Gottfried Leibniz

Wikipedia

Gottfried Wilhelm Leibniz
Suurenna
Gottfried Wilhelm Leibniz

Gottfried Wilhelm Leibniz (myös Leibnitz) (1. heinäkuuta (21. kesäkuuta juliaanisen kalenterin mukaan) 1646, Leipzig14. marraskuuta 1716, Hannover) oli saksalainen filosofi, luonnontieteilijä, diplomaatti, matemaatikko, oikeus- ja valtiotieteilijä, historiantutkija, kielitieteilijä, kirjastonhoitaja ja yleisnero. Leibniz toimi vuodesta 1676 Braunschweig-Lüneburgin (sittemmin Hannoverin) ruhtinassuvun palveluksessa.

Filosofiassa Leibniz edusti Descartesin ja Spinozan tavoin 1600-luvun rationalismia. Hänen filosofinen pääteoksensa on omaperäisen metafyysisen järjestelmän esittelevä postyymisti julkaistu kirja Monadologia.

Leibniz on kiitetty matematiikan termistä funktio, 1694, jota hän käytti kuvaamaan käyrän laatua, kuten käyrän kaarevuutta tai käyrän eritystä pistettä. Lebnizia pidetään myös modernin analyysin isänä yhdessä Newtonin kanssa. Erityisesti hän kehitti integraalia ja tulosääntöä.

Leibniz oli erittäin monipuolinen ja oppinut ihminen. On jopa sanottu, että hän hallitsi kaiken sen tiedon, mitä hänen aikanaan oli kirjoihin tallennettu.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Varhainen elämä

Leibnizin vanhemmat olivat Friedrich Leibnütz ja Catherina Schmuck. Hänen isänsä toimi Leipzigin yliopiston moraalifilosofian professorina. Hän alkoi kirjoittaa sukunimensä "Leibniz" aikuistuttuaan, mutta muut viittasivat häneen usein kirjoitustavalla "Leibnitz", joka säilyi 1900-luvulle saakka. Myöhemmällä iällä hän käytti allekirjoituksissa usein nimeä "von Leibniz", ja monet kuoleman jälkeen julkaistut laitokset hänen teoksistaan kutsuivat häntä nimellä "Freiherr [Baron] G. W. von Leibniz". Mikään lähde ei kuitenkaan vahvista, että hänelle olisi koskaan myönnetty aatelisarvo. 1600- ja 1700-luvuilla oli tyypillistä, että sosiaalista nousua tavoittelevat lisäsivät keski-iässä liitteen "de" tai "von" sukunimiinsä vaikuttaakseen aatelisilta, mitä he eivät todellisuudessa olleet. Muita esimerkkejä ovat Voltaire, Beaumarchais ja Beethoven.

Kun Leibniz oli kahdeksanvuotias, hänen isänsä kuoli jättäen jälkeensä henkilökohtaisen kirjaston, johon Leibnizilla oli pääsy. 12-vuotiaana hän oli opiskellut latinan, kielen jota käytti koko ikänsä, ja oli alkanut opetella kreikkaa. Hän aloitti isänsä yliopistossa 15-vuotiaana ja valmistui 20-vuotiaana erikoistuen lakiin ja halliten hyvin klassisen kirjallisuuden, logiikan, skolastisen filosofian ja teologian. Hänen matemaattinen koulutuksensa ei kuitenkaan vastannut ajan ranskalaisia ja brittiläisiä standardeja. Vuona 1666 hän julkaisi ensimmäisen teoksensa De Arte Combinatoria ("Yhdistelmien taiteesta").

Leipzigin yliopisto kuitenkin hylkäsi hänen väitöskirjansa ja kieltäytyi takaamasta hänelle lakitieteen opettajan virkaa. Leibniz lähetti sinne tarkoitetun väitöksensä Nürnbergin lähellä sijaitsevalle Altdorf bei Nürnbergin yliopistolle ja sai tohtoriuden viidessä kuukaudessa.

[muokkaa] Ura ja polemiikki

Leibnizin patsas Dresdenissä (Ernst Hähnel).
Suurenna
Leibnizin patsas Dresdenissä (Ernst Hähnel).

Väiteltyään tohtoriksi Nürnbergistä Leibnitz kieltäytyi akateemisesta virasta Altdorfissa ja vietti lopun elämäänsä kahden merkittävän saksalaisen aatelissuvun palveluksessa. Leibnitz oli kirjoittanut esseen lakiopista Mainzin vaaliruhtinaalle. Tämä johti hänen nimitykseensä lakien tarkastuskomissioon. Tästä virasta hänet ylennettiin diplomaatin asemaan. Hän yritti myös tukea huonolla menestyksellä Saksan yritystä päästä hallitsemaan Puolaa.

Ranskan väkivaltainen valtaus joissakin paikoissa Elsassia vuonna 1670 aiheutti Saksassa huolta Ludvig XIV:n suunnitelmista. Leibniz laati suunnitelman, jossa ehdotettiin Saksalle yhteistyötä, jos Ranska halusi ottaa Eqyptin ja käyttää tämän maan varoja hyökätäkseen Hollannin kautta Aasiaan. Suunnitelman mukaan Ranska lähtisi Saksasta vähin äänin. Tämä muistuttaa samaa, mitä Napoleon I ehdotti hyökättyään Englantiin. Vuonna 1672 Leibniz meni Pariisin Ranskan hallituksen kutsusta selittämään hankkeensa yksityiskohtia, mutta tapaamisesta ei koitunut mitään seuraamuksia.

Pariisissa hän tapasi Christiaan Huygensin jonka luona hän sittemmin asui. Leibnizin ja Huygensin keskustelu johti siihen, että Leibniz alkoi tutkia geometriaa. Leibniz sanoi geometrian avanneen uuden maailman hänelle huolimatta siitä, että hän oli aiemmin kirjoittanut muutamia pieniä matematiikkaa koskevia kirjoituksia. Tärkein paperi oli kombinaatioita koskeva kirjoitus vuonna 1668 ja uuden laskukoneen kuvailu. Tammikuussa 1673 hänet lähetettiin suorittamaan poliittista tehtävää Lontooseen missä hän viipyi muutaman kuukauden ja tutustui Henry Oldenburgiin, John Collinsiin ja muihin.

[muokkaa] Jälkimaine

Leibnizin patsas Göttingenissä.
Suurenna
Leibnizin patsas Göttingenissä.

Kun Leibniz kuoli, hänen maineensa oli alamaissa. Hänet muistettiin ainoastaan teoksestaan Théodicée, jonka oletettua pääargumenttia Voltaire pilkkasi Candidessaan. Leibnizilla oli innokas oppilas, Christian Wolff, jonka dogmaattinen ajattelutapa teki Leibnizin maineelle paljon harmia. Filosofiset virtaukset olivat siirtymässä pois 1600-luvun rationalismista ja filosofisista järjestelmistä, joita Leibniz oli innokkaasti kannattanut. Monet alkoivat epäillä, että hän olisi keksinyt kalkyylin itsenäisesti Newtoniin nähden, ja siksi kaikki hänen matematiikkaa ja fysiikkaa käsittelevät teoksensa jäivät syrjemmälle. Samoin hänen lakitieteen, diplomatian ja historian teoksensa nähtiin kiinnostavina vain lyhyen aikaa.

Leibnizin hidas nousu nykyiseen maineeseen alkoi vuonna 1765 julkaistulla teoksella Nouveaux Essais, jonka Kant luki tarkoin. Vuonna 1768 Dutens toimitti ensimmäisen moniosaisen laitoksen Leibnizin teoksista, ja sitä seurasi 1800-luvulla useita laitoksia, toimittajina muiden muassa Erdmann, Foucher de Careil, Gerhardt, Gerland, Klopp ja Mollat. Myös Leibnizin huomattavien henkilöiden, kuten Antoine Arnauld, Samuel Clarke ja Sophia van Hannoverin sekä tämän tyttären Sophia Charlotte van Hannoverin kanssa käymän kirjeenvaihdon julkaisu alkoi.

Vuonna 1900 Bertrand Russell julkaisi tutkielman Leibnizin metafysiikasta. Pian tämän jälkeen Louis Couturat julkaisi merkittävän tutkielman Leibnizista ja toimitti painoksen hänen ennen julkaisemattomista teoksiaan koskien pääasiassa logiikkaa. Vaikka heidän tekemistään johtopäätöksistä on keskusteltu, he tekivät Leibnizista jossain määrin kunnioitettavan 1900-luvun analyyttisten ja lingvististen filosofien parissa.

Leibnizin maine filosofina on nyt kenties korkeammalla kuin koskaan aiemmin hänen kuolemansa jälkeen. Jolley (Jolley 2005: 217-19) on perustellut tätä seuraavasti:

  • Aatehistoriallinen tutkimus 1600- ja 1700-lukuja koskien on antanut paremman kuvan tuon 1600-luvun henkisen vallankumouksen ajattelusta, joka edelsi paremmin tunnettuja 1700- ja 1800-luvun teollisia- ja kaupallisia vallankumouksia.
  • Metafysiikan teoreettinen halveksunta, joka on ollut tyypillistä analyyttiselle filosofialle ja kielifilosofialle, on laantunut.
  • Analyyttinen filosofia hyötyy edelleen Leibnizin identiteettiä, yksilöä ja mahdollisia maailmoja koskevista ajatuksista.
  • 1600-luvun ajatusta siitä, että luonnontieteet, erityisesti fysiikka, eroavat filosofiasta pääasiassa määrällisesti eivätkä laadullisesti, ei enää torjuta suoralta kädeltä.
  • Hänet nähdään merkittävänä henkilönä siinä tutkimuksessa jonka jo Platon ja Aristoteles aloittivat — ajatuksenaan, että maailmankaikkeus ja ihmisen paikka siinä ovat käsitettävissä ihmisjärjellä.

[muokkaa] Filosofia

Leibnizin filosofian hahmottaminen on melko vaikeaa, koska hänen filosofiset kirjoituksensa koostuvat pääasiassa monista lyhyistä kirjoituksista: artkkeleista, kauan kuoleman jälkeen julkaistuista käsikirjoituksista ja useista kirjeistä useille eri vastaanottajille. Hän kirjoitti ainoastaan kaksi laajempaa filosofista tutkielmaa, ja niistä ainoa hänen eläessään julkaistu, Théodicée vuodelta 1710, on yhtä lailla teologinen kuin filosofinen. Leibniz itse katsoi filosofin uransa alkaneen julkaisusta Discours de métaphysique ("Tutkielma metafysiikasta"), jonka hän kirjoitti kommentaarioksi käynnissä olleesta erimielisyydestä Nicolas Malebranchen ja Antoine Arnauldin välillä. Se johti laajaan ja arvokkaaseen kirjeenvaihtoon Arnauldin kanssa. Kirjeenvaihto ja Discours de métaphysique julkaistiin vasta 1800-luvulla. Vuonna 1695 Leibniz astui julkisesti eurooppalaisen filosofian toimijaksi artikkelillaan Système nouveau de la nature et de la communication des substances ("Uusi luonnon ja substanssien kommunikaation järjestelmä"). Vuosina 1695-1705 hän kirjoitti kirjoituksen Nouveaux essais sur l'entendement humain ("Uusia esseitä inhimillisestä ymmärryksestä"), joka oli pitkä kommentaario John Locken vuonna 1690 kirjoittamasta teoksesta An Essay Concerning Human Understanding, joka julkaistiin Locken kuoleman johdosta kuitenkin vasta vuonna 1765. Vuonna 1714 kirjoitettu ja kuoleman jälkeen julkistu Monadologia koostuu yhdeksästäkymmenestä aforismista.

Leibniz tapasi Spinozan vuonna 1676 ja luki joitakin tämän julkaisemattomia kirjoituksia. Siitä saakka häntä on epäilty joidenkin Spinozan ajatusten omimisesta. Vaikka Leibniz ihailikin Spinozan älyä, hän kuitenkin kammosi joitakin tämän ajatuksia suorasukaisesti, erityisesti silloin kun ne olivat ristiriidassa oikeaoppisen kristinuskon opetusten kanssa.

Päinvastoin kuin Descartesilla ja Spinozalla Leibnizillä oli läpikotainen filosofinen yliopistokoulutus. Hänen skolastinen ja aristotelinen taustansa näyttää, että Leibniz on saanut paljon vaikutteita yhdeltä Leipzigin professoriltaan, Jakob Thomasiukselta, joka myös valvoi hänen kandidaatintyötään filosofiasta. Leibniz luki innokkaasti myös Francisco Suarezia, myös luterilaisissa yliopistoissa arvostettua espanjalaista jesuiittaa. Leibniz oli kiinnostunut Descartesin, Huygensin, Newtonin ja Boylen uusista menetelmistä ja johtopäätöksistä, mutta katseli heidän töitään silti vahvojen skolastisten silmälasien läpi. Silti Leibnizin menetelmät ja tutkimuskohteet ennakoivat usein 1900-luvun logiikkaa sekä analyyttistä ja kielifilosofiaa.

[muokkaa] Periaatteet

Leibnizin kirje Kielistä maaliskuussa 1716.
Suurenna
Leibnizin kirje Kielistä maaliskuussa 1716.

Leibniz sovelsi usein ajattelussaan yhtä tai useampaa seuraavista perustavanlaatuisista filosofisista periaatteista, jotka hän perusteli joskus mutta otti usein annettuna:

  • Yhtäläisyys / Ristiriitaisuus: Jos propositio on tosi, sen vastakohta on epätosi ja päinvastoin.
  • Leibnizin laki: Kaksi oliota ovat samat jos ja vain jos ne jakavat samat ominaisuudet; tai: Jos kahdella oliolla on samat ominaisuudet, kyseessä on sama olio.
  • Riittävän perusteen periaate: "Täytyy olla riittävä peruste mille tahansa olla olemassa, mille tahansa tapahtumalle tapahtua, mille tahansa totuudelle joka voidaan saavuttaa".
  • Ennalta säädetty harmonia (harmonie préétablie).
  • Jatkuvuus: Natura non saltum facit ("luonto ei tee hyppäyksiä").
  • Optimismi. "Jumala valitsee varmasti aina parhaan".
  • Runsauden periaate.

[muokkaa] Monadologia

Leibnizin merkittävin panos metafysiikkaan on hänen teoriansa monadeista. Tämä 1600-luvun rationalismia edustanut järjestelmä on esitelty muutaman kymmenen sivun mittaisessa teoksessa nimeltä Monadologia. Leibniz ei kuitenkaan julkaissut teosta elinaikanaan, eikä hän myöskään käyttänyt itse "monadologia" -sanaa, vaan se on keksitty myöhemmin.

Leibnizin systeemissä kaikki olevainen on kokoonpantu jakamattomista, häviämättömistä alkuosasista, "monadeista". Monadit olivat "substantiaalisia olemusmuotoja", sielullisia ja tajuavia olentoja, sekä aistimisen kohteita. Niillä oli seuraavat ominaisuudet: ne ovat ikuisia, jakamattomia, yksilöllisiä, omien lakiensa alaisia, eivät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ja kukin heijastaa koko muuta maailmankaikkeutta ennalta säädetyn harmonian mukaisesti (historiallisesti merkittävä esimerkki panpsykismistä). Monadit olivat voimapisteitä: substanssi oli voimaa, kun taas avaruus, materia ja liike olivat olemassa vain ilmiömaailmassa.

Leibnizin mukaan aineelliset kappaleet ovat monadikokoelmia. Monadien ei tarvinnut olla pieniä: esimerkiksi ihminen oli monadi, samoin Jumala. Jumalan olemassaolo voidaan johtaa kaikkien muiden monadien keskuudessa vallitsevasta harmoniasta — se oli Jumalan tahtomaa. Sielullista elämää on Leibnizille lukemattomissa eri selvyydenasteissa. Monadeista ovat täydellisimpiä ihmissielut, joilla on itsetajuntaa ja järkeä, eli kykyä käsittää yleisiä totuuksia ja Jumalaa.

Monadit olivat siis henkiselle maailmalle samaa mitä atomit ovat fysikaaliselle todellisuudelle. Mielenkiintoista kyllä Leibniz katsoi, että materia on jaettavissa loputtomiin, ja kielsi näin atomien olemassaolon. Monadin ontologinen perusolemus on sen äärimmäinen yksinkertaisuus. Päinvastoin kuin atomeilla, monadeilla ei ole materiaalista tai ulottuvaista luonnetta. Ne eroavat atomeista myös täydellisen keskinäisen itsenäisyytensä kautta, niin että monadien väliset vuorovaikutukset ovat ainoastaan näennäisiä. Sen sijaan jokainen monadi seuraa sille ominaisia ennaltaohjelmoituja "toimintaohjeita" ennalta säädetyn harmonian mukaisesti, niin että monadi tietää mitä tehdä kullakin hetkellä. Nämä "toimintaohjeet" voidaan nähdä analogisina atomien rakenneosia eli alkeishiukkasia ohjaaville tieteellisille laeille. Näiden sisäänrakennettujen ohjeiden avulla kukin monadi on kuin pieni maailmankaikkeuden peili.

Leibniz katsoi monadien ratkaisevan toisaalta mielen ja materian vuorovaikutuksen ongelman, joka seurasi Descartesin kartesiolaisesta dualismista, ja toisaalta yksilöllisyyden puutteen, joka seurasi Spinozan järjestelmästä, jossa yksilöoliot olivat pelkästään aksidensseja.

Leibnizin järjestelmää pidettiin jo omana aikanaan, saati myöhemmin, mielivaltaisena ja jopa eksentrisenä. Nykyään fysiikan edistyttyä muun muassa kenttäteorian sekä etävaikutuksen ja muun kvanttimekaniikan tutkimuksessa, teoria ei näyttäydy enää yhtä erikoisena.

[muokkaa] Teodikea ja optimismi

Théodicée esitteli termin teodikea ja pyrki oikeuttamaan maailman epätäydellisyydet selittämällä, että maailmamme on kuitenkin paras mahdollinen kaikista maailmoista. Maailman täytyy olla paras mahdollinen ja tasapainoisin, koska sen oli luonut täydellinen Jumala.

Leibnizin lausuma "elämme parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista" veti puoleensa paljon pilkkaa, erityisesti Voltairelta, joka pilkkasi ajatusta koomisessa novellissaan Candide laittamalla Leibniziä parodioineen Tohtori Panglossin toistamaan sitä kuin mantraa. Tästä syntyi adjektiivi "panglossilainen", joka kuvasi henkilöä joka oli niin naivi, että uskoi maailman olevan paras mahdollinen.

Matemaatikko Paul du Bois-Reymond kirjoitti teoksessaan Leibnizian Thoughts in Modern Science, että Leibniz ajatteli Jumalan olevan suuri matemaatikko:

» Kuten hyvin tiedetään, funktion maksimien ja minimien teoria oli velkaa hänelle suurimmasta edistysaskeleesta tangenttien menetelmän keksimisen kautta. Yhtä lailla hän kuvittelee Jumalan maailmaa luodessaan matemaatikoksi joka on ratkaisemassa minimin ongelmaa, tai pikemminkin modernissa kielenkäytössä variaatiolaskentaa — kysymyksenä määrittää rajattomasta joukosta mahdollisia maailmoja se, jossa välttämättömän pahan summa on minimissään. »

Leibniziläisen optimismin varovainen puolustus soveltaisi joitakin tieteellisiä periaatteita, jotka ovat nousseet vasta kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta ovat nykyään vakiinnuttaneet asemansa, kuten pienimmän vaikutuksen periaatetta, massan säilymisen periaatetta ja energian säilymisen periaatetta. Uudemmat tieteelliset tutkimustulokset mahdollistavat Leibnizin rohkeamman puolustamisen. Aurinkokunta vaikuttaa monilla ominaisuuksillaan tukevan Maan pitkäikäistä ja monipuolista biosfääriä: Maassa on paljon metalleja, se on sopivan kokoinen ja sopivalla etäisyydellä auringosta, ja sillä on sopiva kiertoaika ja kallistuskulma. Kuun ja Jupiterin koot ja kiertoradat auttavat niitä suojaamaan Maata bolideilta, jne. (Ward & Brownlee, 2000; Morris 2003: luvut 5,6).

Vielä vahvempi optimismin puolustus perustuisi antrooppiseen periaatteeseen. Nykyaikainen fysiikka perustuu kouralliseen vakioita, joista tunnetuimpia ovat hienorakennevakio ja protonin lepomassan suhde elektroniin. Jos näiden vakioiden lukuarvot olisivat hiukankin erilaisia, maailmankaikkeus olisi kykenemätön ylläpitämään monimuotoisuutta. Maailmankaikkeutemme on siis "paras" siinä mielessä, että se mahdollistaa monimutkaiset rakennelmat kuten galaksit, tähdet, ja lopulta monimuotoisen elämän Maan päällä.

[muokkaa] Matematiikan ja logiikan tutkimukset

Matematiikan alalla Leibniz kehitti differentiaalilaskennan jokseenkin samaan aikaan kuin Isaac Newton. Leibniz julkaisi menetelmän ensimmäisenä – asiasta syntyi aikoinaan ankara prioriteettiriita, ja jälkikäteen voidaan todeta, että Newton oli Leibnizia ajallisesti edellä mutta Leibnizin käyttämä merkintätapa jäi kuitenkin myöhempien matemaatikkojen käyttöön. Nykyään on tapana antaa kunnia keksinnöstä molemmille. Leibniz loi myös binäärisen lukujärjestelmän ja rakensi ensimmäisen käyttökelpoisen mekaanisen laskukoneen, joka kykeni kerto- ja jakolaskuihin. Matemaatikko Gregory Chaitin pitää Leibniziä myös ensimmäisten algoritmista informaatioteoriaa sivuavien ajatusten esittäjänä. Bertrand Russell taas on sanonut Leibnizin kehittäneen logiikan 1800-luvun tasolle julkaisematta jääneissä tutkimuksissaan. Leibnizin kirjeenvaihdosta käy ilmi, että hän käytti yhtälöryhmien ratkaisemisessa menetelmää, joka ennakoi puoli vuosisataa hänen jälkeensä keksittyjä determinantteja.

[muokkaa] Yleisnero

Seuraavassa kuvattu episodi Leibnizin elämästä kuvaa hänen neroutensa ja tietämyksensä laajuutta. Tehdessään suurta kiertomatkaa eri Euroopan maiden arkistoissa tarkoituksenaan tutkia Brunswickien suvun historiaa, jota käsittelevä teos ei koskaan valmistunut, Leibniz pysähtyi Wienissä toukokuun 1688 ja helmikuun 1689 välisenä aikana. Tuolloin hän suoritti useita lainopillisia ja diplomaattisia tehtäviä Brunswickeille. Hän vieraili kaivoksissa, keskusteli insinöörien kanssa ja pyrki neuvottelemaan vientisopimuksen lyijystä Harz-vuoristossa sijainneesta kaivoksesta. Hänen ehdotuksensa Wienin katujen valaisemisesta rapsiöljyä polttamalla toteutettiin. Virallisella vierailulla Habsburgien, Itävallan keisarin, hovissa ja myöhemmässä muistiossa hän puhui Itävallan talouden uudelleenorganisoinnin puolesta ja uudisti rahajärjestelmän isosta osasta Keski-Eurooppaa. Hän neuvotteli konkordaatin Habsburgien ja Vatikaanin välille, sekä loi keisarillisen tutkimuskirjaston, virallisen arkiston ja julkisen vakuutusrahaston. Leibniz kirjoitti ja julkaisi merkittävän kirjoituksen mekaniikasta. Hän kirjoitti myös lyhyen kirjoituksen joka teki yhteenvedon hänen näkemyksistään metafysiikasta. Louis Couturat julkaisi sen vasta vuonna 1903.

[muokkaa] Teokset

Leibnizin omakätinen Monadologian käsikirjoitus
Suurenna
Leibnizin omakätinen Monadologian käsikirjoitus

Leibnizin merkittävimmät teokset ovat:

  • De Arte Combinatoria ("Yhdistelmien taiteesta", 1666)
  • Hypothesis Physica Nova ("Uusi fysikaalinen hypoteesi", 1671)
  • Nova methodus pro maximis et minimis ("Uusi metodi maksimeille ja minimeille", 1684)
  • Discours de métaphysique ("Tutkielma metafysiikasta", 1686)
  • Protogaea (1692)
  • Système nouveau de la nature et de la communication des substances ("Uusi luonnon ja substanssien kommunikaation järjestelmä", 1695)
  • l'Origine radicale des choses ("Asioiden radikaali alkuperä", 1697)
  • Explication de l'Arithmétique Binaire ("Binaariaritmetiikan selitys", 1705)
  • (Essais de) Théodicée (1710)
  • Monadologia ((La) Monadologie, 1714)
  • Nouveaux essais sur l'entendement humain ("Uusia esseitä inhimillisestä ymmärryksestä", 1765, valmistunut 1704)

Leibniz kirjoitti kolmella kielellä: skolastisella latinalla, ranskaksi sekä harvemmin saksaksi. Hän julkaisi elämänsä aikana useita pamfletteja ja tieteellisiä artikkeleita, mutta ainoastaan kaksi "filosofista" kirjaa, De Arte Combinatoria ja Théodicée.

Leibniz kirjoitti useita pamfletteja, usein anonyyminä, Brunswick-Lüneburgien puolesta, merkittävimpänä De jure suprematum, joka käsittelee yksinvaltiuden luonnetta. Teoksista ainoastaan yksi merkittävämpi, Nouveaux essais sur l'entendement humain, ilmestyi kuoleman jälkeen. Vasta vuonna 1895, kun Bodemann sai valmiiksi luettelonsa Leibnizin käsikirjoituksista ja kirjeenvaihdosta, Leibnizin kirjallisen perinnön laajuus valkeni: häneltä oli säilynyt 15 000 kirjettä yli tuhannelle eri vastaanottajalle sekä yli 40 000 muuta kirjoitusta. Näistä kirjeistä monet olivat esseepituisia. Suurin osa kirjeenvaihdosta erityisesti vuoden 1685 on edelleen julkaisematta, ja suurin osa julkaistuista on julkaistu vasta 1900-luvun loppupuolella.

[muokkaa] Kirjallisuutta suomeksi

  • Leibniz, Gottfried: Monadologia. Gaudeamus, Helsinki, 1995.

[muokkaa] Lähteitä

  • Davis, Martin: The Universal Computer: The Road from Leibniz to Turing. W W Norton. 2000.
  • Du Bois-Reymond, Paul: Leibnizian Thoughts in Modern Science. 18??.
  • Grattan-Guinness, Ivor: The Norton History of the Mathematical Sciences. W W Norton. 1997.
  • Hirano, Hideaki: Cultural Pluralism And Natural Law. Unpublished. 1997.
  • Jolley, Nicholas, 2005. Leibniz. Routledge.
  • MacDonald Ross, George, 1984. Leibniz. Oxford Uni. Press.
  • Mandelbrot, Benoit: The Fractal Geometry of Nature. Freeman. 1977.
  • Morris, Simon Conway: Life's Solution: Inevitable Humans in a Lonely Universe. Cambridge Uni. Press. 2003.
  • Rouse Ball, W. W.: A Short Account of the History of Mathematics (4th edition, 1908)
  • Ward, P. D., ja Brownlee, D.: Rare Earth: Why Complex Life is Uncommon in the Universe. Springer Verlag. 2000.
  • Zalta, E. N.: A (Leibnizian) Theory of Concepts, Philosophiegeschichte und logische Analyse / Logical Analysis and History of Philosophy 3: 137-183. 2000.

[muokkaa] Katso myös

Commons
Wikimedia Commonsissa on lisää materiaalia aiheesta Gottfried Leibniz.
  • Antrooppinen periaate
  • Calculus ratiocinator
  • Characteristica universalis
  • Leibniz-Gemeinschaft
  • Leibnizin kaava
  • Monadi

[muokkaa] Aiheesta muualla


Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja

Sokrates | Platon | Aristoteles | Augustinus | Tuomas Akvinolainen | Thomas Hobbes | René Descartes | Baruch Spinoza | John Locke | Gottfried Leibniz | George Berkeley | David Hume | Jean-Jacques Rousseau | Voltaire | Immanuel Kant | G. W. F. Hegel | Arthur Schopenhauer | Karl Marx | Søren Kierkegaard | John Stuart Mill | Friedrich Nietzsche | Bertrand Russell | Ludwig Wittgenstein | Edmund Husserl | Martin Heidegger