Hutier-taktiikka
Wikipedia
Hutier-taktiikka ensimmäisessä maailmansodassa oli Saksan vuonna 1918 käyttämä parannettu taistelutaktiikka, jossa lyhyen, kohdistetun tulivalmistelun jälkeen kevyet jalkaväkiryhmät hyökkäsivät tulituksen suojassa vihollisen rintaman heikoiksi tiedettyihin kohtiin. Tämän jälkeen seuraava hyökkäysaalto kuljetti raskasta aseistusta, jolla voitiin hyökätä vaikeampiin kohteisiin. Lopulta tavallinen jalkaväki kukisti viimeiset vastarintapesäkkeet. Taktiikkaan kuuluva lyhytkestoinen, mutta tarkoin kohdistettu tulivalmistelu oli nimeltään Fauerwaltze, "tulivyöry". Hutier-taistelutaktiikkaa kehittivät kenraali Oskar von Hutier ja eversti George Brüchmuller.
[muokkaa] Aikaisempi taktiikka
Verdunissa saksalaiset käyttivät taktiikkaa, jossa he tulittivat vastustajan asemia pitkiä aikoja tykeillä enen jalkaväen hyökkäystä. Pitkä tulivalmistelukaan ei tuhonnut vastustajan asemia, vaikka aiheutti melkoista tuskaa, eikä myöskään aiheuttanut merkittäviä tappioita. Vastustaja kykeni monesti täydentämään asemiaan. Sen sijaan tulivalmistelu kertoi viholliselle, että hyökkäys oli tulossa. Päiviä kestävän tykistötulituksen kuluessa vihollinen ehti siirtää joukkoja puolustamaan rintaman lohkoa, jota tulitettiin. Kaiken kukkuraksi tykistötuli kuopitti maan vaikeaksi liikkua. Varsinkin tykkien ja hevosten sekä moottoroitujen ajoneuvojen oli silloin vaikea liikkua.
[muokkaa] Hutier-taktiikka
Ensimmäisessä maailmansodassa hyökkäys yleensä alkoi jättiläismäisellä, pitkään kestävällä tulivalmistelulla, jonka jälkeen kohti vihollisen linjaa hyökättiin monena jalkaväen aaltona. Tämä taktiikka ei yleensä johtanut tuloksiin. Tyypillinen liittoutuneiden rintama käsitti ulkovyöhykkeen, jossa oli vain tarkka-ampujia, partioita ja konekivääripesäkkeitä. Taempana oli varsinainen rintama jossa käytiin ankarin taistelu, ja sen takana tukivyöhyke.
Hutier-taktiikassa, jossa pienet kevyesti aseistetut jalkaväkiyksiköt ( Sturmgruppen, "rynnäkköryhmät") iskivät lyhyen, mutta tehokkaan tulivalmistelun jälkeen vastustajan heikkoihin kohtiin paikantaen ja ohittaen vahvat linnakkeet. Tulivalmistelua kutsuttiin nimellä Feuerwalze, "tulivyöry". Sen ampuneet tykit siirrettiin asemiinsa hieman ennen tulen avausta, ettei vihollinen tietäisi tykkien paikkoja ilmakuvien analysin perusteella.
Ensin tulitettiin lyhyen aikaa viesti- ja komentokeskuksia, sitten tykistöä ja lopuksi jalkaväen asemia. Raskaita tavanomaisia ja kaasuammuksia käytettiin sekaisin, jotta vihollisen pesäkkeet saataisiin toimintakelvottomiksi, ei tuhottua. Rintaman taustan kohteet, tiet, tykistö ja komento- ja viestikeskukset pyrittiin tuhoamaan tai heikentämään niitä. Näin takana olevan varmistuslinjan vastarintaa saatiin heikennettyä ja vastustajaa hämmennettyä. Kevyt jalkaväkihyökkäys (Sturmbatallione) eteni juuri jalkaväkiyksikön eteen suunnatun sulkutulen suojassa. Räjähdykset loivat savua ja estivät vastustajaa nousemasta juoksuhaudoista torjumaan hyökkäystä. Edeltä määritetyt heikot kohdat pyrittiin valtaamaan. Vältettiin esim. lyhyestä tulivalmistelusta selvinneitä vihollisen asemia. Vihollisen selustaan virtaisi rynnäkköjoukkoja, jotka häiritsivät liikennettä ja viestintää.
Kevyiden, heikkoihin kohteisiin suunnattujen jalkaväkihyökkäysten jälkeen paikalle saapui toinen porras, jolla oli raskasta jalkaväkeä, jolla oli konekiväärejä, kranaatinheittimiä ja liekinheittimiä. Nämä ryhmät hyökkäsivät kapeilla rintamilla jäljelle jääneitä vahvoja kohtia vastaan. Tykistö seurasi jalkaväkeä mahdollisimman pian, lentokoneet pommittivat vihollisen vastarintapesäkkeitä ja viholliskoneita. Jos tykistöä oli saatavilla, sillä tulitettiin näitä vahvoja kohteita. Lopulta tavanomainen jalkaväki hyökkäsi viimeisiin vastarintapesäkkeisiin. Taktiikka toimi alussa hyvin, mutta sen jatkuva käyttö pisti vastapuolen kehittämään torjuntamenetelmiä. Ensimmäisessä maailmansodassa oli perusongelmana se, että vaikka läpimurto olikin tehty, maa oli niin pahoin hävitetty ja kranaattikuoppien rikkoma, ettei sinne saatu siirrettyä nopeasti raskasta aseistusta, ja hyökkäyksen kohde pystyi ryhmittymään puolustukseen tai vastahyökkäykseen. Uusi taktiikka oli kuitenkin aikaisempia tehokkaampi ja jäi käyttöön.