Huhtiniemen joukkohaudat

Wikipedia

Huhtiniemen joukkohaudat ovat Lappeenrannan Huhtiniemestä löydettyjä joukkohautoja. 60 vuotta eläneen huhun mukaan kaupungissa toimi kesällä 1944 salainen kenttäoikeus, joka tuomitsi satoja suomalaisia rintamakarkureita kuolemaan. Toistaiseksi ei tiedetä, liittyvätkö Huhtiniemestä löydetyt ihmisjäänteet näihin väitettyihin tapahtumiin vaiko johonkin muuhun. Eräiden tietojen mukaan löydetty joukkohauta voi liittyä 1800-luvun alkupuolen ortodoksihautausmaahan. Vainajat ovat voineet kuolla esim. kulkutautiin.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Löydöt ja kaivaukset

21. lokakuuta 1971 löydettiin kymmenen luurankoa vesijohtotöiden yhteydessä[1] ja Etelä-Saimaa-lehdessä kirjoitettiin 30. lokakuuta aiheesta artikkeli, jonka mukaan paikalta oli löytynyt joukkohauta.[2] Luita on löytynyt myös Huhtiniemen leirintäalueen rakennusten rakentamisen aikaan sokkelin kaivuutöiden yhteydessä. Kun sokkeli oli valettu ja muotti purettu, rakentajat laittoivat luut takaisin peitemaiden mukana.[3]

Alueella suunniteltiin aloitettavaksi kaivauksia syksyllä 2005. Lupaa olivat hakeneet Ylen toimittaja Juha Portaankorva sekä Lauri Törnin perinnekilta.[4] Kaivauksia ei kuitenkaan silloin päästy aloittamaan aika- ja rahapulan takia. Lappeenrannan kaupungin rahoittamat kaivaukset aloitettiin lopulta 19.12.2005 kaupunginjohtajan määräyksellä. Kaivauksissa löydettiin joitakin luunkappaleita, mutta niiden ikää ei pystytty määrittämään. [5]Asiantuntijat arvostelivat kaupungin suorittamien kaivausten metodiikkaa. [6]

Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos ja oikeuslääketieteen laitos aloittivat uudet, Suomen Kulttuurirahaston rahoittamat kaivaukset 2. lokakuuta 2006.[7] Kaivauksissa löytyi ihmisluita ja sotilaspuvun kappaleita ja sen jälkeen 11 miehen ruumiin joukkohauta noin 80-100 cm syvyydestä. Ruumiit oli haudattu rinnakkain ilman arkkua kasvot ylöspäin. Joukkohaudan löytymisen jälkeen keskusrikospoliisi alkoi tutkia tapausta.[8] [9] Tutkijat eivät ole vielä ajoittaneet joukkohautaa, joten toistaiseksi mikään ei todista, että se olisi vuodelta 1944. Vaihtoehtoisina selityksinä on julkisuudessa ehditty tarjota ainakin sisällissodan tapahtumia vuonna 1918 sekä 1700-luvun sotatapahtumia. Tutkimusryhmä itse on pidättäytynyt spekuloinneista ja alustavista tulkinnoista tutkimusten ollessa vielä kesken.[10]

Kaivauksissa löytyneen joukkohaudan ja aiheesta nousseen keskustelun seurauksena Lappeenrannan poliisilaitos on saanut runsaasti kyselyjä kadonneitten sotilaiden omaisilta. Kyselyt on lähetetty edelleen tutkijoille [11].

Kaivauksista vastaaville ilmoitettiin toisen mahdollisen joukkohaudan olemassaolosta Huhtiniemen vesilaitoksen alueella.[12]

[muokkaa] Arvelut vainajien venäläisyydestä

28.10.2006 ruotsalainen lehti Dagens Nyheter kirjoitti vainajien olevan todennäköisesti venäläisiä. Tähän viittaavat lehden mukaan hautaustapa, jossa kädet ovat ristissä rinnan päällä sekä joukkohaudasta löytyneet ortodoksiset ristiriipukset. Lappeenrantaan rakennettiin venäläinen sotilassairaala vuonna 1830 ja seudulla toimi jatkosodankin aikaan sotilassairaala, jossa hoidettiin myös venäläisiä sotavankeja. Neuvostoliittolaiset sotavangit tuskin kantoivat ristejä, joten lehden mukaan on todennäköisempää, että vainajat ovat Venäjän vallan ajalta. Lehden mukaan keskusrikospoliisin rikosylikomisario Tero Haapala oli sanonut lehden olevan oikeilla jäljillä.[13][14]. Historiantutkija Heikki Rantatupa epäilee, että Huhtiniemessä olisi unohdettu ortodoksinen hautausmaa. Hän sanoo löytäneensä merkinnän hautausmaasta vuoden 1838 kartasta Pallo-Tyysterniemessä. [15] [16]

[muokkaa] Joukkohautojen yhdistäminen laittomiin teloituksiin

Seuraavassa esitetään aikalaiskertomuksiin perustuvia yksityisiä tutkimuksia ja niiden väittämiä

[muokkaa] Tapahtumat 1940-luvulla

Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua jatkosodassa kesäkuussa 1944, Kannaksen rintamalta katosi arviolta 30 000 karkuria ja joukoistaan harhautunutta, joista luokiteltiin rintamakarkureiksi noin 8 000 sotilasta.[17] Puna-armeija eteni kohti Viipuria ja valtasi sen 20. kesäkuuta 1944 lähes taisteluitta. Sitä rintamalohkoa puolusti 20. prikaati. Huoltovaikeuksien, toimimattomien viestiyhteyksien ja vähäisen sotakokemuksen seurauksena Viipurin puolustus oli tukalassa tilanteessa jo ampumatarvikkeiden vähentymisen lähes loppumiseen asti takia. [18] Karkureita kuljeskeli ja kerääntyi Viipurista ja laajemmalta alueelta lähellä sijaitsevaan (n. 40 km) Lappeenrantaan. Kenraalimajuri Lagus kävi Lappeenrannassa 22. kesäkuuta 1944 todeten, että kaupungissa vallitsi "svaboda" karkureiden keskuudessa, ja ehdotti Kannaksen joukkojen komentajalle, että saisi lähettää yhden pataljoonansa puhdistamaan kaupunkia [19].

Uusimman, mutta tutkijayhteisön lopullista vahvistusta odottavan tiedon mukaan Viipuria puolustaneesta 20.Prikaatista katosi tai kaatui huomattavasti vähemmän suomalaisia sotilaita, mitä tähän saakka on luultu. Viipurin taisteluiden virallisina tappiolukuina on pidetty 19 kaatunutta, 101 haavoittunutta ja 419 kadonnutta.

Ilta-Sanomat -lehti julkaisi 25.11.2006 uutisen, jonka mukaan Viipurissa katosi tuntuvasti vähemmän sotilaita eli alle kuudesosa. Lehden mukaan Viipurin taisteluiden tappiot 20.Prikaatille olivat runsaat 74 sotilasta kaatuneina ja kadonneina kokonaistappioden ollessa noin 82 sotilasta.

Lehden mukaan virhe tappiolukuihin syntyi, kun Viipurissa taistelleen 20.Prikaatin komentajan eversti Armas Kempin väliaikaisen tappioluettelon tiedot virheellisesti merkittiin Viipurin taistelun lopulliseksi tappioluvuksi. Tappioluetteolon kirjaamisen aikoihin 23.6.1944 kaksi päivää taisteluiden jälkeen prikaatin sotilaista 419 oli väliaikaisesti erossa yksiköstään, eikä lukua voida pitää lopulisena tietona Viipurin tappioista. Uutisen kirjoittajan toimittaja Pasi Jaakkosen mukaan tieto kuitenkin kirjattin sellaisenaan ilman tarkistuslaskentaa Jatkosodan historiankirjoituksen perusteokseen Suomen Sota 1941-1945- 7. osaan. Kirja ilmestyi vuonna 1957.

Tarkistamaton tieto on elänyt lopullisena lukuna ja esiintyy kaikissa jatkosotaa koskevissa virallisissa lähdeteoksissa samanlaisena. Taisteluihin nähden huomattavan suuri Viipurissa kadonneiden lukumäärä on osaltaan pitänyt yllä huhuja salaisesta kenttäoikeudesta, joka olisi toiminut Lappeenrannan Huhtiniemessä Ilta-Sanomien haastattelemat historiantutkijat pitävät lehden havaintoa Viipurin korkeista kadonneiden luvuista oikeina.


Karkureita pakeni myös Saimaan saariin, josta heitä etsittiin ja koottiin useita satoja siviileistä evakuoituun ja sotilaskaupunkina olleeseen Lappeenrantaan. Rintamalta karanneet pyrittiin palauttamaan takaisin rintamalle, mutta osa karkasi uudelleen. Kesäkuun 20. päivänä, juuri ennen Viipurin menettämistä, yleisesikunnan päällikkö E. Heinrichs allekirjoitti sähkeen, jonka tarkoituksena oli määrätä palveluksesta kieltäytyvät ammuttaviksi,[20] jonka tulkinnasta asiantuntijat eivät ole yksimielisiä.[21] Monien arvioiden mukaan usea Viipurin rintamalla karanneista oli otettu kiinni Lappeenrannassa.[22]

[muokkaa] Salainen kenttäoikeus

Tämän artikkelin tai osion neutraalista näkökulmasta keskustellaan.
Voit kirjoittaa oman mielipiteesi asiasta artikkelin keskustelusivulle.

Imatran valtionhotellilla kesällä 1944 käytyjen neuvottelujen jälkeen marsalkka Mannerheim määräsi Lappeenrantaan perustettavaksi kenttäoikeuden, jonka tehtävänä oli kuulustella rintamakarkurit, joita Saimaan saaristosta oli otettu kiinni, sekä oikeudenkäynnin tuloksena ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka laki määräsi [23]. Salainen kenttäoikeus olisi aloittanut toimintansa 22. tai 24. kesäkuuta 1944. Sotaväen rikoslakia muutettiin vasta 4. heinäkuuta 1944 niin, että kuolemanrangaistus karkuruudesta tuli mahdolliseksi [22]. Salainen tuomioistuin olisi kuitenkin ollut perustuslain vastainen, sillä hallitusmuodon 60§ mukaan salaisten tuomioistuinten perustaminen on kielletty ja sen jakamat tuomiot ovat murhia. Jos tuomioistuin olisi perustettu Päämajan suostumuksella, kyseessä olisi saattanut olla rikoslain 13§ mukainen törkeä valtiopetos.

Lappeenrantalaisen pankinjohtajan, varatuomari Toivo Tapanaisen väitetään olleen salaisen kenttäoikeuden tuomarina, ja syyttäjäksi on nimetty Viipurin poliisipäällikkö Emil Kokko.[24] Tapanainen toimi sotatuomarina 19181944 ja oli ollut kaupungissa 1918 johtamassa punaisten teloituksia. Lappeen suojeluskunta teki ison työn kesän 1944 aikana sotilaiden karkaustapausten hoitamisessa. [25]

Teloitukset tapahtuivat Huhtiniemessä, minne ruumiit olisi myös haudattu. Ruumiita on haudattu joidenkin arvioiden mukaan myös Leirin kaupunginosaan, Laukkaradan tuntumaan 27. sähkötolpan lähistölle, Rauhan sairaalan pihalle, Taipalsaaren Vehkataipaleelle, Lemin Kantturaniemeen, Luumäelle ja Valkealaan.[22]

Rintamakarkureista puuttuvat kaikki tiedot Lappeenrannan jälkeen. Huhtiniemessä teloitettiin erään aikalaislausunnon mukaan rintamakarkureitten lisäksi ammattiyhdistysten toimikunnan jäseniä ja puheenjohtajia. [22]

Toistaiseksi ainoassa julkisuuteen tulleessa dokumentissa, jossa kerrotaan Lappeenrantaan perustetusta sotaoikeudesta, on sotatuomari Toivo Tapanaisen käsin tekemä reunamerkintä, että majuri Kalle Lehmus määrättiin valvomaan asiakirjojen hävittämistä. [26] Dokumentin mukaan rintamakarkureiden kiinnioton ja kokoamisen toteutti Suojeluskunnan Lappeen osasto.[27]. Sittemmin everstiluutnantiksi ylennetty Kalle Lehmus toimi päämajassa propagandatehtävissä. Lehmus oli aktiiviaikanaan sosiaalidemokraattien järjestösihteeri ja myöhemmin puolustusministeri.

Kesällä 1945 joukkohaudat alkoivat haista, koska ruumiita ei ollut kaivettu kovin syvälle ja hautoja jouduttiin kalkitsemaan. Kalkkia näkyi maassa runsaasti.[28] Tämän jälkeen haudat ovat jääneet julkisuudelta rauhaan. Kukaan ei ole laajemmalti julkisuudessa niistä puhunut aina 1970-lukuun asti.

[muokkaa] Kadonneet asiakirjat

Jatkosodan aikaisia teloituksia on pidetty vain huhuna, koska niistä ei löydy sota-arkistosta yhtään asiakirjaa. Koko kesältä 1944 ei sota-arkistossa ole Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden asiakirjavihkoja, tuomioluetteloita eikä pöytäkirjoja. Jotkut epäilevätkin, että asiakirjat on myöhemmin hävitetty. Toisten mielestä se osoittaa, että kyseessä on perätön huhu.

Myös sotapoliisin muutoin tarkoin pidetyistä päiväkirjoista puuttuu yksi vihko kesältä 1944.[29]

Sotapäiväkirjoja on kirjoitettu yhteensopiviksi muiden joukko-osastojen päiväkirjojen kanssa, ei todellisiin tapahtumiin perustuen. Sotapäiväkirjoja on kirjoitettu jälkeenpäin uudelleen.[22] [30] [31]

Tapanainen on säilyttänyt hävitettäväksi määrättyjä asiapapereita jo kansalaissodan ajoilta asuintalonsa ullakolle. Tapanaisen talo Lappeenrannassa ja huvila ovat tuhoutuneet tulipaloissa. Asiakirjojen on arveltu siirretyn toisaalle ennen paloja, koska niitä ei ole löytynyt.[22] Vähän ennen kuolemaansa antamassaan haastattelussa Tapanainen kertoo, että hänellä on paljon sotapapereita.[32] Tapanaisen kaksi tytärtä ovat väittämän mukaan sopineet keskenään vaikenevansa asioista ja asiakirjoja on poltettu.[33]

Teloituksista ilmoittamisia näyttää laiminlyödyn melko laajasti päiväkäskyjen 20. kesäkuuta 1944 ja 14. heinäkuuta 1944 määräyksestä huolimatta tai ainakaan niitä ei taltioitu päämajassa. Sodan jälkeen teloitettujen määrää selvittäneelle hallitussihteeri W. L. Telkälle ja eduskunnan perustuslakivaliokunnalle päämaja ilmoitti, ettei sillä ole selvityksen antamiseen tarvittavaa aineistoa. Perustuslakivaliokunnan täsmennettyyn selvityspyyntöön 5. heinäkuuta 1944 voimaan tuleen lain nojalla karkuruudesta tai pelkuruudesta mahdollisiksi tulleilla perusteilla suoritetuista teloituksista päämajan antama selvitys 45 kuolemantuomiosta on todettu virheelliseksi. Päämajan oikeushallintotoimiston entisen päällikön Paavo Kekomäen muistikuviensa mukaan laatiman laskelman mukaan teloitettuja olisi ollut n. 440. Eri tavoin kootuista määristä on pidetty arviota enintään 550 teloitetusta luotettavimpana. Lukuihin sisältyvät myös mm. vakoilusta määrätyt kuolemantuomiot.

Sota-arkistosta puuttuvat myös sotaviskaalinvirastolle neljännesvuosittain tehtävistä ilmoituksista vuoden 1944 osalta ainakin Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin, sekä VI AKE, 10.D, 11.D, 15.Pr, 20.Pr ja Laatokan rannikkoprikaatin kenttäoikeuksien ilmoitukset toiselta vuosineljännekseltä.[34] 20. prikaatin asiakirjat jäivät todennäköisesti Viipuriin prikaatin esikunnan jouduttua hylkäämään komentopaikan vihollisen ilmaannuttua komentopaikan ympäristöön.[35].

[muokkaa] Media ja yksityiset tutkimukset

Vuoden 1971 artikkelin jälkeen Etelä-Saimaa-lehden toimitukseen otti yhteyttä noin 200 ihmistä. Huhtiniemen löytöjen ikää ei tiettävästi tutkittu. Ainakin jotkut arvelivat tuolloin, että kyseessä voisi olla sisällissodan aikainen tai vanhempikin hauta. Luut ja muut mahdolliset löydöt ovat sittemmin joutuneet hukkaan.

Asiaa selvittämään ryhtyneeseen toimittaja Antti O. Arposeen on ottanut yhteyttä noin 200 ihmistä, jotka ovat jotenkin liittyneet Huhtiniemen mysteeriin. Näistä hän arvioi kolmisenkymmentä olevan sellaista ihmistä, joiden kertomukset pitää ottaa vakavasti.

Yle 2:n Silminnäkijä-dokumenttisarjassa esitettiin vuonna 2004 toimittaja Juha Portaankorvan dokumentti, jossa haastatellaan useita lappeenrantalaisia, jotka kertovat kuulleensa tapahtumista tai olleensa silminnäkijöinä oudoille tapahtumille, mutta ei yhtään itse teloituksia nähnyttä. Ohjelmassa esitetään myös dokumentteja, jotka kertovat teloituksista.[36]

[muokkaa] Joukkohaudoista muualla

Joukkohaudan löytymisen jälkeen veteraani Aulis Korhonen kertoo haudanneensa nimettömiä rintamakarkureita myös Valkealan hautausmaalle. Valkealan seurakunnan kirkkoherra Niilo Honkanen vahvistaa, että hautausmaalla on alue, jolle ei haudata ketään. Aluetta ei ole asianmukaisesti merkitty haudaksi. Vasta pari kuukautta virassaan ollut Honkanen ei tiedä hautauskiellon perusteita.[37]

[muokkaa] Lähteet

  1. Etelä-Saimaa: Arkisto Huhtiniemen poliisitutkinnassa selvitetään vainajien kuolinsyy, 20.10.2006 - (ladattu 24.10.2006)
  2. Etelä-Saimaa: Arkisto Teloitettujen hauta löytyi Huhtiniemestä, 30.10.1971 - (ladattu 21.10.2006)
  3. A-talk 1.11.2006
  4. Helsingin Sanomat: Wartime mass grave of executed deserters could be unearthed in summer at Lappeenranta campsite 5.3.2005 – HS (ladattu 10.8.2005)
  5. Etelä-Saimaa: Arkisto Huhtiniemen luiden ikä ei selvinnyt tutkimuksissa, 18.03.2006 - (ladattu 24.10.2006)
  6. Etelä-Saimaa: Arkisto Kiistelty konekaivu jatkuu pian Huhtiniemessä, 25.03.2006 - (ladattu 24.10.2006)
  7. Yleisradio: Kaivaukset alkavat Lappeenrannan Huhtiniemessä 3.10.2006 - (ladattu 22.10.2006)
  8. Yleisradio: Huhtiniemen kaivauksissa löytyi ihmisen luita 5.10.2006 - (ladattu 22.10.2006)
  9. Helsingin Sanomat Lappeenrannan Huhtiniemestä löytyi joukkohauta 17.10.2006 - HS (ladattu 22.10.2006)
  10. Etelä-Saimaa: Arkisto Keskusrikospoliisi uskoo, että Huhtiniemen tapaus selviää, 18.10.2006 - (ladattu 24.10.2006)
  11. Yleisradio: Päivän peili, YLE 1, 23.10.2003
  12. Etelä-Saimaa: Arkisto Huhtiniemen vesilaitoksenkin läheisyydessä ehkä joukkohauta, 24.10.2006 - (ladattu 25.10.2006)
  13. Dagens Nyheter: Skeletten sannolikt från ryska soldater, 27.10.2006 (ruotsiksi) -(ladattu 28.10.2006)
  14. Helsingin Sanomat: Lehdet: Huhtiniemen vainajat venäläisiä, 28.10.2006 - ( ladattu 28.10.2006)
  15. Keskisuomalainen: Huhtiniemen arvoitukseen lisävaloa, 3.11.2006 - (ladattu 4.11.2006)
  16. http://www.iltalehti.fi/uutiset/200611045325367_uu.shtml Iltalehti 5.11.2006 (ladattu 5.11.2006)
  17. Etelä-Saimaa: Arkisto Ällistyttävää, jos teloitustiedot olisi onnistuttu hävittämään, 19.10.2006 - (ladattu 21.10.2006)
  18. Uuno Tarkki: Taistelu Viipurista 20.6.1944. ISBN 951-20-4983-X
  19. Jäntti, Lauri: Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, s. 242
  20. Verkkouutiset: Toistuvasti kieltäytyvä karkuri voidaan ampua, 26.10.2006 - (ladattu 30.10.2006)
  21. Etelä-Saimaa: Arkisto Sota-arkistosta löytynyt asiakirja jakaa tulkintoja teloituskäskystä, 27.10.2006 - (ladattu 04.11.2006)
  22. 22,0 22,1 22,2 22,3 22,4 22,5 Arponen, Meuronen: Teloitetut
  23. Iltasanomat: Kohututkija järkytti veteraanit: Marski käski epäsuorasti, 27.10.2006 - (ladattu 27.10.2006)
  24. vpl.Pyhäjärvi: Suomen vaietut sotavainajat, 15.9.2006 - (ladattu 23.20.2006)
  25. Tasihin, Lappeenrannan kaupunginarkisto
  26. Historiantutkija Jukka Tasihin kertoo tästä A-talk 1.11.2006
  27. Yleisradio: TV2, Suomi-express / Etelä-Karjalan Radio - (ladattu 22.10.2006)
  28. Etelä-Saimaa: Arkisto Kalkittu maa oli lapsilta kielletty, 18.10.2006 - (ladattu 24.10.2006)
  29. Etelä-Saimaa: Arkisto Vain kaivamalla totuus löytyy, 25.04.2006 - (ladattu 23.10.2006)
  30. Paavo Rintala: Sotilaiden äänet (1966)
  31. Paavo Haavikko: Päämaja - Suomen hovi (1999)
  32. Yleisradio: A-talk 1.11.2006, historiantutkija Jukka Tasihinin mukaan haastattelu on tehty 23. kesäkuuta 1971, kesto n. 2 tuntia, Tampereen yliopiston kansatieteen laitos
  33. Yleisradio: A-talk 1.11.2006, historiantutkija Jukka Tasihin
  34. Jukka Lindqvist, väitösk. Kuolemaan tuomitut, 1999, s. 188-192, ISBN 951-855-176-6
  35. Jäntti, Lauri: Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944, s. 205
  36. Yleisradio: Silminnäkijä: Huhu joukkohaudoista, esitetty 14.10.2004 - (ladattu 30.10.2006)
  37. Iltasanomat: Pekka Pantsu: Onko TÄÄLLÄKIN joukkohauta? 20.10.2006

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Helsingin Sanomat

[muokkaa] Ilta-Sanomat

[muokkaa] Iltalehti



[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Arponen, Antti O. ja Meuronen, Martti (2006): Teloitetut. Revontuli. ISBN 952-5170-51-9.
  • Haavikko, Paavo (1999): Päämaja - Suomen hovi. Art House. ISBN 951-884-265-5.
  • Hietamies, Heikki (2005): Sotatuomari. Otava. ISBN 951-1-20497-1. (saatavana myös äänikasettina)
  • Jäntti, Lauri (1956): Kannaksen suurtaisteluissa kesällä 1944. WSOY. "Kesäsodan" taustaa, tapahtumia ja lähikuvia patterinpäällikön näkökulmasta, 3. painos
  • Kulomaa, Jukka (1995): Käpykaartiin? 1941-1944. Painatuskeskus. ISBN 951-37-1754-2. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana
  • Lindstedt, Jukka (1999): Kuolemaan tuomitut: kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalainen lakimiesyhdistys. ISBN 951-855-176-6.
  • Nieminen, Saul (1985): Nää rannat rakkaat rakkaan synnyinmaan. . ISBN 951-99638-8-X. Lappeenrannan suojeluskunta 1917-1944.
  • Nuorteva, Jussi (1987): Vangit, vankilat, sota. Suomen vankeinhoitolaitos toisen maailmansodan aikana. Valtion painatuskeskus. ISBN 951-860-349-9.
  • Oesch, K. L. (1956): Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944. Otava.
  • Rintala, Paavo (1989): Sotilaiden äänet. Pohjoinen. ISBN 951-749-118-2. Kannaksen läpimurtotaisteluista 1944 / Yleisradion ääniarkistosta koonnut Paavo Rintala
Muilla kielillä