Joel Rinne

Wikipedia

Tätä artikkelia tai artikkelin osaa on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Toivo Joel "Jopi" Rinne (6. kesäkuuta 1897 Asikkalassa - 3. joulukuuta 1981 Helsingissä) oli suomalainen teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Joel Rinne Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa "Perheen musta lammas" 1941
Suurenna
Joel Rinne Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa "Perheen musta lammas" 1941

Sisällysluettelo

[muokkaa] Näyttelijäksi

Joel Rinne hakeutui veljensä Jalmari Rinteen esimerkin innoittamana Suomen Kansallisteatterin Oppilaskouluun vuonna 1916. Kouluajan debyyttiroolinsa hän teki näytelmässä Daniel Hjort ja toimi avustajatehtäviä lukuisissa Kansallisteatterin näytännöissä, kuten Holbergin Jeppe Niilonpojassa, Molièren Saiturissa ja Ibsenin Peer Gyntissä. Kaksivuotisen koulun jälkeen vuorossa oli asepalvelus, jota suorittamaan Rinne komennettiin Kainuun rajavartiostoon. Saatuaan siirron Helsinkiin ensimmäisen divisioonan esikuntaan hän siirtyi näyttelijäksi Elli Tompurin vasta perustamaan teatteriin, Vapaalle Näyttämölle. Teatteri kärsi kuitenkin taloudellisista vaikeuksista ja lopetti seuraavana vuonna. Vuoden aikana Rinne ehti esiintyä muun muassa näytelmissä Ei sitä voi koskaan tietää, Nuoruus, Keinumorsian ja Salome.

Syksyllä 1920 Rinne siirtyi Kansan Näyttämölle, jossa pääpaino oli opereteissa ja salonkinäytelmissä, sekä komedioissa. Teatterin näyttelijäkaartiin kuului sellaisia suurnimiä kuin Aku Käyhkö, Annie Mörk, Eino Jurkka ja Arvi Tuomi. Kansan Näyttämön kaudellaan Rinne näytteli muun muassa musiikikomedia Permantopaikassa, joka oli yleisömenestys. 1923 Viipurin Näyttämö houkutteli hänet kaksinkertaisella palkalla teatteriinsa. Samanaikaisesti teatteriin tuli myös Uuno Laakso, josta tuli Rinteen läheinen ja pitkäaikainen työtoveri vuosiksi Kansallisessakin. Viipurin kautta kesti kolme vuotta, jona aikana Rinteen meriittilistalle kirjautuivat muun muassa sellaiset näytöskappaleet kuin Fauni, Synti ja Romeo ja Julia.

Syksyllä 1926 Rinne palasi Helsinkiin Kansan Näyttämölle. Siellä hän esiintyi muun muassa näytelmissä Seitsemän veljestä, Pohjalla, sekä Edmund Kean, joista jälkimmäinen oli samalla Rinteen 10-vuotistaiteilijajuhlakappale. 1928 oli vuorossa kiinnitys Suomen Kansallisteatteriin, josta tulikin Rinteen pysyvä koti vuoteen 1972 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle. Alkuun Rinteen roolit Kansallisteatterissa olivat veijarirooleja muun muassa Ferdys Pistoran kääntymyksessä ja Dominossa, mutta Figaron häiden nimiroolin jälkeen roolityypit alkoivat laajeta. 30-luvulla Rinteen plakkariin kertyi esimerkiksi sellaiset näytelmät kuin Miten haluatte, Villisorsa, Kustaa Eerikinpoika, Lea, Rajuilma, Akhnaton, Kypsyyskoe ja Volpone.

[muokkaa] Elokuviin

Rinne oli jo vuodesta 1921 alkaen kokeillut muutaman kerran elokuvanäyttelemistä, ja esiintyi 1923 isossa roolissa elokuvassa Rautakylän vanha parooni. Suuri läpimurto tapahtui kuitenkin 1928 Erkki Karun ohjaamassa elokuvassa Nuori luotsi, jossa Rinteellä oli päärooli. Samana vuonna hän näytteli pääosan myös toisessa elokuvassa Miekan terällä. Pian tämän jälkeen Rinne lähti stipendimatkalle Berliiniin ja Pariisiin Uuno Laakson kanssa, perehtyen paikalliseen teatterielämään. Matkalla Rinne näki myöskin elämänsä ensimmäisen äänielokuvan, Al Jolsonin tähdittämän Yhdysvaltalaisen Jazzlaulajan (1928). 1930 Rinne teki ensimmäisen äänielokuvaroolinsa filmissä "Aatamin puvussa ja vähän Eevankin", joka ei tosin ollut vielä puhdas äänielokuva, vaan musiikilla ja äänitehosteilla varusteltu mykkäfilmi.

Vielä 30-luvun alkupuolella Rinne esiintyi elokuvissa vain satunnaisesti eikä ollut vakuuttunut valkokankaan merkityksestä; teatteria hän pitikin tärkeimpänä työkenttänä elämänsä loppuun saakka. Vuonna 1931 valmistui elokuvaRovastin häämatkat. ja seuraavana vuonna Olenko minä tullut haaremiin!, jossa vastanäyttelijänä oli Birgit Kronström ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Seuraava elokuva 1934 "Minä ja ministeri" taas kerran Kronströmin kanssa, ja "Meidän poikamme ilmassa" vielä samaisena vuonna. Risto Orkon vuonna 1936 ohjaama salakuljetusseikkailu VMV 6 oli suurmenestys, joka käynnisti Rinteen uralla varsinaisen elokuvatehtailun. Jatkossa elokuvia syntyikin vähintään kaksi joka vuosi - parhaimmillaan jopa neljä. 30-luvun lopulla syntyi filmatisointeja teatteriklassikoista, kuten Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä.

[muokkaa] Kersantti Jopi ja Kuollut Mies

Talvisodan syttyessä Rinne ei vielä nostomiehenä rintamalle joutunut, joten hän jatkoi niin teatterityötä, kuin filmaamistakin. Jatkosodan alkaessa käsky kuitenkin kävi jo "täysikasvuisillekin". Kersantti Rinne palveli Kannaksella viihdytysjoukoissa ja kiersi viihdyttämässä rintamamiehiä Einari Ketolan, Eino Katajavuoren, Vili Vesterisen ja Unto Salmisen kanssa. Viisikko pääsi esiintymään jopa itse "Ukko-Pekalle", entiselle presidentille P. E. Svinhufvudille, sekä hänen seurueeseensa kuuluneille kenraaleille. Rinne jatkoi myös työskentelemistä teatterissa ja elokuvissa viihdytyskiertueiden välillä.

1942 Ilmari Unho ohjasi Suomi-Filmin ensimmäisen Simo Penttilä-filmatisoinnin, jännitysseikkailun Kuollut Mies rakastuu, jossa Rinne näytteli pääosan, eversti Sarmon roolin, Reino Valkaman hauskuuttaessa yleisöä everstin aisaparina kapteeni Vehmerinä. Naispääosassa nähtiin Hilkka Helinä. Kuollut Mies sai jatkoa vuonna 1944 elokuvassa Kuollut Mies vihastuu ja vielä 1952 elokuvassa Kuollut Mies kummittelee, joissa Reino Valkama toimi edelleen everstin oikeana kätenä. Rinne piti itse Kuolleita Miehiä omina elokuvasuosikkeinaan myöhempien Palmu-elokuvien ohella. Muita Penttilä-filmatisointeja olivat Kolmastoista koputus ja Valkoisen neilikan velho, joissa Rinteen seikkailija-taikurin aisaparina esiintyi jälleen Valkama. Vuonna 1943 syntyi Ilmari Unhon ohjauksessa elokuva Kirkastettu sydän, jonka miespääosasta Rinne nappasi ensimmäisen Jussi-palkintonsa.

Rauhan palattua työ Kansallisteatterissa jatkui reippain ottein. 40-luvun näytöskappaleita olivat muun muassa "Antonius ja Kleopatra", "Ihmisvihaaja", "Ministerin rakastettu", "Erik XIV" ja "Nummisuutarit". 50-luvun puolella Rinteen suurimpia töitä olivat muun muassa "Cyrano de Bergerac" ja "Nukkekoti" ja muutamat Tsehov-tulkinnat, joista varsinkin de Bergerac sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton vuonna 1958, jolloin esitys nähtiin ensi-illassa. Hänet palkittiin vuonna 1953 Pro Finlandia -mitalilla.

[muokkaa] Palmut

50-luvulla Rinne rupesi löysäämään tahtia elokuvien parissa - olihan tuo varsin rankkaa puuhaa palvella kahta isäntää, teatteria ja filmiä. Vuosikymmenen puolivälissä syntyi enää keskimärin elokuva per vuosi muun muassa mainio "Muuan sulhasmies", jossa Jopi ja Hannes Häyrinen näyttelevät irtolaisina elävää aatelismiestä ja hänen lakeijaansa. 1957 tehdyn "Niskavuori taistelee"-elokuvan jälkeen Rinne piti muutaman kesän taukoa filmaushommista.

1960 Matti Kassilan palattua Suomen Filmiteollisuuteen ohjaajaksi tämä ryhtyi tekemään elokuvaa Mika Waltarin komisario Palmusta. Kassilan mielestä Suomessa oli vain kaksi näyttelijää, joilla oli edellytykset Palmun hahmon esittämiseen: Aku Korhonen ja Joel Rinne. Korhonen oli kuitenkin jo vanha ja vakavasti sairas, joten Rinne sai roolin. Elokuvan muissa keskeisissä rooleissa olivat Leo Jokela ja Matti Ranin. Komisario Palmun erehdyksestä tuli vuoden suurmenestys, joka poiki seuraavana vuonna jatkoa elokuvassa Kaasua, komisario Palmu!. 1962 tehtiin kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu. Roolisuoritus toi Rinteelle hänen toisen miespääosa-Jussin. Vielä seuraavana vuonna oli tarkoitus tehdä sarjalle jatkoa, mutta näyttelijöiden lakko romutti suunnitelmat. Neljäs Palmu-elokuva, Vodkaa, komisario Palmu, tehtiin vasta vuonna 1969, mutta ei enää Mika Waltarin tekstien pohjalta. Tämä ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin kolme edellistä Palmua, ja jäi näin tämän sarjan viimeiseksi filmatisoinniksi.

[muokkaa] Marski

60-luvulla suuret teatteriroolit jatkuivat muun muassa sellaisissa kappaleissa kuin "Marat", "Caesar ja Kleopatra", "Altoonan vangit", "Kuka pelkää Virginia Woolfia" ja vuoden 1966 "Päämajassa", jossa Rinne esitti C. G. Mannerheimia todellisella auktoriteetilla, niin näyttämöä, kuin yleisöäkin halliten. Rooli toi ylistystä kriitikoilta ja oli kassamenestys - näytelmä meni toistasataa kertaa Kansallisessa. 1970 näytelmä tehtiin filmille Matti Kassilan ohjauksessa. Pääosassa Marskina Rinne, vastanäyttelijänä päämajoitusmestarin roolissa Jussi Jurkka. Elokuva jäi Rinteen viimeiseksi filmirooliksi.

[muokkaa] Filmografia

  • Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921)
  • Koskenlaskijan morsian (1923)
  • Rautakylän vanha parooni (1923)
  • Murtovarkaus (1926)
  • Nuori luotsi (1928)
  • Miekan terällä (1928)
  • Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1930)
  • Rovastin häämätkat (1931)
  • Olenko minä tullut haaremiin! (1932)
  • Minä ja ministeri (1934)
  • Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934)
  • VMV 6 (1936)
  • Ja alla oli tulinen järvi (1937)
  • Kuin uni ja varjo (1937)
  • Tulitikkuja lainaamassa (1938)
  • Olenko minä tullut haaremiin (1938)
  • Syyllisiäkö? (1938)
  • Nummisuutarit (1938)
  • Halveksittu (1939)
  • Seitsemän veljestä (1939)
  • Suotorpan tyttö (1940)
  • SF-paraati (1940)
  • Perheen musta lammas (1941)
  • Jos oisi valtaa (1941)
  • Suomisen perhe (1941)
  • Poikamies-pappa (1941)
  • Täysosuma (1941)
  • Kuollut mies rakastuu (1942)
  • Yli raja (1942)
  • Syntynyt terve tyttö (1943)
  • Miehen kunnia (1943)
  • Kirkastettu sydän (1943)
  • Kuollut mies vihastuu (1944)
  • Kartanon naiset (1944)
  • Kolmastoista koputus (1945)
  • Valkoisen neilikan velho (1945)
  • Hedelmätön puu (1947)
  • Pikku-Matti maailmalla (1947)
  • Kilroy sen teki (1948)
  • Hormoonit valloillaan (1948)
  • Kalle-Kustaa Korkin seikkailut (1949)
  • Isäpappa ja keltanokka (1950)
  • Tapahtui kaukana (1950)
  • Yhden yön hinta (1952)
  • Kuollut mies kummittelee (1952)
  • Huhtikuu tulee (1953)
  • Tyttö kuunsillalta (1953)
  • Niskavuoren Aarne (1954)
  • Rakas lurjus (1955)
  • Tyttö tuli taloon (1956)
  • Muuan sulhasmies (1956)
  • Niskavuori taistelee (1957)
  • Komisario Palmun erehdys (1960)
  • Kaasua, komisario Palmu! (1961)
  • Kultainen vasikka (1961)
  • Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)
  • Vodkaa, komisario Palmu (1969)
  • Päämaja (1970)

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Lähdeteokset

Joel Rinne: Jopin kirja, Tammi, 1967
Matti Kassila: Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kassila, WSOY, 2004
Mauno Mäkelä: Kerrankin hyvä kotimainen, WSOY, 1996
Timo Martin, Pertti Niemi & Ilnoa Tainio: Suomen teatterit ja teatterintekijät, Tammi, 1974
Suomen kansallisfilmografia 1-7: VAPK, 1992