin osoittaa, että suomen kohottaminen sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myös hallituspiireissä suhtauduttiin suomalaisuusliikkeeseen vihamielisesti. Seurauksena oli vuoden 1850 sensuurikielto, jonka mukaan suomeksi ei ilman erityistä lupaa saanut painattaa muita uusia kirjallisia tuotteita kuin sellaisia, jotka tarkoittivat uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä. Omituista kyllä samaan aikaan perustettiin yliopistoon suomen kielen professorinvirka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli Castren, ja vuonna 1851 annettiin asetus, jonka mukaan niiltä, jotka pyrkivät tuomarinvirkoihin suomenkielisille paikkakunnille, oli vastedes vaadittava suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa. Itämaisen sodan aikana sensuuriasetus joutui unohduksiin, ja vuonna 1860 se muodollisestikin kumottiin.
Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle ilmapiiri vapautui, ja suomenmielisyyskin nosti päätään. Jo vuonna 1855 Yrjö-Koskinen Suomettaressa vaati, että oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Vuonna 1858 aloittikin etupäässä Wolmar Schildtin toimesta aikaansaatu ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu toimintansa Jyväskylässä.
Julkisuuden alalla suomenmielisten tärkeimpinä pyrintöinä oli tästä lähin suomen kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi ja suomenkielisten oppikoulujen aikaansaaminen. Snellmanin aloitteesta julkaistiin vuonna 1863 "kielimanifesti", jonka mukaan ruotsi tosin edelleen oli pysyvä Suomen virallisena kielenä, mutta suomea pidettävä ruotsin veroisena kaikessa, mikä koski välittömästi maan varsinaista suomenkielistä väestöä. Katso: Kielilainsäädäntö.
Kysymys suomenkielisistä oppilaitoksista synnytti varsinkin 1870-luvulla kiivaita taisteluita valtiopäivillä, joilla Yrjö-Koskisen ja A. Meurmanin johtamat suomenmieliset olivat enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, kun taas aateli- ja porvarissääty olivat ruotsinmielisten vallassa. Suomenkielisiä lyseoita oli valtion toimesta perustettu Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun ja Hämeenlinnaan. Mutta suomenmieliset vaativat useampia suomenkielisiä oppikouluja ja ennen kaikkea suomenkielisillä paikkakunnilla olevien ruotsinkielisten lyseoiden muuttamista suomenkielisiksi. Kun hallitus aluksi oli näille vaatimuksille kylmäkiskoinen, ryhdyttiin perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja, jotka valtio sittemmin Yrjö-Koskisen vuonna 1882 tultua Senaattiin otti haltuunsa.
Muillakin aloilla suomalaisuus edistyi 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Suomenkielinen sanomalehdistö lisääntyi, kirjallisuus alkoi versoa ja kieli kehittyi yhä täydellisemmäksi sivistyskieleksi, teatteri syntyi ja musiikin ja kuvaavien taiteiden alalla suomalaiset aiheet saivat yhä tärkeämmän sijan. Myöskin liike-elämä alkoi suomalaistua, kun Kansallispankki, Suomi-yhtiö ynnä muut suomalaiset liikelaitokset oli perustettu. Yhä lisääntyneiden suomenkielisten oppikoulujen vaikutuksesta syntyi suomenkielinen sivistyneistö.
[muokkaa] Itsenäisyyden aika
Suomen itsenäistyttyä esiintyi ns. aitosuomalaisuusliike, joka haluasi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaisteluissa sekä pyrki "suomalais-kansallisen suomenkielisen sivistyksen kehittämiseen itsenäiseksi, korkeaksi sivistysmuodoksi muiden kansallisten sivistysten rinnalle" ja "voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luomiseen".