Aitoluterilaisuus
Wikipedia
Aitoluterilaiset ovat luterilaisen kirkon alkuvaiheessa syntynyt ryhmittymä. Heitä kutsutaan myös gneesioluterilaisiksi. Sana gnesios tarkoittaa suomeksi aitoa. Nimitys tuli siitä, kun ryhmittymä katsoi edustavansa Martti Lutherin kuoltua hänen aitoa oppiaan. Aitoluterilaisilla oli yliopisto Jenassa. Heidän teologisena johtajanaan toimi aluksi Matthias Flacius, mutta hänen siirryttyä filippisteihin hänen tilalleen tulivat pastorit Andreax Poach ja Anton Otto. Matias Flacius oli heprean kielen professori Wittenbergistä. Aitoluterilaisten vastapuolena olivat filippistit ja kryptokalvinistit.
Vuoden 1556 Eisenachin synodissa aitoluterilaiset jakaantuivat kahtia ja suurin osa liittyi filippisteihin. Kyseisessä kokouksessa hyväksyttiin lain kolmas käyttö yksimielisyyden ohjeeseen. Poach ei hyväksynyt lain kolmatta käyttöä ja lausui: "Hyviin tekoihin ei lakia ensinkään tarvita ainoastaan usko välimieheen, Kristukseen, on välttämätön sekä vanhurskaudeksi että hyvien tekojen syntymiseksi". Esimerkiksi L. Hakolan tutkimus "Usus legis" on todennut vähemmistöön jääneen aitoluterilaisuuden edustaneen lain kolmannesta käytöstä Lutherin käsityksiä. Myöhemmin aitoluterilaiset ja filippistit kiistelivät myös synergismistä, eli siitä, kuuluuko ihmisen tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa pelastuakseen. Aitoluterilaiset joutuivat myös väittelyihin ehtoollisesta erityisesti kryptokalvinistien kanssa.
Aitoluterilaisia teologeja olivat: Nikolaus von Amsdorf, Johann Wigand, Nikolaus Gallus, Matthaus Judex, Joachim Mörlin, Hesshus Tilemann, Johann Timan, Joachim Westphal, Aegidius Hunnius, Anton Otto, Andreas Poach ja Erasmus Sarcerius.