Eino Jutikkala

Wikipedia

Eino Kaarlo Ilmari Jutikkala, vuoteen 1931 Rinne (s. 24. lokakuuta 1907, Sääksmäki) on historiantutkija, Suomen historian emeritusprofessori ja akateemikko. Suomen talous-, sosiaali- ja väestöhistoriaan erikoistunut Jutikkala on tehnyt ainutlaatuisen pitkän ja tuotteliaan uran.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämäkerta

Eino Jutikkalan juuret ovat Jutikkalan kartanossa Sääksmäellä (nykyään osa Valkeakosken kaupunkia). Hänen isoisänsä, rusthollari Fredrik Takkula, osti Jutikkalan kartanon 1871 ja muutti samalla sukunimensä Jutikkalaksi. Fredrik Takkulan poika Kaarle muutti sukunimensä Rinteeksi, ja myös tämän poika käytti opiskeluaikaansa saakka nimeä Eino Rinne. 23-vuotiaana hän kuitenkin otti käyttöön isoisänsä sukunimen, ja Eino Rinteestä tuli Eino Jutikkala.

Jutikkalan vanhemmat olivat paitsi suurtilan omistajia myös korkeasti koulutettuja. Isä Kaarle Rinne oli oppiarvoltaan filosofian lisensiaatti ja oli toiminut suomen kielen opettajana helsinkiläisissä oppikouluissa ennen ryhtymistään perintötilan viljelijäksi. Äiti Hilma Rinne (o. s. Hagelberg) oli Helsingin suomalaisen tyttökoulun jatko-opiston käynyt opettaja. Perheen vanhempi poika Ossian Rinne ryhtyi Jutikkalan tilan viljelijäksi isänsä jälkeen. Nuorempi poika Eino, joka jo pienenä herätti huomiota poikkeuksellisella muistillaan ja oppimiskyvyllään, koulutettiin Hämeenlinnan ja Turun lyseoissa. Hän kirjoitti Turusta ylioppilaaksi 1926 luokkansa parhain arvosanoin (neljä laudaturia ja kaksi cum laude approbaturia) ja jatkoi opintojaan suoraan Helsingin yliopistossa.

Yliopistossa tilastoinnista kiinnostunut Jutikkala opiskeli aluksi kansantaloustiedettä. Oppiaineen professori J. H. Vennola kuitenkin laiminlöi opetustehtäviään poliittisen uransa tähden, joten Jutikkala vaihtoi Suomen historian pääaineekseen. Suomen ja Skandinavian historian professori Gunnar Suolahdesta tuli Jutikkalalle tärkeä oppi-isä. Suolahti korosti arkipäiväisen elinympäristön ja yhteiskunnallisten olojen tärkeyttä historiallisen tutkimuksen kohteena. Jutikkala omaksui Suolahdelta peruskäsityksen, jonka mukaan historiaa eteenpäin vievä voima eivät ole poliittiset päätökset vaan talouden ja kulttuurin rakenteissa tapahtuvat kollektiiviset ilmiöt.

Jutikkala opiskeli poikkeuksellisen nopeasti. Kuusi vuotta yliopistoon saapumisensa jälkeen hän väitteli 1932 filosofian tohtoriksi väitöskirjalla Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana. Hän oli väitellessään vain 24-vuotias ja oli 2000-luvulle asti kaikkien aikojen nuorin suomalainen historian tohtori. Jutikkala nimitettiin dosentiksi ja hän ryhtyi täyspäiväiseksi historiantutkijaksi.

Talvisodan aikana Jutikkala rekrytoitiin Valtion tiedotuskeskukseen avustamaan ulkomaisia kirjeenvaihtajia. Jatkosodassa hän toimi Valtion tiedotuslaitoksen tuotantotoimiston johtajana. Tuotantotoimiston tehtävänä oli tuottaa propagandistisia artikkeleita lehtien ja radion julkaistavaksi, ja sen palveluksessa työskenteli lukuisia kirjailijoita, kuten Mika Waltari, Toivo Pekkanen ja Elmer Diktonius. Sotavuosina Jutikkala ja maantieteen professori Väinö Auer kirjoittivat yhteisen teoksen Finnlands Lebensraum (1941) ("Suomen elintila"), jossa perustellaan Itä-Karjalan kuulumista Suomelle historiallisin ja maantieteellisin syin. Teos kirjoitettiin valtion tilauksesta ja suoraan saksaksi, sillä sen tarkoitus oli taivutella natsi-Saksan sodanjohto luovuttamaan Itä-Karjala Suomelle sen jälkeen kun Saksa olisi miehittänyt Neuvostoliiton. Kirjan provosoiva nimi oli saksalaisen kustantajan keksintöä, Jutikkalan ja Auerin alkuperäinen nimi oli Das Geographische und Geschichtliche Finnland ("Historiallinen ja maantieteellinen Suomi").

Sodan päätyttyä Jutikkala nimitettiin 1947 filosofisen tiedekunnan Suomen historian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. 1950 hänet siirrettiin vastaperustetun valtiotieteellisen tiedekunnan taloushistorian professoriksi, mutta neljä vuotta myöhemmin 1954 hänet kutsuttiin takaisin filosofiseen tiedekuntaan vakinaiseen Suomen historian professorin virkaan. Tätä virkaa Jutikkala hoiti eläkkeelle jäämiseensä 1974 asti. Hän toimi myös filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisen osaston (nyk. humanistinen tiedekunta) varadekaanina 1960-66 ja dekaanina 1966-69.

Hänen lukuisiin luottamustehtäviinsä kuuluvat mm. Historiallisen yhdistyksen puheenjohtajuus 1934-46, Helsingin kaupungin historiakomitean puheenjohtajuus 1964-91 sekä Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajuus 1970-82.

[muokkaa] Tuotanto

Jutikkalan kahdeksalle vuosikymmenelle ulottuva kirjallinen tuotanto on poikkeuksellisen laaja ja merkittävä. Vastavalmistuneena tohtorina hän oli mukana toimittamassa neliosaista Suomen kulttuurihistoriaa (1933-36) jolla on historiantutkimuksessamme yhä klassikon asema, ja myöhemmin hän oli yksi maineikkaan Suomen historian käsikirjan (1949) kirjoittajista. Jutikkalan merkittävimmät itsenäiset teokset ovat väitöskirjan ohella Suomen talonpojan historia (1942) ja Uudenajan taloushistoria (1953). Hänen Kauko Pirisen kanssa kirjoittamansa Suomen historia (1962) on tunnetuimpia ja käännetyimpiä kokonaisesityksiä maamme historiasta. Tuotantoon kuuluvat lisäksi mm. Turun ja Tampereen historiat sekä vuosikymmeniä historianopetuksessa käytetty Suomen historian kartasto (1949). Jutikkalan myöhempiin teoksiin lukeutuvat suositut sosiaali- ja väestöhistorian yleisesitykset Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979) ja Kuolemalla on aina syynsä (1987).

[muokkaa] Arvonimet ja kunnianosoitukset

Jutikkala oli ehdolla vanhan Suomen Akatemian akateemikon virkaan jo 1959. Virkaan oli kaikkiaan kolme ehdokasta: Jutikkala, filosofian professori Georg Henrik von Wright ja kansantieteen professori Kustaa Vilkuna. Akatemialautakunta katsoi Jutikkalan olevan ehdokkaista ansioitunein ja asetti tämän ensimmäiselle ehdokassijalle. Presidentti Urho Kekkonen, jonka valtaoikeuksiin akateemikkojen nimittäminen kuului, nimitti kuitenkin virkaan viimeiselle sijalle jääneen Kustaa Vilkunan. Vilkuna oli Kekkosen henkilökohtainen ystävä ja entinen vaalistrategi, joten nimityksen poliittisuutta arvosteltiin avoimesti. Irvileuat sen sijaan arvioivat, että Jutikkala ja von Wright saavat enemmän aikaan yliopiston professoreina kuin akateemikon eristetyssä asemassa, joten on vain hyvä että joukon kehnoin tiedemies Vilkuna lähetettiin akatemiaan.

Akateemikon viran avautuessa uudelleen 1961 Jutikkalalla oli yhä suuri kannatus, mutta hän kieltäytyi itse ehdokkuudesta ja arvioi, että nimitetyksi tulisi kuitenkin taas toinen ehdokas. 1960-70-lukujen taitteessa vanha Suomen Akatemia ja siinä olleet akateemikon virat lakkautettiin ja akateemikko muutettiin ansioituneille tieteenharjoittajille myönnettäväksi arvonimeksi. Yksi kolmesta ensimmäisestä akateemikon arvonimen saajasta oli 1972 Eino Jutikkala.

Jutikkala on promovoitu valtiotieteiden kunniatohtoriksi Helsingin yliopistossa (1956), kauppatieteen kunniatohtoriksi Helsingin kauppakorkeakoulussa (1966) sekä filosofian kunniatohtoriksi Tukholman yliopistossa (1966) ja Tampereen yliopistossa (1985). Vuonna 2006, kun ensiksi mainitusta kunniatohtoriudesta oli kulunut viisikymmentä vuotta, Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta myönsi Jutikkalalle Suomen ensimmäisen riemukunniatohtorin arvonimen. Hänelle on myönnetty myös useita korkeita kunniamerkkejä, kuten Suomen Leijonan ritarikunnan suurristi sekä sota-aikana 4. luokan Vapaudenristi.

[muokkaa] Teokset

[muokkaa] Itsenäiset teokset

  • Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I-II (1932)
  • Sääksmäen pitäjän historia (1934)
  • Suomen postilaitoksen historia I (1938)
  • Vääksyn kartanon historia (1939)
  • Finnlands Lebensraum (Väinö Auerin kanssa, 1941)
  • Finnland, der Vorposten Europas im Norden (Oskari Väänäsen kanssa, 1941)
  • Suomen talonpojan historia (1942)
  • Die Bevölkerung Finnlands in den Jahren 1721-49 (1945)
  • Puoli vuosisataa elintarviketeollisuutta I-II (1945-50)
  • Suomen historian kartasto (1949)
  • Uudenajan taloushistoria (1953)
  • Turun kaupungin historia I-II (1957)
  • Suomen historia (Kauko Pirisen kanssa, 1962)
  • Suomen kansanedustuslaitoksen historia IV:1 (1962)
  • Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria (1965)
  • Suomen poliittinen historia 1809-1975 II (Viljo Rasilan ja Keijo K. Kulhan kanssa, 1976)
  • Scandinavian Atlas of Historic Towns 1-2, II 1 (1977-90)
  • Talonpoika, aatelismies, kruunu (1979)
  • Tampereen historia 1905-45 (1979)
  • Kuolemalla on aina syynsä (1987)
  • Yhteistyötä yli Pohjanlahden (1992)
  • Valtion tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka (1997)

[muokkaa] Teokset joissa toimittajana

  • Suomen kulttuurihistoria I-IV (1933-36)
  • Suomen kartanot ja suurtilat I-III (Gabriel Nikanderin kanssa, 1939-45)
  • Hämeen historia I-VIII (1948-86)
  • Presidentin päiväkirja I-II (1967-68)

[muokkaa] Lähteet

  • Keijo K. Kulha: Jutikkala - tinkimätön akateemikko. Edita 2006.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Valkeakosken kirjaston Jutikkala-sivu