Etelänavan valloitus 1911

Wikipedia

Etelänavan valloituksesta oli ehditty haaveilla jo pitkään, kunnes viimein lokakuussa 1911 lähti Antarktiksen rannikolta liikkeelle kaksi retkikuntaa tarkoituksenaan valloittaa maapallon eteläisin osa. Kilpailevien retkikuntien johtajina toimivat norjalainen Roald Amundsen ja brittiläinen kapteeni Robert F. Scott. Amundsen valloitti etelänavan, niin myös Scott, jonka koko ryhmä menehtyi paluumatkan ankariin vastoinkäymisiin. Amundsenin menestyksen syinä olivat hyvät tiedot ja naparetkeilytaidot, Scottia vastaan olivat huono sää ja tottumattomuus napa-alueiden oloihin.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Päämääränä Etelänapa

[muokkaa] Britannian tavoite: Etelänapa

Robert F. Scott oli brittilaivaston kapteeni ja kokenut tutkimusmatkailija, kun hän sai tehtäväkseen Etelänavan valloituksen
Suurenna
Robert F. Scott oli brittilaivaston kapteeni ja kokenut tutkimusmatkailija, kun hän sai tehtäväkseen Etelänavan valloituksen
Roald Amundsenilla oli paljon kokemusta napa-alueilla selvitymisestä ja hänen tietonsa vaikuttivat ratkaisevasti naparetken lopputulokseen.
Suurenna
Roald Amundsenilla oli paljon kokemusta napa-alueilla selvitymisestä ja hänen tietonsa vaikuttivat ratkaisevasti naparetken lopputulokseen.

Britit pitivät itseään maailman parhaina tutkimusmatkailijoina vielä 1900-luvun alussa. 1800-luvun merkittävät tutkimusmatkat olivat nostaneet saarivaltion asukkaiden kansallisylpeyttä ja yleisesti oltiin sitä mieltä, että brittiläiset maailmanmatkaajat olivat ylivertaisia muihin maihin verrattuna. Niinpä ei ollut lainkaan yllättävää, että kuningaskunta lähetti jatkuvasti uusia tutkimusretkikuntia maailman eri kolkkiin. Yksi näistä retkikunnista oli Ison-Britannian laivaston kapteenin, Robert Falcon Scottin johtama miesryhmä, jonka tavoite oli mahtipontisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Miesten oli tarkoitus valloittaa yksi maailman vaikeakulkuisimmista ja olosuhteiltaan ankarimmista paikoista, Etelänapa.

Robert Falkon Scott oli kokenut tutkimusretkeilijä ja saavuttanut Isossa-Britanniassa sankarin maineen jo edellisen, vuosina 1901-1904 järjestetyn Antarktiksen tutkimusretkensä ansiosta. Etelänavan valloitus tulisi nostamaan hänet lopullisesti kansallissankarin arvoon. Scott oli muiden brittien tapaan hyvin toiveikas matkansa suhteen ja valmis jälleen kerran osoittamaan brittien kyvyn selviytyä ankarissa olosuhteissa huimaaviin suorituksiin.

Scottin laiva, Terra Nova lähti Lontoon satamasta kesäkuussa 1910 määränpäänään Antarktiksen rannikko ja siellä sijaitseva tukikohta, josta retkikunnan oli tarkoitus lähteä pitkälle matkalleen kohti mantereen keskustaa. Miehillä ei ollut vielä tuolloin aavistustakaan siitä, että he saisivat pian varteenotettavan vastustajan.

[muokkaa] Amundsen haastaa Scottin

Norjalainen Roald Amundsen oli lapsesta asti ollut kiinnostunut napa-alueista. Jo tuolloin hän oli asettanut tavoitteekseen valloittaa joskus Pohjoisnavan. Amundsenin unelma kuitenkin kariutui tältä osin vuonna 1909, kun yhdysvaltalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen. Tämä seikka sai norjalaisen muuttamaan suunnitelmiaan ja valitsemaan valloituskohteekseen vielä valloittamattoman Etelänavan.

Amundsen lastasi retkikuntansa napa-alueiden oloihin suunniteltuun Fram-laivaansa ja suuntasi kurssin kohti Antarktista. Reilun pelin hengessä hän päätti informoida Scottia aikeistaan ja lähetti tälle lyhyen sähkeen, jossa ilmoitti kohteliaaseen sävyyn Framin olevan matkalla kohti Antarktista.

Amundsen oli varteenotettava vastus jopa Scottin kaltaiselle kokeneelle tutkimusretkeilijälle. Hän oli norjalaisen merenkulkijasuvun vesa ja ollut nuoruudestaan asti runsaasti tekemisissä Pohjois-Amerikan inuitien kanssa. Heiltä Amundsen oli oppinut paljon napa-alueella selviytymisen kannalta hyödyllisiä taitoja, jotka vaikuttivat olennaisesti hänen retkikuntansa menestykseen tulevassa kilpajuoksussa. Roald Amundsenin ansioluetteloon kuului myös merkittävä Luoteisväylän löytäminen vuonna 1906.

Scott sai Amundsenin sähkeen Melbournessa Australiassa vuoden 1910 lokakuussa. Maineikkaan norjalaisen liittyminen kilpaan ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavalla hänen brittiläiseen ylpeyteensä. Scott ilmoitti, ettei antaisi norjalaisten mukaantulon vaikuttaa millään tavalla retkensä suunnitteluun ja toteutukseen.

[muokkaa] Hämmennystä Britanniassa

Scott otti norjalaisen haasteen tyynen rauhallisesti, mutta hänen kotimaassaan ilmoitus pohjoismaalaisten sekaantumisesta Ison-Britannian naparetkeen sai aikaan suurta kohua. Scottin retkeä pidettiin kansallisena hankkeena ja se, että joku saattoi haastaa kuninkaallisen imperiumin kaksintaisteluun Etelänavan herruudesta, herätti paljon närkästystä. Antarktiksen tutkimusta pidettiin paljolti brittien yksinoikeutena eikä muunmaalaisten tutkijoiden ponnisteluille annettu juurikaan arvoa.

[muokkaa] Jäätävä kilpajuoksu

[muokkaa] Vetoeläimet ratkaisuasemassa

Norjalaiset ja britit lähtivät naparetkelle erilaisilla taktiikoilla. Molemmat osapuolet pitivät valmistelujaan selvästi vastapuolta parempina ja luotettavampina. Muun muassa retkikuntien ruokamäärissä ja ruokavarastojen sijoittelussa oli merkittäviä eroja. Erityisen tärkeään asemaan nousi kuitenkin vetoeläinten valinta. Tältä osin Amundsen ja Scott olivat toistensa kanssa täysin eri linjoilla ja juuri naparetkeä varten valitut eläimet vaikuttivat ratkaisevasti sen tulokseen ja Scottin retkikunnan kohtaloon.

[muokkaa] Amundsen luottaa koiriinsa
Amundsenin Fram-laiva oli suunniteltu kestämään jäätikön painetta. Fridtjof Nansen oli yrittänyt valloittaa sen avulla pohjoisnavan jo 1800-luvun lopulla.
Suurenna
Amundsenin Fram-laiva oli suunniteltu kestämään jäätikön painetta. Fridtjof Nansen oli yrittänyt valloittaa sen avulla pohjoisnavan jo 1800-luvun lopulla.
Terra Nova vei Scottin retkikuntineen Etelämantereelle
Suurenna
Terra Nova vei Scottin retkikuntineen Etelämantereelle

Amundsen tiesi tarkalleen mitkä eläimet halusi retkikuntansa rekiä vetämään. Hän oli oppinut inuiteilta koiravaljakon hyödyllisyyden arktisissa oloissa ja oli päättänyt ottaa näitä eläimiä mukanaan myös Etelämantereelle. Koirat olivat vahvoja vetojuhtia ja jaksoivat taittaa pitkiä matkoja kylmässä ilmastossa. Niiden vetäessä rekiä, miesten ei tarvitsisi väsyttää itseään raskaan kuorman kiskomisella. Lisäksi osa koirista voitaisiin matkan edetessä teurastaa ja käyttää muiden koirien ja ihmisten ravinnoksi. Tämä menettely mahdollistaisi myös sen, ettei mukana tarvitsisi raahata yhtä raskaita muonavaroja kuin muussa tapauksessa olisi pakollista.

[muokkaa] Scottin epäonninen valinta

Scott oli käyttänyt koiria vetojuhtina vuosina 1901-1904 tekemänsä menestyksekkään Antarktiksen kartoitusmatkansa aikana, mutta naparetkelle hän ei näitä eläimiä halunnut. 1901-1904 retkellä koirat olivatkin sairastuneet huonon ravinnon takia ja olleet siten lopulta vain rasitteena. Koirien pito vaati taitoa. Scott ei ollut harjaantunut koiravaljakonajaja ja piti tästä johtuen tätä liikkumismuotoa turhan epäluotettavana.

Koirien sijaan Scott turvautui Siperiasta tuotuihin pieniin hevosiin, jotka olivat sitkeitä vetojuhtia ja sopeutuneet ankaraan pakkaseen. Hän piti hevosia koiria luotettavampana vaihtoehtona, kun kyseessä oli niinkin tärkeä hanke kuin Etelänavan valloitus. Tämän lisäksi hän kritisoi koirien käyttämistä ravinnoksi. Hevosten syömisen hän hyväksyi täysin. Lisäksi Scott oli hankkinut retkensä ensimmäistä osuutta varten erityisiä nykyaikaista teknologiaa hyödyntäviä moottorirekiä. Nämä valinnat osoittautuivat sittemmin erittäin kohtalokkaiksi brittien retkikunnalle.

Scottin tarkoitus ei ollut, että hevoset ja moottorireet selviäisivät retken yli. Niiden oli tarkoitus auttaa retkikuntaa ainoastaan alkuvaiheessa. Scott oli vakaasti sitä mieltä, että retken viimeinen osuus olisi joka tapauksessa suoritettava omin voimin. Hänen mukaansa koirat veisivät naparetkeltä hohdon eikä niiden kanssa taitettua matkaa voinut mitenkään verrata siihen, että miehet vetivät itse raskaita rekiään. Scott käytti samoja systeemejä kuin mitä Shackleton oli käyttänyt painajaismaiselle retkellään vuonna 1908. Vaikka Shackletonin miehet olivat hädin tuskin palanneet hengissä takaisin retkeltään, Scott ei kyennyt näkemään poneissa, traktoreissa ja rekien vetämisessä käsin mitään huonoa. Silti Scott otti koiria mukaan. Ylpeydessään Scott ei tullut huomanneeksi naparetkisuunnitelmansa pahoja puutteita ja sinetöi tällä tavoin oman kohtalonsa.

[muokkaa] Kilpajuoksu alkaa

Valmistelueroistaan huolimatta kaksi retkikuntaa olivat valmiina lähtöön lähes yhtäaikaisesti. Ensimmäisenä matkaan ennätti lähteä kuitenkin Amundsenin luotsaama norjalaisjoukko, joka aloitti koiravaljakkoineen rynnistyksen kohti napaa 19. lokakuuta 1911. Naparetki oli ajoitettu Etelämantereen valoisaan kesään koska maapallon eteläisimmän kolkan valloitus talven kaamoksessa olisi ollut mahdotonta jatkuvan pimeyden ja ankaran pakkasen vuoksi. Napa-alueilla riittää pakkasta talvellakin, mutta nyt retkikunnat saattoivat matkata ainakin osan ajasta valoisassa ja selkeässä säässä. Amundsen oli perustanut talvileirinsä Valaslahden rannalle Framheimiin. Tukikohdasta oli navalle noin 1300 kilometrin matka linnuntietä.

Scottin retkikunnan talvitukikohta sijaitsi noin 100 kilometriä kauempana määränpäästä kuin norjalaisten kanta-asema. Se oli perustettu McMurdon salmen lähettyville. Brittien ja norjalaisten leirit sijaitsivat siis Rossin jäälautan eri puolilla eivätkä kahden retkikunnan reitit näin ollen kohdanneet missään matkan vaiheessa. 23. lokakuuta 1911 osa Scottin retkikunnasta otti käyttöönsä kolme moottorirekeä ja alkoi kuljettaa niiden avulla varusteita suunnitellun matkareitin varrelle. Scott ja retkikunnan loput jäsenet aloittivat taivalluksen kohti Etelänapaa kuitenkin vasta 1. marraskuuta, kun Amundsen seurueineen oli ehtinyt olla tien päällä jo pari viikkoa.

[muokkaa] Amundsenin menestys
Venäläinen kartta Amundsenin naparetkestä
Suurenna
Venäläinen kartta Amundsenin naparetkestä

Norjalaiset olivat naparetken alusta asti britteihin nähden ylivoimaisessa asemassa. Amundsenin retkikunta ei ollut ainoastaan saanut huikeaa etumatkaa, se oli myös valmistellut retkensä selvästi Scottin joukkoja paremmin. Sen ruokavarastot oli perustettu reitin varrelle hyvissä ajoin ennen retken alkua ja niiden sijainti sekä tarvikemäärät oli suunniteltu huolella. Naparetkellä oli erittäin tärkeää pitää miehet terveinä ja vahvoina. Amundsen suosi tätä seikkaa silmällä pitäen ravintoa, joka sisälsi runsaasti C-vitamiinia. C-vitamiinin ansiosta norjalaiset pysyivät koko matkan ajan hyvässä kunnossa ja säästyivät keripukilta, joka vaikeutti osaltaan brittien matkaa. Norjalaisten matkan varustelu ja mukavuustasosta kertoo jotain myös se tosiasia, että Amundsenin joukkue ruokki vetokoiriaan suklaalla.

Koirien valinta vetojuhdiksi oli ollut Amundsenilta ratkaisevan nerokas päätös. Koirien ansiosta miesten ei tarvinnut raahata itse rekiään ja kuluttaa tällä tavoin voimiaan. Koirat olivat nopeita ja vahvoja ja niiden avulla norjalaiset saattoivat taittaa matkaansa varsin nopeasti ankarista olosuhteista huolimatta. Useimpina päivinä matkaa vierähti noin 30 kilometriä.

Amundsenin inuiteilta oppimat taidot ja tiedot heijastuivat vahvasti hänen retkikuntansa varusteluun. C-vitamiinipitoisen ravinnon ohella Amundsen oli oppinut inuiteilta muun muassa taidon pysyä lämpimänä ankarillakin pakkasilla. Antarktiksen kesän lämpötilat voivat laskea alle -50 asteeseen ja näissä olosuhteissa lämpimät asusteet ovat elintärkeitä. Norjalaiset pukeutuivat inuitien tyypillisesti käyttämiin poron- ja hylkeennahkavaatteisiin, jotka pitivät lämmön sisällään eivätkä päästäneet kosteutta läpi.

Hyvä varustelu ja nopea matkanteko vaikuttivat positiivisesti myös Amundsenin joukon mielialaan. Kelit suosivat norjalaisten matkaa ja Amundsen kuvaili naparetkeä paikoin jopa huviretkeksi. Brittien matkasta ei olisi voinut sanoa samaa.

[muokkaa] Scottin retkikunnan jäähelvetti

Scottin retkikuntaa vaivasi heti retken alusta asti paha epäonni. Varusteiden puutteellisuus ja huono suunnittelu vaikeuttivat huomattavasti brittien matkantekoa. Kaikki olosuhteet näyttävät olleen heitä vastaan. Yksi ensimmäisistä epäonnisista tapahtumista oli retkikunnan kolmen moottoroidun lumireen hajoaminen jäätikölle. Scott oli suunnitellut käyttävänsä rekiä vain matkan ensimmäisellä osuudella, mutta teknisten puutteiden vuoksi niiden koneet eivät kestäneet ankaraa pakkasta. Moottorit lakkasivat toimimasta ja ketjut pettivät. Vain muutaman päivän kuluttua leiristä lähdön jälkeen Scottin retkikunnan kaikki kolme uudenaikaista moottorirekeä olivat lakanneet toimimasta.

Naparetken kannalta mekaanisia rekiä tärkeämpiä olivat kuitenkin perinteiset reet ja niitä vetävät eläimet. Amundsenin koirat kiskoivat norjalaisten rekiä rivakkaan tahtiin kohti etelänapaa, mutta Scottin valitsemat siperialaiset hevoset eivät kestäneet matkanpäällä kovinkaan pitkään. Muutamia hevosia retkikunta menetti tapaturmaisesti niiden jouduttua ajelehtivalle jäälautalle ja vaikka sitkeät eläimet olivat tottuneet Siperian ankariin talviin, eivät niiden aikaisemmat koettelemukset olleet mitään verrattuna Etelämantereen olosuhteisiin. Maailman kylmimmän maanosan hyytävä viima ja ankara pakkanen olivat liikaa hevosille ja niiden etenemisen jääkentällä teki äärimmäisen vaivalloiseksi pehmeä lumi, johon kaviot upposivat. Kylmyyden ja vaivalloisen tarpomisen väsyttämät hevoset oli lopulta pakko lopettaa joulukuun alkupuolella. Scottin retkikunta jatkoi matkaansa ihmisvoimin.

Rekien vetämisen siirtyminen kokonaan ihmisten varaan teki brittien taivalluksesta tuskallisen vaikeaa. Lumihangessa rämpivistä miehistä ei ollut mitään vastusta Amundsenin vetokoirille. Brittien oli usein mahdotonta edetä edes kymmentä kilometriä päivässä samalla kun norjalaisten vauhti oli 30 kilometriä vastaavassa ajassa. Brittien kankaiset vaatteet eivät pitäneet kunnolla kylmää ja kastuttuaan ne jäätyivät nopeasti hyisessä viimassa. Retkikunnalla oli liian vähän ruokavarastoja matkan varrella ja loppuvaiheessa miehiä alkoivat vaivata puutostaudit kuten keripukki.

[muokkaa] Navalle ja pois

[muokkaa] Norjalaisten voitto
Amundsenin retkikunta saavutti etelänavan 14. joulukuuta 1911
Suurenna
Amundsenin retkikunta saavutti etelänavan 14. joulukuuta 1911

Norjalaiset olivat olleet koko naparetken ajan selvässä johdossa kilpaileviin britteihin nähden. Heidän voittonsa sinetöitiin lopulta 14. joulukuuta 1911, kun Amundsen saapui neljän toverinsa kanssa päämääräänsä. Maailman eteläisin kolkka oli lopultakin valloitettu. Norjalaiset kyhäsivät suksisauvoistaan lipputangon ja asettivat sen päähän liehumaan Norjan lipun. Retkikunta vietti etelänavalla kolme päivää ja lähti sitten pitkälle paluumatkalle kohti Framheimin leiriä.

Paluumatka oli norjalaisille suotuisa samaan tapaan kuin menomatkakin. Matka sujui ripeästi ja retkikunta palasi Valaslahden rannikolla sijaitsevaan talvileiriinsä aivan suunnitelmien mukaan 25. tammikuuta 1912.

[muokkaa] Kuolema jääkentällä

18. tammikuuta 1912 brittiläinen ylpeys koki kovan kolauksen, kun kautta historian toinen retkikunta saavutti etelänavan ja näki siellä liehuvan Norjan lipun. Tappio oli itsevarmalle Scottille ja hänen retkikunnalleen suuri järkytys. Miehet olivat tuohduksissaan siitä, että olivat tehneet turhaan koko pitkän ja vaivalloisen matkan. Norjalaiset olivat jättäneet etelänavalle myös teltan, josta britit löysivät Amundsenin kirjoittaman kirjeen. Amundsen toivotti kirjeessään kohteliaaseen sävyyn Scottin retkikunnalle hyvää kotimatkaa, mutta Scott tulkitsi tämän eleen pilkanteoksi.

Epäonnestaan huolimatta Scott keräsi tovereineen geologisia näytteitä sen navalla viettämänsä vuorokauden aikana. Vaivalloinen kotimatka oli tuskaa täynnä ja lumimyrskyt raivosivat. Liian pienet ruoka-annokset, paleltumat ja keripukki verottivat upottavassa hangessa rekiään raahaavien miesten voimia entisestään. Lopulta kuolema alkoi korjata satoaan uupuneiden brittien joukossa.

Helmikuun 18. päivän vastaisena yönä menetti henkensä ensimmäinen Scottin tovereista. Hän oli Edgar Evans, joka oli jo aiemmin loukannut itsensä pudottuaan railoon ja kärsi nyt sietämättömien olojen aiheuttamista mielenhäiriöistä. Kuukauden kuluttua tuli Lawrence Oatesin vuoro. Kuolinpäivä oli hänen 32. syntymäpäivänsä ja käytännössä mies teki itsemurhan. Oatesin jalat olivat pahoin paleltuneet ja hän tunsi vaarantavansa muiden miesten selviytymismahdollisuudet, mikäli jatkaisi matkan hidastamista. Niinpä hän astui tuona päivänä teltasta suoraan ankaraan lumimyrskyyn ja jäätyi hengiltä. Scottin retkikunta heitti monia tarvikkeita pois mutta kuljetti viimeiseeen asti mukanaan tieteellisesti arvokasta liskolinnun fossiilia.

Scott ja kaksi muuta henkiin jäänyttä retkikunnan jäsentä (Wilson ja Bowers) jatkoivat vaivalloista matkaansa vielä maaliskuun loppuun asti, kunnes lähes kaikki ruoka oli käytetty ja voimat kulutettu loppuun. 29. maaliskuuta 1912 britannian retkikunnan viimeiset jäsenet menehtyivät Rossin jäälautalle. He eivät olleet onnistuneet valloittamaan etelänapaa ensimmäisinä, eivätkä nyt onnistuneet pelastautumaan Antarktikselta. Vielä traagisemman tapahtumasta tekee se, että jos miehet olisivat kestäneet vielä 18 kilometriä, he olisivat päässeet käsiksi erääseen suurimmista ruokavarastoistaan.

[muokkaa] Valloituksen jälkeen

Revontulet loistavat kirkkaina Amundsenin-Scottin tutkimusasemalla
Suurenna
Revontulet loistavat kirkkaina Amundsenin-Scottin tutkimusasemalla

Vähitellen myös Iso-Britannian kuninkaallisen imperiumin oli myönnyttävä tappionsa edessä. Se tunnusti Amundsenin retkikunnan voiton ja onnitteli norjalaisia onnistuneesta naparetkestä. Uutinen oli suuri järkytys briteille, jotka olivat olleet varmoja kansallisen hankkeensa onnistumisesta. Scottin retkikunnan kohtalo oli kuitenkin kaikille täydellinen arvoitus. Laajasti oltiin sitä mieltä, että Scott oli myös päässyt navalle, mikä pitikin paikkansa. Hänen retkikuntansa menehtyminen sai varmistuksen kuitenkin vasta vuoden 1913 alussa, kun etsintäpartio ilmoitti löytäneensä retkikunnan kolmen viimeisen jäsenen ruumiit.

Aluksi uutista pidettiin järkyttävänä huijauksena, mutta lopulta se oli pakko hyväksyä järkyttäväksi totuudeksi. Scottin teltasta löydettiin joukko esineitä, joiden ansiosta brittien retkikunnan matkasta on olemassa yksityiskohtaisia tietoja. Löytöihin kuuluvat muun muassa Scottin päiväkirja, valokuvakameran filmi ja lukuisia kirjeitä. Kotimaassaan Scottista tuli kansallissankari ja hänen epäonnisen retkikuntansa taistelua jääkentällä pidettiin osoituksena brittiläisestä urhoollisuudesta parhaimmilaan. Roald Amundsen jatkoi työtään napa-alueiden tutkimuksen parissa ja saavutti suuren maineen elämäntyönsä ansiosta.

Nykyään etelänavalla sijaitsee Yhdysvaltojen ylläpitämä Antarktiksen tutkimusasema, jolla työskentelee eripuolilta maailmaa peräisin olevia tutkijoita ympäri vuoden. Etelänavan valloituksesta kilpailleiden miesten muisto elää yhä tutkimusaseman nimessä. Se on Amundsen-Scott.

[muokkaa] Lähteet

Tekstiä luotaessa on käytetty apuna seuraavia lähteitä: