Hävittäjä (lentokone)

Wikipedia

F-15 Eagle ja P-51D Mustang
Suurenna
F-15 Eagle ja P-51D Mustang

Hävittäjä on pääsääntöisesti ilmamaaleja, mutta toissijaisesti myös maa- ja merimaaleja vastaan toimiva pienehkö ja nopea, yksi- tai kaksipaikkainen lentokone. Erilaisia hävittäjiä käyttävät pääasiassa eri maiden ilmavoimat, joissain maissa myös maa- ja merivoimilla on omat lentojoukkoyksiköt.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Ensimmäinen maailmansota

Kaksitasoinen Sopwith Camel
Suurenna
Kaksitasoinen Sopwith Camel

Ensimmäiset hävittäjät otettiin käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa. Pommikoneissa oli konekivääriampuja, mutta hävittäjä syntyi aseistamattomista tiedustelukoneista. Ohjaajat alkoivat käyttää lennolla käsiaseita. Sitten koneisiin alettiin asentaa ylemmän siiven päälle konekivääri, joka oli sijaintinsa aiheuttaman tähtäyskulman takia vaikeakäyttöinen. Konekivääri siirrettiin runkoon siten että se ampui potkurin läpi. Aluksi potkuri panssaroitiin, mutta sitten Fokker otti käyttöön tahdistetun konekiväärin ampumaan lentokoneen potkurin lapojen välistä. Yhtenä sodan parhaimpana hävittäjänä pidetään englantilaista Sopwith F1 Camelia.

Lentäjät olivat jo tämän sodan suuria sankareita, sodan ollessa muuten teurastusta juoksuhaudoissa. Kuuluisimpia lentäjiä olivat mm. Saksan Manfred von Richthofen eli Punainen paroni, Lothar von Richthofen, Oswald Boelcke, Max Immelmann, Werner Voss, Hermann Göring sekä Ernst Udet. RAF:in irlantilainen Mick Mannock, Albert Ball, Yhdysvaltain Eddie Rickenbacker sekä ranskalaiset Rene Fonck ja Georges Guynemer. Lentäjien tilastollinen elinikä rintamalle saapumisesta oli vain muutama viikko.

RAF kielsi laskuvarjojen käytön arvellen niiden heikentävän taistelumoraalia. Saksan lentäjät ammuttiin yleensä alas oman maan päällä, joten he ottivat käyttöön laskuvarjon. Vihollisen alueelle kuolleet lentäjät haudattiin täysillä sotilaallisilla kunnianosoituksilla.

[muokkaa] 1918-1938

Maailmansotien välillä tekniikan kehitys oli alkuvuosina olematonta. Nopeita yksimoottorisia koneita käytettiin lähinnä vain Schneider Trophy -nopeuskilpailussa ja niissäkin vesilentokoneita. Yhdysvalloissa oli nopeuskilpailuja mm. lyhyellä kahdeksikon muotoisella radalla. Merkittävä läpimurto oli Charles Lindberghin lento yksimoottorisella lentokoneella Atlantin yli, joka osoitti mm. moottorien parantuneen luotettavuuden. Sekin oli eräs monista sanomalehtien sponsoroimista ennätyslentokilpailuista.

1930-luvulla kehitys oli nopeaa. Silloin otettiin käyttöön ensimmäiset kokometalliset hävittäjät. Kaksitasokoneet alkoivat väistyä ala- tai keskitasoisten mallien tieltä. Avo-ohjaamot vaihtuivat nopeuksien kasvaessa kuomullisiin ohjaamoihin. Laskutelineet tulivat sisäänvedettäviksi. Lentokoneiden moottorit - sekä nestejäähdytetyt rivimoottorit että ilmajäähdytetyt tähtimoottorit, kehittyivät. Lentokoneiden radioyhteyden maahan ja muu instrumentointi kehittyi. Rakennettiin koneita, joissa oli pienikaliiperisten konekiväärien ohella tykkiaseistus. Polttoainetankit alettiin vuorata kumilla, joka paikkasi osumien reiät turpomalla. Nestejäähdytin kehittyi kriittiseksi pisteeksi haavoittuvuuden kannalta. Ohjaajan suojaus panssarilla yleistyi 1930-luvun lopulle mennessä.

Ensimmäisenä näin tehtiin Neuvostoliiton Polikarpov I-16-hävittäjässä vuonna 1933. Sen muodossa on paljon samaa kuin amerikkalaisissa nopeuskoneissa. Siinä oli myös sisäänvedettävä laskuteline (käsikelaus oli tosin hidas ja hankala) ja aikanaan järeä 20 mm tykki.

Merkittäviä ajan konetyyppejä olivat mm. Hawker Hurricane, Messerschmitt Bf 109 ja Supermarine Spitfire, jossa oli kehittynyt kuorirakenne ja ohut siipi. Yhdysvalloissa vastaavat koneet tulivat hieman myöhemmin, Brewster Buffalo oli ainakin Yhdysvaltain Laivastossa edelläkävijöiden joukossa.

[muokkaa] Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa tehokkaimman potkurikoneen nopeus ylitti 760 km/h.

Saksalaiset käyttivät pääasiassa Messerschmitt Bf 109 ja Focke-Wulf Fw 190-hävittäjiä, jotka olivat ainoat Saksassa suursarjoina valmistetut hävittäjät. Pyrkimys käyttää kaksimoottorista raskasta hävittäjää, esim. Me 110, epäonnistui. Yöhävittäjänä kaksimoottorinen hävittäjä, mm. Ju 88 syöksypommittaja, toimi hyvin. Tutkan käyttöönotto toi tarpeen kahden hengen miehistöön mm. Dornier Do 335-yöhävittäjässä. Suihkuhävittäjät ja Me 163-rakettihävittäjä, ainoa laatuaan tähän päivään asti, tulivat käyttöön niin myöhään, että niiden käyttökelpoisuudesta tuolloin ole saatu kuvaa.

Englantilaiset käyttivät pääasiassa Supermarine Spitfirejä, mutta heillä oli käytössä myös Hawker Hurricane lukuisten vähemmän valmistettujen konemallien, esim. de Havilland Mosquito, lisäksi. Tässäkin kansantalouden rajoittunut kyky esti useampien kehittyneiden konetyyppien tulon käyttöön. Sodan alun puolustustilanne helpotti lentäjien kouliintumista, alasammuttuina he laskeutuivat omalle maalle.

Japani käytti kevyitä panssaroimattomia Mitsubishi A6M Reisen eli Zero-hävittäjiä pitkään pääaseistuksenaan, mutta sodan edetessä alkoi valmistaa myös raskaampia hävittäjämalleja. Japani oli harjaannuttanut 1930-luvun sodissaan suuren määrän osaavia hävittäjälentäjiä, joka auttoi Japanin laivaston ilmavoimia pärjäämään ilmataisteluissa alati paranevia amerikkaisia hävittäjiä vastaan.

Amerikkalaiset käyttivät sodan alussa P-39 Airacobraa ja Curtiss P-40 Kittyhawk-hävittäjiä jotka eivät ketteryydeltään pärjänneet Zeroille. Myöhemmin tulivat käyttöön North American P-51 Mustangit, Republic P-47 Thunderboltit, F4F Wildcatit, F4U Corsairit, kaksimoottoriset P-38 Lightningit sekä erinomaisina koneina pidetyt F6F Hellcatit. Lentäjien lyhyt koulutus ja kokemattomuus johtivat siihen, että merkittäviä ässiä ei pitkässä sodassa ollut kuin muutamia.

Neuvostoliitto aloitti sodan I-152 ja I-16-hävittäjillä, jotka olivat ketteriä, mutta esim. Brewster Buffaloon verrattuina heikkoja. Ensimmäiset MiG- ja LaGG-koneet eivät tuoneet tilanteeseen korjausta. Vasta vuodesta 1943 lähtien Jak-7 ja Jak-9 toivat saman suorituskyvyn omaavat koneet neuvostolentäjille kuin mitä Suomella ja Saksalla oli. Lentäjien koulutuksen puutteet ja käytetyt taistelutaktiikat toivat venäläisille rasitteen ilmataisteluissa.

[muokkaa] Suihkuhävittäjät

Ensimmäinen operatiivinen suihkuhävittäjä, eli suihkumoottorilla varustettu hävittäjälentokone oli saksalainen Messerschmitt Me 262, jonka ensilento tapahtui vuonna 1942, tästä kuitenkin kesti vielä vuoteen 1944 ennen kuin kone saatiin palveluskäyttöön. Lähes samoihin aikoihin tuli käyttöön brittiläinen Gloster Meteor. Me 262:n huippunopeus oli 870 km/h, joka oli ylivoimaisesti enemmän kuin millään muulla koneella. Syöksyssä se pystyi 0,86 machin nopeuteen ennen hallinnan menetystä.

[muokkaa] Rakettihävittäjät

Saksalaisten ensimmäinen yli 1 000 km/h nopeuden saavuttunut lentokone oli Messerschmitt Me 163 Komet -rakettihävittäjä. Japani osti sen lisenssivalmistusoikeudet, mutta yhtään Mitsubishi J8M1 Shusui -rakettihävittäjää ei ehtinyt palveluskäyttöön ennen sodan loppua. Myös Neuvostoliitossa suunniteltiin sodan aikana prototyyppiasteelle jääneitä rakettihävittäjiä.

[muokkaa] Korean sota

Sodan jälkeen saksalaisten käyttämiä koneita, prototyyppejä ja pelkkiä suunnitelmia vietiin tutkittavaksi voittajavaltioihin ja niistä vaikutteita saivat mm. yhdysvaltalaiset P-80 Shooting Star ja F-86 Sabre ja neuvostoliittolaiset Suhoi Su-9 ja MiG-15. Korean sodassa käytiin ensimmäiset suihkuhävittäjien väliset ilmataistelut.

[muokkaa] Kylmä sota

Ilmasta-ilmaan ohjukset otettiin palveluskäyttöön Yhdysvalloissa vuonna 1956 (AIM-9B Sidewinder). Kehitys johti NATOssa pääasiassa raskaisiin hävittäjiin, joissa ohjaajan lisäksi alkoi olla myös erillinen tutka/aseupseeri. Kaavaltiin sitä, että ilmataistelua johdetaan maasta. Lockheed F-104 Starfighter oli torjuntahävittäjänä poikeus. Varsovan liiton maissa kalusto oli neuvostoliittolaista. MiG-21 oli pääasiallinen standardihävittäjä 1980-luvun alkupuolelle asti. Se oli tehty torjuntaan tietyn kohteen yläpuolella. 1970-luvulta eteenpäin Neuvostoliiton hävittäjät monimutkaistuivat. Tähdättiin hävittäjäpommittajiin kuten MiG-27 ja toisaalta strategisten pommikoneiden tuhoajiin kuten MiG-25. Suhoi sai alati laajemman roolin Neuvostoliiton hävittäjätuotannossa. 1970-luvun alussa tehtiin NATOssa vuosisadan asekauppa, kun F-16 tuli standardihävittäjäksi, eräänlainen nykyajan Fw190 - kevyt ja "halpa". Yhdysvaltain ilmavoimat varustautuivat itse myös järeämmin F-15 hävittäjällä ja Yhdysvaltain laivasto F-14-hävittäjällä. Näitä pystyivät 1970-luvulla ostamaan vain Iran ja Saudi-Arabia. Euroopan moniroolihävittäjä Tornado oli suorituskyvyltään paljon rajoitetumpi.

Konfliktit, joihin Eurooppa ja Yhdysvallat, osallistuivat pääosin ulkoistuivat Aasiaan ja Afrikkaan. Usein hävittäjä oli niissä vain pommikone, koska vastapuolella ei ollut muuta torjuntakalustoa kuin maavoimien ilmatorjunta. Vietnamin sodassa Yhdysvaltain F-4 Phantom II -lentäjät totesivat myös tykin olevan edelleen tarpeellinen, koska teorioiden mukaisia ohjusmaalien kaukaa ampumisia ei tapahtunut.

Lisäaseistuksena tykkiä käytetään edelleen, yhdysvaltalaiskoneissa aseena on 20 mm M61 Vulcan, eurooppalaiskoneissa 27 mm Mauser BK 27 (JAS 39 Gripen, Panavia Tornado ja Alpha Jet) ja Venäjällä 23 mm GSh-23 (MiG-21) tai uudemmissa koneissa 30 mm GSh-301 (Suhoi Su-25, MiG-29 ja Suhoi Su-27).

[muokkaa] Asymmetrinen sodankäynti

Kylmän sodan loputtua kaikki länsimaiden potentiaaliset haastajat omaavat niitä merkittävästi heikommat asevoimat. Tällöin hävittäjän rooliksi tulee maamaalien pommittaminen, esim. Persianlahden sota vuonna 1991 ja Irakin miehitys vuonna 2003 ja Israelin hyökkäykset Libanoniin vuosina 1983 ja 2006. Sodan taloudellisuus vaatii entistä tarkempaa osumista haluttuihin maaleihin ellei tavoiteena ole tuhota viholliseksi katsotun tahon infrastruktuuria. Hävittäjän toisen maailmansodan lopulla omima tiedustelurooli on siirtynyt tiedustelusatelliiteille ja UAV-lennokeille.

Hävittäjäkalusto on vuonna 2006 NATO-maissa pääosin samaa kuin 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa, mutta se on läpikäynyt useita elektroniikan jne. modernisointikierroksia. Venäjällä, Intiassa ja Kiinassa kalusto on merkittävästi modernisoitunutta verrattuna niiden 1970-luvun tasoon.

[muokkaa] Nykyaikainen hävittäjä

Christopher Stricklin pelastautuu tuhoutuvasta hävittäjästä lentonäytöksessä Idahossa, Yhdysvalloissa, sekunti ennen maahan syöksymistä.
Suurenna
Christopher Stricklin pelastautuu tuhoutuvasta hävittäjästä lentonäytöksessä Idahossa, Yhdysvalloissa, sekunti ennen maahan syöksymistä.

[muokkaa] Asejärjestelmä

Hävittäjän asejärjestelmä käsittää joukon ohjuksia ilma- ja maakohteita (tehtävästä riippuen) varten sekä lähitaistelua varten konetykin. Puolustusjärjestelmiin kuuluvat soihdut infrapunahakuisia ohjuksia vastaan ja silppu tutkahakuisia ohjuksia vastaan. Viimeisenä pelastautumiskeinona pilotilla on heittoistuin.

Hävittäjän ohjaamosta pilotti hallitsee sekä konetta, hävittäjän asejärjestelmiä sekä tutkaa. Kaikkein oleellisin tieto näkyy pilotille heijastusnäytön eli HUDin välityksellä, joka heijastaa tiedot kuomuun pilotin näkökenttään.

Hävittäjät ovat yleensä yksipaikkaisia, mutta useista hävittäjistä on tehty myös kaksipaikkaisia malleja. Tällöin toinen piloteista saattaa keskittyä enemmän radioliikenteeseen ja tutkan käyttöön, ja toinen lentämiseen ja asejärjestelmien käsittelyyn.

[muokkaa] Huippunopeus

Hävittäjien huippunopeus vaihtelee noin 1,5-3 Machiin. 1970-luvun lopulta alkaen NATO-maiden hävittäjien huippunopeus putosi noin 1,8 Machiin. Tätä suurempaa hetkellistä nopeutta ei tarvita ja useimmiten se on jopa haitaksi.

[muokkaa] Tunnettuja hävittäjiä

[muokkaa] Lähitulevaisuudessa palveluskäyttöön otettavia hävittäjiä

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Linkkejä ja lähteitä

Commons
Wikimedia Commonsissa on lisää materiaalia aiheesta sotilaskone.