Charles Mingus

Wikipedia

Charles Mingus (22. huhtikuuta 1922, Nogalese, Arizona, Yhdysvallat - 5. tammikuuta 1979, Cuernavaca, Meksiko) oli yhdysvaltalainen jazzbasisti, säveltäjä, orkesterinjohtaja ja pianisti.

Mingus mainitaan usein eräänä merkittävimmistä muusikoista jazzin historiassa. Vaikka Mingus oli instrumenttinsa parhaimmistoa, häntä erityisesti arvostetaan säveltäjäna ja orkesterinjohtajana. Vaikka hänen sävellyksensä ovat tunnettuja, eivät jälkipolvet ole esittäneet hänen sävellyksiään kovin usein jazzin traditiosta poiketen. Tämä johtuu Mingusin säveltämän musiikin haastavuudesta.

Mingus muistetaan musiikkinsa lisäksi myös temperamenttisesta luonteestaan. Hänen periksiantamaton asenteensa musiikkia kohtaan johti usein ongelmiin esiintymistilanteissa. Mingus kärsi masennuksesta, ja hänen intensiiviset työskentelyjaksonsa, joita tauottivat melko pitkät hiljaiset kaudet, lienevät merkki maanis-depresiivisyydestä. Mingus toimi myös ajoittain hyvinkin aktiivisesti Yhdysvaltojen rotuongelmakysymysten parissa.

Charles Mingusin musiikki on suurelta osin hard-bopia joka sai vaikutteita sekä gospel-musiikista, Third Stream Jazzista että free-jazzista, mutta lähinnä Mingusin musiikki on musiikkia vailla kategorioita etsien uusia ilmaisumuotoja.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Lapsuus

Mingus syntyi Nogalesessa Arizonassa, mutta eli varhaisvuotensa pääosin Los Angelesissa, Californiassa. Mingusin äiti salli vain uskonnollisen musiikin kotona, mutta jo varhaisessa vaiheessa alkoi Charlesia kiinnostamaan jazz. Erityisen kiinnostuksen kohteena olie Duke Ellingtonin musiikki. Charles opiskeli vetopasuunan soittoa ja myöhemmin myös selloa. Sellon soiton opiskelu auttoi siirtymään kontrabassoon, jonka Mingus otti pääinstrumentikseen lukiossa.

[muokkaa] Uran alku

Mingus saavutti mainetta nuorena lupauksena ja pääsi kiertueelle Louis Armstrongin yhtyeessä 1943. 1940-luvun lopussa Mingus liittyi Lionel Hamptonin yhtyeeseen ja tämä yhtye levytti muutamia Mingusin sävellyksiä. Trio Red Norvon ja Tal Farlowin kanssa vuosina 1950-51 saavutti merkittävää mainetta.

Basisti Oscar Pettifordin loukattua kätensä pelatessaan baseballia, Mingus tuurasi häntä kuuluisassa "Jazz At Massey Hall" konsertissa, jossa hän pääsi soittamaan Dizzy Gillespien,Charlie Parkerin,Bud Powellin ja Max Roachin rinnalle. Tästä konserttiäänityksestä on tullut yksi jazzin klassikoista.

Myöhemmin Mingus liittyi hetkeksi Duke Ellingtonin orkesteriin, mutta äkkipikaisen luonteensa vuoksi sai potkut orkesterista, ollen tiettävästi aino muusikko, jonka Duke Ellington koskaan erotti orkesteristaan.

Vuonna 1952 Mingus perusti rumpali Max Roachin kanssa Debut Records levymerkin edistääkseen omaa levytysuraansa.

[muokkaa] Pithecanthropus Erectus

Mingus oli vuoteen 1956 mennessä julkaissut jo kymmenisen levyä orkesterin johtajana, mutta levyä Pithecanthropus Erectus pidetään hänen ensimmäisenä merkittäväna julkaisuna säveltäjänä ja orkesterin johtajana. Levyn 10 minuuttinen nimikappale käy läpi ihmisen kehityksen Homo Erectuksesta sen tuhoon. Levyllä on erityisen tarkan orkestroinnin lisäksi vapaata improvisointia. Vuonna 1959 julkaistu levy, Mingus Ah Um, on ehkä Minguksen tunnetuin. Siinä on mukana useita suosittuja sävellyksiä, kuten "Better Git It In Your Soul" ja "Goodbye Pork Pie Hat".

Seuraavaa vuosikymmentä on pidetty Mingusin tuotteliaimpana. Uusia sävellyksiä ja levyjä ilmestyi tiuhaan tahtiin. Mingus julkaisi tänä ajanjaksona noin 30 albumia eri levymerkeillä. Mingusin yhtyeen koko oli usein noin 8-10 jäsentä, jotka hän valitsi suuremmasta joukosta luottomuusikoita. Hän vaati muusikoiltaan paljon ja kannusti heitä innovatiivisuuteen. Hänen orkesteristaan muodostui "koulu" ja ponnahduslauta nuorille lahjakkaille muusikoille. Mingusin yhtyeissä soittivat esimerkiksi:

Mingusin yhtyeen jäseniä:

  • Pepper Adams
  • Jaki Byard
  • Eric Dolphy
  • Booker Ervin
  • Rahsaan Roland Kirk
  • Jimmy Knepper
  • John Handy
  • Jackie McLean
  • Charles McPherson
  • Horace Parlan

[muokkaa] 60-luku

1963 julkaistu The Black Saint and the Sinner Lady pidetään eräänä jazzin merkkipaaluna. Erityisesti levyn monipuolinen orkestrointi on huomion arvoista. Samana vuonna Mingus julkaisi, hieman yllättäen, soolopianolevyn Mingus Plays Piano. Huolimatta Mingusin pianonsoittotekniikan puutteista, levyä on arvostettu. Osa kappaleista on täysin improvisoituja ja ovat saaneet vaikutteita jazzin lisäksi klassisesta musiikista. Huomion arvoista on, että tällaiset levyt tulivat suosioon vasta 70-luvulla Keith Jarretin ansiosta.

Seuraavana vuonna 1964 Mingus kokosi yhtyeen, jossa soittivat Dannie Richmond, Jaki Byard, Eric Dolphy, Johnny Cole, sekä Clifford Jordan. Lähestyttäessä 60-luvun loppua Mingusin taiteellinen julkaisutahti kuitenkin hidastui.

[muokkaa] Uran loppuvaiheet

70-luvun puolivälin paikkeilla Mingus alkoi sairastaa Lou Gehrigin-tautia, joka heikentää lihaksia. Tämä vaikutti hänen basson soittonsa niin paljon, että Mingusin piti lopettaa esiintyminen kokonaan. Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan säveltämästä ja hän julkaisi vielä useita levyjä ennen kuolemaansa.

Charles Mingus kuoli Cuernavacassa, Meksikossa, jossa hän kävi hoidattamassa vaivojaan. Hänen tuhkansa siroteltiin Ganges jokeen.

[muokkaa] Kuoleman jälkeen

Charles Mingusin musiikillista perintöä jatkaa the Mingus Big Band, joka kiertää esittämässä Mingusin musiikkia.

[muokkaa] Mingusin luonne

Mingus muistetaan musiikkinsa lisäksi arvaamattomasta luonteestaan. Hän oli väkivaltainen lavalla ja hänen kanssaan soittaneet muusikot kunnioittivat hänen musiikkiaan ja pelkäsivät hänen luonnettaan. Mingusin väkivaltainen käytös kohdistui useimmiten muihin soittajiin, mutta ajoittain myös yleisöön.

Hänen on kerrottu esimerkiksi eräässä konsertissa yrittäneen murskata pianistinsa sormet koskettimien kannella ja tämän jälkeen lyöden pasunisti Jimmy Knepperiä huuleen. Pelätessään Mingusia Jackie McLean puukotti häntä. Eräässä konsertissa Mingus suutuksissaan rikkoi kontra-bassonsa säpäleiksi.

[muokkaa] Osittainen diskografia

  • Pithecanthropus Erectus (1956, Atlantic)
  • The Clown (1957; julkaistu Atlantic 1961)
  • Tijuana Moods (1957; julkaistu RCA Victor 1962)
  • Blues & Roots (1959, Atlantic)
  • Jazz Portraits / Mingus in Wonderland (1959, United Artists)
  • Mingus Ah Um (1959, Columbia)
  • Mingus Dynasty (1960, Columbia)
  • Pre-Bird (1960, Mercury)
  • Mingus at Antibes (1960; julkaistu Atlantic 1976)
  • Charles Mingus Presents Charles Mingus (1960, Candid)
  • Oh Yeah (1962, Atlantic)
  • The Black Saint and the Sinner Lady (1963, Impulse)
  • Mingus Plays Piano (1963, Impulse)
  • Mingus Mingus Mingus Mingus Mingus (1963, Impulse)
  • Town Hall Concert (1964)
  • Let My Children Hear Music (1972, Columbia)
  • Changes One (1974, Atlantic)
  • Changes Two (1974, Atlantic)
  • Cumbia & Jazz Fusion (1978, Atlantic)
  • Epitaph (1990, Columbia, posthumous)