Georges Perec
Wikipedia
Georges Perec (7. maaliskuuta 1936, Pariisi - 3. maaliskuuta 1982, Pariisi) oli ranskalainen kirjailija ja elokuvantekijä. Hän oli kokeellisen eli potentiaalisen kirjallisuuden työpajan (OuLiPo) kantava voima.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
Georges Perecin vanhemmat olivat Puolan juutalaisia. Perhe muutti Ranskaan 1920-luvulla. Perec jäi orvoksi isän kuoltua rintamalla ja äidin menehdyttyä Auschwitzin keskitysleirillä. Adoptiovanhempina toimivat isän sisar ja tämän aviomies. W eli Lapsuudenmuisto –teos kertoo kirjailijan traumaattisesta varhaislapsuudesta, josta hän on todennut, ettei hänellä ole lapsuusmuistoja.
Hän avioitui vuonna 1959 Paulette Petrasin kanssa, mutta liitto päättyi eroon. Elämänsä kuusi viimeistä vuotta Perec jakoi elokuvantekijä Catherine Binet’n kanssa, joka on tehnyt Perecistä dokumenttielokuvan Te souviens-tu de Gaspard Winckler? (1990).
Perec asui lähes koko elämänsä Pariisissa. Hän aloitti historian opinnot, mutta jätti ne kesken. Sosiologian tutkinnon hän suoritti Tunisissa, jossa hänen vaimonsa työskenteli vuoden ajan. Hän työskenteli arkistonhoitajana vuosina 1961 – 1978. Ajoittain hän elätti itsensä myös laatimalla sanaristikkoja. Hän olisi halunnut ryhtyä myös kuvataiteilijaksi.
Vuonna 1970 Perec tutustui Raymond Queneau’hon, joka oli potentiaalisen kirjallisuuden työpajan, OuLiPon, toinen perustaja. Perec toimi aktiivisesti OuLiPossa ja kehitti OuLiPo -kirjallisuuden virtuoosimaisiin suorituksiin, josta on osoituksena varsinkin hänen pääteoksensa La vie mode d’emploi (1978, Elämä Käyttöohje), jonka hän omisti Queneau’n muistolle.
Perec kuoli keuhkosyöpään 3. maaliskuuta 1982. Hänet haudattiin toiveidensa mukaisesti Père-Lachaisen hautausmaahan. David Bellos julkaisi vuonna 1993 Perec-biografian A Life in the Words, joka käännettiin ranskaksi Une Vie dans les mots vuonna 1994. Bellos sai elämäkerrasta Goncourt-palkinnon. Teosta pidetään kuitenkin kiistanalaisena. Sen jälkeen on ilmestynyt kaksi elämäkertaa, joista toisessa oikaistaan Bellosin kirjoituksia.
[muokkaa] Elämä sanoissa
Kirjoittajan kutsumukselleen Perec sai tukea Maurice Nadeaulta ja Roland Barthes’ilta, jotka olivat vakuuttuneita hänen kirjallisista kyvyistään. Ensimmäisestä novellistaan Les Choses Perec sai Renaudot-palkinnon vuonna 1965.
La Disparition (1969, Katoaminen) -romaanin kirjoittamiseen osallistuivat monet OuLiPo-ryhmän jäsenet. Perec pyysi heiltä ilman e-vokaalia kirjoitettuja tekstejä, jotka hän sitten yhdisti kuuluisaan lipogrammi-romaaninsa. [1] Tässä yli 300-sivuisessa romaanissa ei esiinny yhtäkään e-kirjainta. Pereciä huvitti se, ettei edes kirjan kustantaja huomannut mitä romaanista oli kadoksissa.
La Disparition romaanin päähenkilönä on Anton Voyal, joka katoaa salaperäisesti viidennessä luvussa. Romaanista puuttuu luku viisi, sillä e on aakkosten viides kirjan ja romaanissa on yhtä monta lukua kuin aakkosissakin. Ystävät yrittävät etsiä Voyalia, mutta joka kerta, kun he ovat lähestymässä arvoituksen ratkaisua, katoavat he vuorostaan. Lipogramminsa vastapainoksi Perec kirjoitti toisen romaanin, Les Revenentes (1972), jossa puolestaan ei ole käytetty muita vokaaleja kuin e.
Omaelämäkerrallinen W eli Lapsuudenmuisto -kirja on omistettu E:lle (”pour E”), jonka on katsottu viittaavan ”pour eux” eli ”heihin”, vanhempiin, jotka Perec menetti jo lapsena. Luvun 11 jälkeen on paljonpuhuva lähes tyhjä sivu, jonka keskellä lukee vain: (…).
Perecin pääteos, La vie mode d'emploi (1978, Elämä Käyttöohje) [2] rakentuu monista toisiinsa limittyvistä kertomuksista. Alaotsikkona on monikollinen Romans - Romaaneja. Lukuja ei ole aivan sataa, vaan yhdeksänkymmentäyhdeksän, mikä jättää tietoisesti pienen raon keskeneräisyydelle. Italo Calvino luonnehti teosta viimeiseksi suureksi tapaukseksi romaanin historiassa. Perec sai teoksesta Médicis -palkinnon.
ARTE-TV-kanava esitti vuonna 1999 Bernard Queysannen dokumenttielokuvan Georges Perec, lire traduire. La vie mode d’emploi -romaanin saksantaja Eugen Helmlé keskustelee filmissä David Bellosin kanssa, joka on kääntänyt Perecin teoksia englanniksi ja kirjoittanut elämäkerran. He kertoivat Perecin kielipelien, lainausten ja nokkelien sanankäänteiden kääntämisen synnyttämistä ongelmista.
Un cabinet d’amateur käsittelee Guillaume van Haechtin maalausta, joka esittää Corneille van der Geestin taidegalleriaa [3]. Novelli muodostaa eräänlaisen kirjaparin La vie mode d’emploi’lle. Se on samalla ”mise en abyme” eli taulu taulussa. Kaikki Perecin teokset ovat metafiktiota eli ne käsittelevät omaa syntyhistoriaansa.
Perecin viimeiseksi teokseksi jäi Récits d’Ellis Island, joka kertoo siirtolaisista, jotka muuttivat amerikkalaisen unelman perässä Yhdysvaltoihin. New Yorkissa, kivenheiton päässä Vapaudenpatsaasta on Ellis Island -saari, jonne väkijoukko ohjattiin. Tulokkaat eroteltiin. Sairaat, vammaiset ja mielenterveysongelmista kärsivät merkattiin valkoisella liidulla. Tämän dokumentin kautta Perec saattoi puhua omasta tapauksestaan. Nykyisin Ellis Island toimii siirtolaismuseona. [4]
[muokkaa] Teokset
- Les Choses: Une histoire des années soixante, 1965
- Quel petit vélo à guidon chromé au fond de la cour ?, 1966
- Un homme qui dort, 1967
- La Disparition, 1969
- Petit traité invitant à la découverte de l’art subtil du go, 1969 (yhdessä Pierre Lussonin ja Jacques Roubaud’n kanssa)
- Les Revenentes, 1972
- Die Maschine, 1972
- Oulipo. Créations, Re-créations, récréations, 1972 (yhdessä Raymond Queneaun, Paul Fournelin ja muiden Oulipon jäsenten kanssa)
- La Boutique obscure, 1973
- Espèces d’espaces, 1974 (Tiloja/Avaruuksia, suom. Ville Keynäs. Helsinki: Lokikirjat, 1992)
- Ulcérations, 1974
- W ou le souvenir d’enfance, 1975 (W eli Lapsuudenmuisto, suom. Päivi Kosonen. 1991)
- Alphabets. Cent soixante-seize onzains hétérogrammatiques, 1976
- Je me souviens, 1978
- La Vie mode d’emploi. Romans, 1978 (Elämä Käyttöohje, suom. Ville Keynäs. Helsinki: Lokikirjat, 2006)
- Les mots croisés, 1979
- Un Cabinet d’amateur, 1979
- La Clôture et autres poèmes, 1980
- Récits d’Ellis Island, 1980
- Théâtre, 1981
[muokkaa] Elokuvat
• A Man Asleep, 1973
• Un homme qui dort, 1974
• Les Lieux d’une fugue, 1978
• Ellis Island, 1980
[muokkaa] Lähteet
• Bellos, David (1993/1994) Georges Perec. Une vie dans les mots. Biographie. Paris: Seuil.
• Burgelin, Claude (1988) Georges Perec. Paris: Seuil.
• Chassay, Jean-François (1992) Le Jeu des coïncidences dans la Vie mode d’emploi de Georges Perec. Montréal: Le Castor Astral.
• Kosonen, Päivi (2000) Elämät sanoissa. Eletty ja kerrottu epäjatkuvuus Sarrauten, Durasin, Robbe-Grillet’n ja Perecin omaelämäkerrallisissa teksteissä. Tampere: Tampereen yliopisto.
• van Montfrans, Manet (1999) Georges Perec. La Contrainte du réel. Amsterdam: Rodophi.
• Rotkirch, Kristina (1996) « Toinen tapa noutaa vettä ». Suom. Martti Puukko. Parnasso 1996: 2, ss. 179-184.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Yle radio 1, Merkkituote 5.10.2006 ”Perec käyttöohje”
- Kiiltomato net 11.10.2006, Päivi Kosonen: ”Perecin mestarillinen palapeliromaani”
- Georges Perec Internet Movie Databasessa (IMDb.com)
- http://www.associationperec.org/
- http://www.cabinetperec.org/
- http://pedia.nodeworks.com/G/GE/GEO/Georges_Perec/
- http://www.themodernword.com/scriptorium/perec.html
- http://www.kirjasto.sci.fi/perec.htm
- http://saber.towson.edu/%7Ebaker/negative.htm
- http://www.todayinliterature.com/biography/georges.perec.asp
- http://www.remue.net/cont/Perec_Montfrans.html
- http://www.bmille.info/pages/Oulipo.html
- http://www.biblioweb.org/-PEREC-Georges-.html
- http://perso.orange.fr/jb.guinot/pages/home.html
- http://www.mireilleribiere.com/perec/entretiens-et-conferences/
- http://magneb.club.fr/lexperec/plp-accueil.html